Warner on tehnyt todellisen kulttuuriteon julkaistuaan vihdoin neljä maestro Neil Youngin vanhaa levytystä cd-formaatissa. Vaikka nämäkin Youngit toimivat parhaiten vinyyliltä kuunneltuna, on toki perusteltua, että levy kuin levy on nykyään saatavana myös cd:nä. Kumman kauan Warner tosin asiaa pitkitti; aikoinaan sitä tuli ravattua divareissa On The Beach -klassikon perässä, kunnes eräs antikvariaattisetä valaisi minua tietämätöntä 70-lukuisten Young-julkaisujen saatavuudesta.

Julkaisut sijoittuvat Niilon 70-luvun kultakaudelle (plus sen katvealueille) sekä epätietoisen 80-luvun alkumetreille. Levytysten taso on hyvin vaihteleva, Young on huikean pitkällä urallaan säveltänyt paljon hienoa ja merkittävää musiikkia, mutta tehnyt valitettavan paljon myös täysin ala-arvoista materiaalia.

On The Beach (1974) kuuluu siihen parhaaseen kastiin. Kyseessä on kerrassaan mainio albumi, jota ei missään nimessä eikä herrankaan tähden kannata sekoittaa Chris Rean samannimiseen lättyyn. Tämä levy operoi laidbackin bluesrockin ja raukean folkin alueella, ja nousee yhdeksi kovimmista 70-luvun Young-levytyksistä. Biiseistä huokuu hyvä henki ja tekemisen meininki: matsku livenä purkkiin ja se on siinä! Kahdeksan biisiä sisältävä On The Beach on tämän Young-paketin kirkkaasti paras kokonaisuus. Ja mukaan tosiaan mahtuu sitä sydäntäkourivaa bluesia, kuten biisien nimet Revolution Blues, Vampire Blues ja Ambulance Blues antavat ymmärtää.

American Stars 'N Bars (1977) puolestaan on silkka kantrilevy, jossa humpataan ja valssataan heinähattu niin syvällä päässä, että välillä hirvittää. Tällä levyllä Young tuntui pudonneen suvantovaiheeseen, josta ponkaistiin ylös seuraavana vuonna ilmestyneellä, selvästi tasokkaammalla Comes A Time -levyllä. Molempien albumien lauluihin tuo oman säväyksensä kaunisääninen, kuusi vuotta sitten kuollut soft rock -vaikuttaja Nicolette Larson. Kaikeksi onneksi levyltä löytyy myös tavaraa, josta ei välity pelkkä maajussin hien haju, vaan pikemminkin kauniin maalaistytön vieno parfyymin tuoksu tähtikirkkaana kesäyönä. Hauraanherkkä Will To Love sijoittuukin helposti Niilon folk-balladien Top 30:een, mikä on herran tason ollessa kyseessä jo varsin kunnioitettava saavutus. Tähdittää American Stars 'N Barsia yksi hittikin; kyseessä on klassikkoliigaan ajat sitten nostettu, raastava Like A Hurricane.

Hawks & Doves vuodelta 1980 on monelta unholaan jäänyt, menestyksekkään Rust Never Sleepsin jälkeinen sekavahko välityö, jolla herra Young näyttäytyy yksinäisenä trubaduurina, jonka tehtävänä on naisproblematiikan sijaan laulaa siitä, mikä Amerikassa on vialla. Kantaaottavat teemat tulevat parhaiten esiin nimiraidalla sekä biiseissä Union Man ja Comin' Apart At Every Nail. Road Tripping -hengessä etenevä, akustisvoittoisesta melkoisen svengaavaksi bändilevyksi kasvava folkrock-paketti toimii harha-askelistaan huolimatta paikoin kuin rasvattu.

Tutustuin Re-ac-toriin (1981) joskus 15-vuotiaana. Silloin se nauratti, mutta eipä oikein enää. Kyseessä on kieli poskessa tehty hupaisa rock-levy, joka huokuu sitä epätietoisuutta, joka Youngin uran yllä tuolloin korppikotkan lailla kaarteli. Re-ac-torin jälkeenhän alkoi miehen viiden levyn mittainen jyrkkä alamäki Geffenillä.

Levyn hauskimmasta annista vastaa helvetillisen pitkä, yhden riffin varassa roikkuva T-Bone, jonka hokema "Got smashed potatoes, ain't got no T-Bone" saa allekirjoittaneen aina nälkäiseksi. Surfer Joe And Moe -kappaleen iskulause "Come on down to the pleasure cruise, plenty of women, plenty of booze", kertonee Re-ac-torista kaiken tarvittavan.

Syksy 2003 on hyvä aika olla Neil Youngin diggari. Omapäinen maestro antoi vihdoin viimein luvan julkaista cd-muodossa neljä levyään, joiden saatavuus on jäänyt kälyisten bootlegien asteelle. Lisäksi markkinoille tuli upouusi Young & Crazy Horse -albumi, joka sisältää vielä DVD:n. Määrällisesti siis riemun aihetta piisaa, mutta miten on laadun laita? Katsotaan.

Sokerin ei tarvitse aina olla pohjalla, sillä pinon vanhin albumi On the beach (1974) on ollut rikollisen kauan ostajien ulottumattomissa. Vaikka en aio luopua vinyylipainoksestani, masteroitu cd on hienoa kuultavaa. On the beach on aina kuulunut Youngin hardcore-diggarien suosikkilistalle, ja cd-julkaisu vain vahvistaa sen arvoa. Albumi ei ole varsinaisesti mikään yltiöpositiivisen naminami-ajattelun ylistyslaulu. Young on hyvin mietteliäällä päällä, eivätkä Nixonin USA:n jälkimainingit liiemmin riemastuta häntä. Albumin pelottavin laulu on Revolution blues, jossa Young laulaa ”I heard Laurel Canyon is full of famous stars / I hate them worse than lepers and I kill them in their cars”. Laulun inspiroija onkin Charles Manson. Sanoituksissa riittää pohdittavaa, mutta ennen kaikkea On the beach vakuuttaa musiikillaan. Yhdeksänminuuttinen Ambulance blues on silkkaa akustista nirvanaa, nimikappaleessa on melkeinpä hämyistä jazztunnelmaa ja See the sky about to rain kuuluu Youngin kauneimpiin sävellyksiin. Raudanluja klassikko siis.

American stars'n barsin (1977) kansi kuuluu koko rockhistorian hirveimpiin Youngin Zuman (1975) ohella. Albumi muistetaan parhaiten kitaramessusta Like a hurricane, joka on edelleen varmin tapa käännyttää uusia ihmisiä Youngin pariin. Biisin kitarointia ei väsy ihmettelemään. Unenomaisen raukeaa, takkatulen ääressä äänitettyä Will to lovea lukuun ottamatta albumi sisältää näkökulmasta riippuen herttaisia / heppoisia biisejä. Itselleni kyllä uppoa Homegrownin hölmö rockrehvakkuus, The old country waltzin lempeys ja Star of bethlehemin melodian kauneus. Kelpo levy siis.

Hawks & Doves (1980) julkaistiin mestarillisen Rust never sleepsin (1979) jälkeen ja taas kerran se osoitti, että Neil Young tekee mitä lystää. Albumin a-puoli on priima-Youngia. Neljän kappaleen putki haaveilevaa (Little wing), lapsekkaan kaunista (Lost in space), psykedeelisen uhkaavaa (The old homestead) ja vahvan traditionaalista (Captain Kennedy) musiikkia antoi odottaa b-puolelta jotain muuta kuin hölmöläiskantrirockia, mutta juuri sitähän Neil suoltaa. No, yksi laatupuolisko vinyylialbumista oli/on parempi kuin rotupuhdas susi.

Susi sitten tulikin Reactorin muodossa. Crazy Horsen soiton raivosta on jäljellä pelkkä ajatus, sävellykset kumpuavat paria poikkeusta lukuun ottamatta tyhjyyttään ja muutenkin albumi on kuin potku munuaisiin 1970-luvun klassikkoputken jälkeen.