Tämän vuoden Neil Young -yllätys, ihan varmasti ajallaan ja yhtä yllättävänä kuin vuosi sitten ”Hawks And Doves” ja sitä ennen ”Live Rust” ja sitä ennen ”Rust Never Sleeps” ja... Vaikka yllätyksiin on jo tottunut on ”Reactor” silti aikamoinen shokki. Sävellykset eivät kuulosta miltään, sanoitukset vielä vähemmän. Vai miltä kuulostaa lausepari ”Ain't got no T-bone, got mashed potatoes”? Ihan kivalta? No, entäs kun tässä määrätyssä kappaleessa (”T-Bone”) ei muita sanoja olekaan? Ja entäs kun kappale on yhdeksän minuuttia pitkä? Kaiken lisäksi sen mainittu sävel perustuu tosi yksinkertaiseen toistoon ja sointukulkuun. Soitto on raakaa, räkäistä, komppi nilkuttaa, soittimet eivät ole tasapainossa ja välillä Youngin lauluääni särkyy, ikään kuin se olisi äänitetty tosta vaan, lonkalta, ihan niin kuin se määrätty äänitysnuppi olisi vahingossa jätetty täysille. ”Reactor” on Neil Youngin vastaveto Oi!-yhtyeille, vanha pieru näyttää miten soitetaan pieleen ja raa'asti tyylillä.

Samalla ”Reactor” on osoitus Youngin pokasta, siitä miten miehellä on pokkaa tehdä tällainen levy juuri nyt, kun räkäisimmästä uudesta aallosta on päästy eroon ja tietty sivistyneisyys alkaa paistaa uusienkin kokoonpanojen musiikista. Young olisi voinut tehdä helpon ja myyvän, jotain ”Comes a Timea” muistuttavan viihdelevyn. Samalla hän olisi myöntynyt vanhojen diggareittensa mieltymyksiin, ostavan yleisön vaatimuksiin. Sitä Youngilta olisi luultavimmin odottanut myös miehen levy-yhtiö, sillä ne viimeaikaiset levyt eivät ole tainneet olla mitään mahtavia myyntimenestyksiä. Ja jos ”Reactoria” kuunnellaan levykaupassa ei ostopäätöstä ole vaikea tehdä: ei visva, voiko tämä tosiaan olla se sama Young?

Albumin kansissa soittajiksi on mainittu Crazy Horse ja siltä taustasoitto kuulostaakin hieman hyppivältä mutta kuitenkin tunnusomaiselta klenkkaukselta. Lisäksi mukana lienee uusi kitaristi Larry Cragg, jonka kitarassa on samanlainen moninkertainen särö mistä Young viimeisimmillä levyillään on tullut tunnetuksi.

Suurin osa sanoituksista käsittelee autoilua, autoja, junia, moottoreita. Kevyitä juttuja, jotka on varmasti tehty kieli poskessa, nopeasti sen enempää miettimättä. Tuntuu jopa että koko albumi olisi tehty muutamassa tunnissa, menty studioon, laitettu nauha pyörimään ja off we go. Ainakaan mistään nykyaikaisen teknologian saavutuksista ”Reactor” ei kerro. Enemmänkin levy on instrumenttien myyjän painajainen säröisine äänineen ja rosoisine tunnelmineen. En voisi kuvitella kenenkään markkinoivan levyllä soittavien miesten soittimia. ”Myös Neil Youngin ”Reactor”-albumi on soitettu meidän laitteillamme.” Voi paska, mitkä säröt.

Ja sitten Young puukottaa selkäämme. ”Shots”. Painajaismainen, täynnä latinkia, ruutitynnyri räjähtämispisteessä, hälytyssireenit ennen Hiroshiman pommitusta. Kotirintamalla paniikki, naapureihin ei enää voi luottaa, kaikki itsensä puolesta, kukaan ei kenenkään muun. Katso selkäsi ylitse kävellessäsi. Kitarat soivat raivokkaammin kuin koskaan, rytmi on koko ajan kaatumaisillaan, laulu koko ajan särkymäisillään. Kappale on täynnä energiaa, tunnetta. Young pistää lauluun viimeisenkin kyyneleensä, viimeisenkin tunnepisaransa. ”Shots” on ”Reactorin” ääripiste, kulminaatio. Tämän kappaleen jälkeen on vaikea kuvitella levyn enää jatkuvan.

”Reactor” ei ehkä ole mikään mestariteos, se on täynnä virheitä ja puutteellisuuksia. Ehkä juuri noine puutteineen levy on kuitenkin täydellinen, omassa merkityksessään ja omassa sarjassaan. Tätä Youngilta ei olisi odotettu mutta kiitos siitä että hän sen jälleen kerran teki.

»Got mashed potatoes / ain't got no T-bone». Sattuvasti sanottu, tai sitten ei. Siinä on joka tapauksessa Neil Youngin runsaat yhdeksän minuuttia pitkän »T-bonen» »sanoma», johon voi jokainen makunsa mukaan lukea mitä syvimpiä merkityksiä. Tai jättää lukematta, ja nauttia rock-piisinsä, jossa Young riipii sähkiksestään vimmattuja ja riemastuttavan brutaaleja soundeja. Hullu Hevonen paiskaa takana idioottivarmasti simppeliä ja raskasta komppia.

Sama käy selityksenä lähes koko LP:stä: yksinkertaista, viimeisen päälle sähköistä rappausta, jossa sanat ehdottomasti soittavat toista viulua suhteessa itse musiikkiin. Hienostelematonta, mutta varmaa ja tyylipuhdasta meininkiä. Vähän liiankin varmaa, sillä pienintäkään viitettä mihinkään haasteeseen tai uuteen sanottavaan ei levyltä löydy. En voi sille mitään, että näinä synkkinä aikoina odottaisin Youngin kaltaiselta lahjakkuudelta jonkinmoista oivaltavuudessaan kohottavaa ja siten positiivista kommenttia ihmiskunnan hulluudesta. Yhdistyneenä soiton raakaan ja puhtaaseen voimaan sillä olisi voinut olla todella inspiroiva vaikutus meihin katutason ihmisiin.

Sen sijaan Young päättää levyn sinänsä oikein hienolla, mutta ärsyttävän passiivisesti maailman sotaista ilmapiiriä heijastelevalla »Shots»-kappaleella. »I keep hearing shots» ruikuttaa Young. Samantasoiseen havainnointiin pystyy kuka tahansa, mutta sen kuuleminen Neil Youngin suusta on masentavaa.

Lyriikka on kauttaaltaan niin ympäripyöreätä, että se hakee vertaistaan. »Motor Cityssä» Neil valittaa japsien tekemää USA:n automarkkinoiden valtausta: »Kuka hänen autoaan nyt ajaa? » - Mistä vitusta me sen tietäisimme. »Rapid Transit» valaisee uuden aallon kohtaloa oikein filosofisesti: »jokainen aalto on uusi kunnes särkyy» - Jo vain. »Opera Star» kuulostaa ylistykseltä vanhoillisuudelle. Että se tehdään rockin raameissa, tekee asian korkeintaan vielä kurjemmaksi.

Tällaisenaan »Reactor» on rivakkaa viihdettä. Se olisi voinut olla jotakin merkittävää...