Helkkarin sateisena heinäkuun maanantaina, kun päivä on ainakin periaatteessa jo kaikin puolin pilalla, kuuntelen miten Youngin poika laulaa »Vanhaa Kantrivalssia». Äkkiä mikään ei enää näytäkään yhtä synkältä.

»Country Waltz» on nimensä mukainen: rauhallinen valssi, johon steel-kitara ja taustalla harmonisesti hihkuvat, kirkkaat naisäänet tuovat sen kantrimeiningin. Viulu vinkuu haikeata, kaunista melodiaa ja Neil laulaa kotoisen värjyvällä äänellään pikku tarinan, jonka hän on - taas kerran - tehnyt niin osuvaksi, että se sujahtaa suoraan läpitte sydämen. »When I first got the bad news / That you set me free / The band played the old country waltz to me.»

Piisi ei missään vaiheessa käy siirappiseksi tai pateettiseksi. Neilin aina yhtä sopivan keskentekoiselta kuulostava laulukin jo pitää tästä huolen, ja lisäksi teksti haikeudestaan huolimatta on loppujen lopuksi melko valoisa. Valoisa sopii kuvaamaan koko albumin ykköspuolta, sillä Neil tuntuu päässeen aikaisemmasta synkkyydestään ja saaneen tilalle uudenlaisia fiiliksiä, huolettomuutta joka henkii jokaisesta raidasta.

»Saddle up the Palomino» kulkee jo rivakammin yksinkertaisen kuvion kantamana, ja kitarat soivat astetta terävämmin, ääni tuttuun Young-tapaan lievästi särjettynä. »Hey Babe» on vähän liiankin köykäistä rallatusta eikä »Hold Back the Tears» liikauta paljon mitenkään, mutta päätösura »Bite the Bullet» on taas kova juttu. Se on tulvillaan sähäkkää kitaraa, seassa villinä pilkahtelevaa viulua ja kokonaisuudessaan hyvää youngmaista menoa. Esilaulaja Neil heittää säkeen ja taustatytöt vastaavat kuin paraskin mustien kirkkokuoro. Ykköspuolen toinen helmi satuttavan »Country Waltzin» ohella.

Albumin viime keväänä äänitetystä ykköspuolesta vastaa kokonaisuudessaan sama ryhmä. Mukana on aina uskollinen Crazy Horse -yhtye (Frank Sampedro kitaroissa, Billy Talbot bassossa ja Frank Molina rummuissa). Taustan laululintusina toimivat Linda Ronstadt ja Nicolette Larson. Viulua valituttaa Carole Mayedo (naisviulistit tuntuvat olevan nykyään haluttua henkilökuntaa singer-songwriterien keskuudessa - vrt. Dylan) ja Ben Keith soittaa steel-kitaraa. Tuottajaryhmäkin on Youngille yleistä kalustoa: Neilin itsensä lisäksi David Briggs ja Tim Mulligan.

Levyn taka- eli mettänpuoli onkin sitten kuin jotain toista albumia. Tapaamme siellä Youngin vanhaan tapaansa alakuloisista tunnelmista. Piisit onkin äänitetty vuosina 74-76 eli suunnilleen »On the Beachin ja »Zuman» aikoihin. »Star of Betlehem» ja »Will to Love» ovat vaiteliaita, voittopuolisesti akustisia kipaleita. Jälkimmäinen kuulostaa siltä kuin Neil olisi yksin kitaroineen kotona istuessaan napannut mankan päälle, kuin talon hiljaisuutta arastellen laulanut laulunsa mahdollisimman vaimeasti ja myöhemmin sitten lisännyt toisen äänen sekä joitakin pikku juttuja säestykseen.

Kahdessa viimeisessä raidassa on jälleen asialla Crazy Horse. »Like a Hurricane» on albumin kolmas huippu - ja ylitse muiden. Neil näyttää kitaroineen taivaan merkit, antaa sen välillä ulvoa ja valittaa yksinäisyydessään majesteettisena kaiken yläpuolella ja välillä yhtyä kuin samaksi joustavaksi aineeksi Sampedron jousikonesoundien kanssa. Rummut ja basso takovat laiskasti, kuin puolihuolimattomasti kompin, joka ei virkeämmin soitettuna enää tuntuisikaan yhtä saumattomasti ympäristöönsä sopivalta.

Tutkimattomat ovat musiikin tiet: nytkin tarvittiin muutama paha päivä ennen kuin »Stars & Bars» puraisi, ja vakuutuin että se on arvokas jatke Neil Youngin toinen toistaan hienompien albumien sarjaan. Kunnon kama menee aina lopulta läpi - tavalla tai toisella, syystä tai toisesta.

Ensivaikutelma em. levyistä on selvä: Youngin levyn tuotanto on hyvin raaka, instrumentaatio yksinkertainen ja toteutus ”huolimaton”. (tässä välissä käsitellään Country Joen levyä) ... Youngin levyllä puolestaan askeettiset kehykset korostavat laulujen voimaa sellaisenaan, ilman turhia koristeita. Peruskokoonpano levyllä on normaali 2 x kitara, basso ja rummut, vain siellä tällä vilahtavat steel-kitara, viulu ja piano.

Näennäisen hajanainen levy (se sisältää äänityksiä vuosilta 1974-1977) paljastuu kuuntelussa pikemminkin Youngin monipuolisimmaksi. Ykköspuolikin, joka on kokonaisuudessaan peräisin -77 huhtikuulta, kattaa koko edellisiltä LP:ilta tutun skaalan herkistä country-vivahteisista balladeista suorastaan musertavan raskaaseen rockiin.

Pedal-steelin ja viulun koristama hidas The old country waltz aloittaa puoliskon täydellisessä 50-luvun country-tunnelmassa. Bite the bullet päättää sen Youngin todella valittavan sähkökitaran voimalla (osumatarkkuus 6:1 Youngin hyväksi).

Kakkospuoli sisältää julkaisemattomia äänityksiä ajallisesti Zuma-levyn molemmilta puolilta. Ainoa varsinaisen studiosoundin omaava kappale, Nashvillessä levytetty Star of Betlehem, avaa sivun Emmylou Harrisin ja studiomuusikkojen täsmällisen soiton siivittämänä. Kontrasti onkin melkoinen kun seuraava raita Will to love alkaa: yli 7 minuuttia silkkaa itsetutkiskelua pelkän akustisen kitaran, pianon ja takkatulen räiskettä muistuttavien äänien säestyksellä. Tunnelma on välillä niin hauras että biisi tuntuu kuihtuvan korviin. Seuraava biisi, ehkä levyn voimakkain esitys, Like a Hurricane vain lisää kontrastin tuntua. Jälleen mahtavaa ”väärinsoittoa”, epätoivoisesti sävelmän koukeroita seuraavaa laulua ja tukeva komppi (Ralph Molina, rummut ja Billy Talbot basso).

Kotikasvatuksen erinomaisuutta arveluttavasti ylistävä, läpihuutona vedetty Home Grown päättää levyn hieman irrallisena rallina. Sitä lukuun ottamatta kakkospuoli on niin mainio kokonaisuus, että on vaikea uskoa että nauhoitukset ovat peräisin 3 vuoden ajalta.

American Stars'n' Bars kuuluu ehdottomasti Youngin parhaimmistoon.

Ruma kanadalainen on tehnyt sen taas. Jaa minkä? No helvetin hyvän levyn, tollo. Huh, siitähän on yli kymmenen vuotta, kun saimme ensimmäisen kerran kuulla Neil Youngia levyllä - kyseessä oli Buffalo Springfieldin ensimmäinen single ”Nowadays Clancy Can't Even Sing” - ja vaikkei Neil itse laulanutkaan kyseistä kappaletta, oli siinä jotain sellaista joka pani veren kiertämään suonissa entistä nopeammin. Ja yhä vain mies jaksaa repäistä itsestään musiikkia, jota ei aika pysty turmelemaan. Eli Kari Purssilan sanoja hieman muokkaillen: muut tekevät minä osaavat, Neil Young minkä tahtoo.

”American Stars'n Bars” todistaa sekin omalta osaltaan, ettei maailmassa ole toista hänen kaltaistaan ja vain hyvin harvoja hänen veroisiaan lauluntekijöitä ja esittäjiä. Ensikuulemalta albumi on varsin sekava rypäleterttu - äänitysajankohdissakin liikutaan marraskuusta -74 huhtikuuhun -77 - mutta pienen stereokypsyttelyn jälkeen olen valmis kohottamaan tuotteen aivan Neilin parhaiden joukkoon. Mukana ei ole omasta mielestäni yhtään ”häirikköä” (kuuntelunautintoa häiritsevää raitaa), sen sijaan albumilta löytyy parikin kappaletta joista saattaa ajan saatossa tulla pesunkestäviä Young-klassikoita. Näihin lukeutuu ehdottomasti marraskuulta -75 peräisin oleva majesteettinen ”Like a Hurricane”, jonka Neil on kietaissut vinyylille Crazy Horsen kanssa hieman ”Zuman” levyttämisen jälkeen. Alun perin tämän kappaleen piti ilmestymän Youngin kokoelmatriplellä ”Decade”, jolla se olisi ollut yksi kahdeksasta ennen julkaisemattomasta esityksestä. Täytyy vain ihmetellä miestä jolla on varaa pitää taskussaan tällaisia herkkuja maailman täyttyessä toinen toistaan iljettävämmillä renkutuksilla. Yli kahdeksanminuuttinen ”Like a Hurricane” on raskaspoljentoinen, sävelmältään yksinkertainen mutta pahuksen mieleen jäävä melodia, joka osuu suoraan sydämeen. Säveltäjän äänessä on samalla kertaa voimaa ja herkkyyttä, ja ikivanha Martin valittaa Neilin näpeissä sytyttävästi. Yksioikoinen tausta on sekin jonkinlainen taiteellinen huipentuma: basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina taikovat askeettisen beatin, jonka kruunaa Frank Sampedron juhlava string-piano. Kerrassaan mahtava ura.

”Decadelle” tarkoitettua matskua on myös b-puolen avausraita ”Star of Bethlehem”, rauhallinen kantrirokki jolla Emmylou luikauttaa stemmoja. Kyseessä ei ole järin unohtumaton kappale, ihan O.K. kuitenkin. Kokonaan Neilin käsialaa alusta loppuun on ”Will to Love”, jolla mies näyttää multi-instrumentaliset kykynsä soittamalla lukuisia eri soittimia, toisia paremmin toisia huonommin. Taustalta kuuluu välillä epäkelpoa rummutusta plus muita hälyjä, mutta loppujen lopuksi kaikki ne tuntuvat sopivan kuvaan. Pidän tästä kappaleesta kerta kerralta enemmän, hiukset nousevat pystyyn kuunnellessani tuota mieletöntä ääntä. Kerro meille Neil, mistä sait sen. Ainakaan se ei ole peräisin tältä planeetalta. ”Homegrown” on b-puolen viimeinen raita, mukana jälleen Crazy Horse ja aimo annos letkeyttä.

Albumin ykköspuoli on kokonaan omistettu viime huhtikuulta peräisin oleville äänitteille, joilla ovat mukana Crazy Horse ja The Bullets, joka kätkee taakseen nimet Linda Ronstadt, Nicolette Larson (laulu), Carole Mayedo (viulu) ja Ben Keith (steelkitara). Homma alkaa kevyesti kappaleella ”The Old Country Waltz”, jonka nimikin kertoo, mistä on kysymys. Viulu ja steelkitara siivittävät tätä omalla tavallaan herkkää esitystä. Puolen raskaimmat esitykset ovat ”Saddle up the Palomino” ja ”Bite the Bullet”, joka on niin jytä kuin Neil Youngilta voi yleensä odottaa. ”Hey Babe” ja ”Hold Back the Tears” ovat sen sijaan kepeitä ralleja, joihin ei ole vaikea päästä sisälle ja joita voi lauleskella kotona takkatulen loimussa. Niin, ei tämä a-sivu kohoa omasta mielestäni aivan kääntöpuolen tasolle, mutta nämähän ovat vain niitä makuasioita, joista kiistellään vaikka ei pitäisi.

Kauan eläköön Neil Young, kauan soikoon hänen kitaransa ja huuliharppunsa. Aamen.