En suoraan sanoen ollut mitenkään ilahtunut saadessani Neil Youngin uuden albumin arvosteltavakseni. Youngin ura oli nähdäkseni alamäessä, enkä luettuani juuri levystä murhaavan arvostelun NME:stä, osannut odottaa tältä muuta kuin erään supertähden masentunutta itsetilitystä. Koin kuitenkin myönteisen yllätyksen: »On the Beach» on hyvä levy. Näin vankkaa työtä ei Neil Young ole tehnyt vuosikausiin. (Miehen edellinen mestariteos »After the Goldrush» on vuodelta 1970.)

Vaikuttaa siltä, että Neil Young olisi jo pitemmän aikaa potenut pientä studiokauhua. »Journey through the Past» oli kokoomalevy ja epäonnistuneen elokuvahankkeen soundtrack ja »Time Fades away» epätasainen liveäänitys laajalta USA:n kiertueelta.

Muutama kuukausi sitten mainostettiin »Tonight's the Night» -nimistä levyä Neil Youngin seuraavaksi. Neil Young oli kerännyt sen äänittämistä varten maatilalleen vanhan taustakokoonpanonsa Crazy Horsen. Basisti Tim Drummondin mukaan (Rolling Stone 29.8.1974) äänitys kuulosti »vanhalta funkylta rockklubilta kello kolme aamulla». Neil Young ei ollut siihen tyytyväinen, ja viime keväänä hän teki osittain samojen muusikoiden kanssa uuden albumin »On the Beach».

Jo »Time Fades away» -albumilla muutamat laulut (esim. »Don't Be Denied») sivusivat taiteen, maineen ja rahan yhteensovittamattomuutta. Mutta Neil Youngin henkilökohtaiset ongelmat taiteilijana ja idolina ovat tämän albumin keskeisin aihe: »I need a crowd of people / but I can't face them day to day... Singing songs for pimps with tailors / who charge ten dollars at the door... All those headlines / they just bore me now / I'm deep in myself, but I'll get out somehow... Though my problems are meaningless / that don't make them go away». Tämän tyyppisiä lauseita löytyy »On the Beachilta» paljon. Neil Young kokee nykyisen asemansa vaikeaksi. Mielellään hän muisteleekin vanhoja hyviä folkaikoja, ja piiloutuu erilaisten naamioiden taakse. Välistä hän on vampyyri, välistä suoran toiminnan vallankumouksellinen, »olen kuullut, että Laurel Canyonissa on paljon kuuluisia tähtiä. Inhoan heitä enemmän kuin spitaalisia ja tapan heidät autoihinsa, » julistaa 25 kivääriä omistava sivullinen »Revolution Bluesissa».

Neil Youngin äänessä on ilmaisuvoimaa ja herkkyyttä enemmän kuin aikoihin. Hänen kitaransoittonsa ei ehkä ole teknisesti taiturimaista, mutta tunnevoimaa ja tyylitajua miehen soitossa riittää. Hyvää työtä tekevät myös Neil Youngin ystävät. Pitkästä aikaa ovat mukana nämä alkuperäiset Crazy Horse -muusikot: Billy Talbot (basso) ja Ralph Molina (rummut). Molinan tuttu jäykähkö rumputyyli antaa musiikille oman mystisen tunnelmansa. Kannattaa myös huomata, kuinka mukavasti parilla raidalla rummutteleva Levon Helm on omaksunut Neil Youngin taustalle sopivan tyylin.

Jos rumpalien tyylit ovat verraten lähellä toisiaan, ei samaa voi tosiaankaan sanoa basisteista: vähäeleisen jykevästä ex-James Brown Tim Drummondista on aika pitkä matka Rick Dankon tuttuihin Band-kuvioihin. Multi-instrumentalisti Ben Keith (steelkitara, dobro, basso, piano, urut ja lyömäsoittimet) on viime levyllä nousut Youngin ehkä tärkeimmäksi muusikkoystäväksi ja ilmeisesti Youngille on henkilökohtaisesti tärkeätä, että hänen levyillään vierailevat vanhat kaverukset David Crosby (kitara) ja Graham Nash (piano).

Viulua ja slide-kitaraa parissa piisissä soittava cajun-mies Rusty Kershaw päättää esittelytekstit sisäpussissa: »Mutta mitä hittoa, minä annan sanani, että tässä levyllä on hyvää musiikkia». Niin minäkin.

On kiva kuulla taas jotain siedettävämpää Neil Youngilta, jonka live-albumi Time Fades Away ja soundtrack-tupla Journey Through The Past olivat melkoisia pettymyksiä laskien huomattavasti tämän symppiksen lauluntekijän osakkeita. Jos On the Beach olisi Neil Youngin ensimmäinen levy, niin sitä voisi pitää vahvana lupauksena, mutta ei hänestä vielä tällaisin näytöin koskaan mitään supertähteä olisi tullut. LP ei yllä Everybody Knows This Is Nowhere -, After The Gold Rush - ja Harvest-albumien tasolle, sillä Young on jo löytänyt rajansa säveltäjänä. Laulut ovat itseään toistavia. Youngin alakuloinen ääni on samanlainen kuin aina ja kitaristina hän ei ole koskaan ollut mikään ihmejätkä, vaan hänen soolonsa ovat verraten jäykkiä ja vanhoja kuvioita kelaavia. Siitä huolimatta Youngissa on jotain voimakkaan persoonallista ja silloin kun hän on parhaimmillaan - kuten kolmella yllämainitulla LP:llä - häntä kuuntelee haltioissaan.

Mikään suuri taiteellinen menestys On The Beach ei ole, mutta se selventää ehkä kuvaa Youngista muusikkona ja henkilönä. Musiikillisessa mielessä tuo kuva ei ole kovinkaan uusia uria aukova, mutta koska Young on supertähti ja käsite, hän voi tehdä lauluja pohjalta ”Olen rikas ja menestynyt, mutta silti on niin vaikeaa”. Taiteilijan ja hänen taiteensa väliin voi jo laittaa yhtäläisyysmerkin. On The Beach ei yllä Youngin parhaiden tasolle johtuen itseääntoistavista ja heikommista sävellyksistä, mutta kyllä hän paikoitellen saa aikaan vahvaa tunnelmaa. Tällainen kappale on esim. Ambulance Blues, johon Youngin aivan yksinkertainen mutta tehokas huuliharpputyöskentely sekä Rusty Kershawin viulu luovat fiilistä.

Taustamuusikot ovat LP:llä tietysti ensiluokkaisia alkaen The Bandin Rick Dankosta ja Levon Helmistä Graham Nashiin, mutta kokonaisuutena levy on sillä hilkulla. Kyllä sitä kuuntelee, mutta hurraa-huutoihin ei ole aihetta.