Kankurit kapinoivat mutta eivät pystyneet estämään Kehruu-Jennyn tuloa tehtaisiin. Minä en hyväksy kasetteja, vain levyt merkitsevät jotain. Vidiootit saavat minut voimaan pahoin. Kynänteroittaja pilaa päiväni, hamuilen murheissani puukkoa...

Koneille ei mahda mitään, niitä keksitään ja valmistetaan ja myydään. Tietokone joka kotiin, Kalifornian ranchille ja suomalaisen lähiön kämppään. Entä sitten? Onko se niin pahaa, ihminen käyttää konetta, näin vakuutetaan: ei maailman hulluus ja tuholla pelottelu ole tämän päivän sana, koko homma on aloitettu satoja vuosia sitten ja perustuu johonkin muuhun kuin rockissa käytettyihin tietokoneisiin, syntetisaattoreihin ja elektronisiin vempaimiin. Antaudun ja katson työhuoneeni ikkunasta jokapäiväistä tylsistymistä. Ostaisinko koneen joka kirjoittaisi puolestani menestysteoksen? Mistä rahat? Kanitan levyni?

Ei syytä huoleen, oi aidon luukutuksen ja Neil Youngin ystävät, ei miehemme ole mennyt syyhyttä ammeeseen. »Trans» ei ole muuta kuin hyvä levy, kyllä siitä miehemme perusjutut löytää. Transformaatio on muuntamista, tällä levyllä se on erityisesti vocoder-laitteella hoidettua äänenmuuntamista ja aika kivalta tuo kuulostaa minun korviini. Totta on että tämäkin Youngin tekemäksi on folkrokkaajille liikaa mutta niin oli Dylankin eräille Newportissa, times they are a changing. »Trans» on kiintoisa kokoelma vanhaa Youngia ja uutta digitaaliajan tuotetta. Kraftwerkin ja muiden alan urhojen vaikutus on ilmeinen, mutta Niilo on aika konservatiivisesti transformoinut elektroniikan vokottelunsa. Itse olen kuuntelukertojen myötä yhä enemmän alkanut pitää tästä levystä kauniiden teemojen ja tiukan soittopuolen ansiosta.

Tietokoneet eivät runoile, shakinpelaajinakin ne jäävät Karpovin jalkoihin, niiden kirjallinen ilmaisu on niukkaa konekieltä, käskyjä ja suorituksia. Musiikin alalla niiden käyttö on vasta aluillaan, mahdollisuudet ovat suunnattomat. Young ei ole tämän alan neroja, hän vain muuntaa ääniä ja sävyjä säilyttäen samalla rumpujen ja basson peruspoljennon: synteesi on vireä ja rokkaava.

»Transilla» on 5 vokotusta ja 4 vanhakantaista biisiä, suhde on hyvä. Kokonaisvaikutelma on musiikillisesti lavea: jumputusta (rytmikone) ja takomista (oikeat rummut), hivelevän kauniita kitarasyntikan riffejä ja Crazy Horse -rutistusta. Young osaa yllättää ystävänsä. Entä ensi kerralla?

Mikään huippu tämä levy hänen urallaan ei ole mutta ajan ilmiönä varteenotettava ja mahdollisesti tulevaisuudessa uraa uurtavaksi luokiteltava. Computer-rockin peruskamaa? Tarkoitan sitä ettei tätä musiikkia tarvitse vuositolkulla studiossa väsätä, pohjana tässä on perinteellisen rockin muoto ja tunnistettavuus. Vanhaa edustavat rakkauslaulut, lääv lääv eri muodoissa, Buffalo Springfield -klassikko »Mr. Soul» transformoituna sekä loistava stoori »Like An Inca», jossa Young jälleen kerran luotaa syvältä intiaanimytologiasta näyttöä tämän päivän rappioon. Runo ei hellitä otettaan, se on Youngin hommien perusta.

Eniten pidän eletronipuolella kappaleista »Computer Age», jossa on vocoder kauneimmillaan sekä »Sample And Hold», jossa Young vaatii tietokoneyksiköltään esteettisiä muuntoja, new design new design. Young on ennenkin ollut kiinnostunut vempaimista, hän tuntuu nauttivan peleistään. Ja vaikka en ole transsiin joutunut en voi sanoa pettyneeni millään muotoa. Myyn vanhat youngini ja ostan vocoderin, se on kuulemma aika halpa. Hurmauksissani voisin luopua Howling Wolf -tyyppisistä ääntelyistä ja hoidella hommat kypsiksi siistimmin ja muotitietoisemmin. Asiaa on pohdittava.

Tämä levy saattaa olla usealle Neil Young -fanaatikolle aikamoisen iso pala nieltäväksi. Iso niille, jotka rakastavat Youngin akustisia juttuja, 'Harvestin' kuluttajille. Mutta toisaalta; eipä Young ole viime vuosina antanut heille muutenkaan mitään ihmeellistä.

'Comes a Timen' jälkeen mies ei ole tehnyt yhtään selväpiirteistä albumia. 'Rust Never Sleeps' ja 'Live Rust' olivat omilla kaksijakoisilla tavoillaan selväpiirteisiä, mutta ehkä noille 'Harvest'-diggareille hivenen rajuja, liikaa rock'n'rollia, sitä valkoista kuumuutta ja likaista rutistusta. 'Live Rust' päätti omalla murskaavalla tavallaan erään kauden Youngin musiikissa. Sen keskikauden, jossa Young tasapainotteli kahden äärimmäisyyden välillä: vanhan, hempeän, eläkkeellepääsyä odottelevan kokeneen muusikon pehmeän puolen ja elämää kuitenkin janoavan, rockin hengen peruuttamattomasti sisäistäneen, palavan muusikon rajun puolen. 'Hawks And Doves' ja 'Reactor' pitivät sisällään mukaviakin kappaleita, mutta pääosiltaan ne olivat keskeneräisiä, hajanaisia, ehkä tuotteen puutteessa koottuja albumeita. Muutos johonkin suuntaan oli väistämätön, sen tajusi varmasti Youngkin.

Ja Jumalat vastasivat kutsuun: ota tämä laite; tietokone ja tee siitä uusi kiinnostuksesi kohde. Ota se ja sen luoma uusi kulttuuri ja koeta yhdistää niitä aikaisemmin oppimaasi. Ja katso: vanhat ihailijasi saattavat ehkä kääntää selkänsä, mutta jos he niin tekevät, olivatko he loppujen lopuksi kaiken vaivan arvoisia. Sillä muuttuminen on tämän ajan elinehto. Vanhat vanhenevat ja putoavat pois, eivät välttämättä seuraa eivätkä enää kulutakaan. Uutta sinun on etsiminen, uutta ja sopivassa määrin myös vanhaa kunnioittaminen. Sillä juuriasi sinun ei tule kuitenkaan unohtaa.

Young antoi oman vastauksensa. 'Computer Age' on todellisuutta tänään, niinpä teknologia on käytettävissä myös muunlaiseen musiikkiin kuin vain hengettömään, tyhjästä poljettuun pimputteluun ja keinotekoiseen sykkeeseen. Uutta tekniikkaa on mahdollista käyttää myös vanhan muuntamiseen, transformoimiseen. Ja sen Young on tehnyt, yhdistänyt vanhan kunnon revittelijämeiningin tämän päivän koneyhteiskunnan aikaansaamiin ääniin ja tunteisiin. Mutta mikä tärkeintä: Young on pystynyt säilyttämään oman identiteettinsä, omat persoonalliset puolensa koneiden kanssa käymässään yhdistelyssä. Mies ei ole antanut alistaa itseään pelkäksi koneiden käyttäjäksi, niiden kontrolloimaksi, niiden ehdoilla musiikkia tekeväksi säveltäjäksi. Young on lähtenyt sävellyksistä, hän on muokannut niitä koneiden avulla koneille ja Neil Youngille sopiviksi.

Viimesyksyisellä kiertueellaan Young esitteli yleisölle uuden ihastuksensa, jonka ansiosta hän tuntuu saaneen suunnattomasti elinvoimaa, tahtoa vieläkin rokata, kaikkien vuosien jälkeenkin. Young vaikutti pikkupojalta, joka on saanut uuden lelun, joka lelu itsessään on hauska, mutta joka myös antaa uutta intoa vanhoihin leikkeihin. Eikä sitä uutta lelua ole pakko ottaa mukaan kaikkiin vanhoihin leikkeihin; sen antaman uuden innostuksen valossa ihan tavallisestikin esitetyt vanhat kiemurat vain tuntuvat joskus niin tuoreilta...

Kuten tunnettua Young kävi syksyllä teknologianäyttelyineen (jonka näyttelyn laitteet olivat asiantuntijoiden mukaan jo osin vanhentuneitakin) myös Ruotsissa, jossa innokkaimmat Young-diggaajat saivat äänitetyksi ainakin Göteborgin shown. Niinpä 'Rock'n'Roll Can Never Die; Neil Young & Transband Live Göteborg, Sweden, October 8, 1982' onkin melko pakollinen hankinta myös Tukholmassa Youngin nähneille, onhan ohjelmisto muutamaa kappaletta lukuun ottamatta sama. Tuon bootlegin taso on Jäähallin koon ja kaikuominaisuudet huomioonottaen melkoisen hyvä, kunhan sitä vaan uskaltaa kuunnella tarpeeksi lujaa. Uudet, tekniikan avustamat kappaleet eivät vakuuta, ja konsertissa niitä näkemättömille ne saattavat olla ikäviä ja ainakin vaikeita hahmottaa. Mitä ihmeen ininää ja murinaa?! Mutta se rock'n'roll; huh-huh noita tuttuja 'Like a Hurricane' ja 'Hey Hey My My' -piisejä! Myös Youngin yksin esittämä pitkä klassikko 'Sugar Mountain' tuntuu komealta.

Ja sitten 'Trans', muutoksen airut vai mikä lie. Kuva huomisesta, eilisestä, tästä päivästä. Selväpiirteinen tämäkään levy ei ole, se on varma. 'Trans' on rujo, epämääräinen, hämärärajainen. Kovalla innostuksella tehty, palasista koottu sarja lauluja, uusia ja vanhoja. Ihan sitä ehtaa Youngia, vaikkakaan ei ehkä ihan huippuluokkaa, ovat 'Little Thing Called Love', Hold on to Your Love' ja 'Like an Inca', jokainen toisestaan poikkeava. 'Little Thing Called Love' on tavallinen, kantrahtava ralli, joka ei sen kummempia tunnelmia herätä. Albumin avauskappaleena se tosin valmistutumattomalle kuuntelijalle saattaa aiheuttaa väärän turvallisuuden tunteen. 'Hold on to Your Love' on jo astetta miellyttävämpi, vaikka sanoituksiltaan onkin äärimmäisen yksinkertainen ja naiivi. Sitä Youngin 'leipämusiikkia'.

'Like an Inca' on kevyt shuffle, joka aihepiiriltään tuo mieleen 'Zuma'-albumin, 'Cortez the Killerin' ja luonnollisesti Etelä-Amerikkaan liittyvän muinaisen taruston. Toteutus eroaa noista mainituista kappaleista kuitenkin melkoisesti: 'Like an Inca' kulkee kevyen kitara- ja lyömäsoitinkompin kannattamana eikä mistään apokalyptisesta kitarasoolosta ole jälkeäkään. Melko pitkän kappaleen soolo on soitettu maltillisesti, kirkkailla soundeilla, ei yhtään Youngmaisesti. Luultavasti asialla onkin joko Nils Lofgren tai Frank Sampedro, kummankin nimi löytyy levyn kannesta. No, tämä trilogia Youngin eilistä erottuu aika selvästi muusta materiaalista, jopa 'Mr. Soul', ehdottomasti se levyn odotetuin ja klassisin juttu vetää ajatukset tähän päivään, uuteen suuntaan. Buffalo Springfield -klassikko saa uuden, raskaamman kohtelun, jossa varsinkin kitaraosuudet on vääristetty vallan mahdottoman säröisiksi ja raaoiksi. Taustalle on lisätty hiven syntetisoitua tai vokoodattua laulua tämän päivän leimaksi. 'Mr. Soul' jää linkiksi hengen ja koneen välille. Sen toimivuudesta saa olla sitten jo mitä mieltä tahansa.

Syntetisoiduista kappaleista 'We R in Control' (huomaa sanaleikki, heh-heh) on ehkä tympein, siinä ei ole muiden uudenlaisten piisien melodisuutta, vaan se tuntuu koneen takia sävelletyltä, koneella koneelle, tunteetta. 'Computer Cowboy' on hauska noiden tyypillisten länteen liittyvien efektiensä ja huutojensa ansiosta. 'Sample And Hold' vuoropuheluineen, 'Computer Age' ja 'Transformer Man' ehdottomine melodioineen kuulostavat mahtavilta, uuden ja vanhan onnistuneilta kohtaamisilta. Varsinkin kaksi viimeksi mainittua toimisivat ihan tavallisinakin kappaleina, ilman vokooderin avulla muunnettuja lauluääniäkin, ilman jumputtavia taustoja, kevyemmin. Ja ehkä juuri tämä tekee Youngin uuden ilmeen niin helpoksi hyväksyä, ainakin itselleni: Neil Young ei ole unohtanut musiikkinsa melodisuutta koneittensakaan suostumuksella. Kaiken keskellä sykkii kuitenkin sydän. Eli aivan päinvastoin kuin levyn takakannen sydäntä esittävässä maalauksessa, jossa ihan tavallisen sydämen sisällä sykkii kone, ilmeisen tunteeton ja kylmän loogisesti toimiva kone.

'Trans' on kuin lapsen saaman uuden lelun kanssa leikitty leikki, ehkä väliaikainen, ehkä pysyvä, uusi ja kiehtova leikki. Yhtäkaikki 'Trans' tuntuu todella virkistävältä ja jännittävältäkin, se on edes joku muutos aika pysähtyneeseen musiikkiin. Muutoksen suunnasta ja laadusta voidaan sitten ollakin jo montaa mieltä. Allekirjoittanut saa tästä enemmän irti kuin Neil Youngin parista edellisestä levystä, se on ainakin varma. Mutta miksi se klassinen Reprise-merkki ei enää kelvannut, vaan piti siirtyä miljonääri Geffenin tylsälle merkille? Nooo... ette kai te tosissanne uskoneetkaan, että olisin haukkunut tämän levyn?