Neil Young on ollut oikea onnen kultapoika: laulaja / lauluntekijä, joka ei koskaan ole joutunut kantamaan neron viittaa (tyyliin uusi Dylan), mutta silti hän on kerännyt yllin kyllin taiteellista mainetta ja maallista mammonaa. Neil Youngin sävellykset, melankoliset sanoitukset, hänen viiltävän tuskainen äänensä ja pureva kitaratyylinsä olivat tärkeitä tekijöitä loistavalle Buffalo Springfieldille ja elintärkeitä Crosby, Stills, Nash and Youngille. Hän on saanut kerättyä taakseen mukavahkoja taustayhtyeitä (Crazy Horse, Stray Gators) ja jokaista hänen ensimmäisestä kolmesta sooloalbumistaan saatetaan pitää pienenä mestariteoksena (»Neil Young», »Everybody Knows This Is Nowhere», »After The Goldrush»). Neil Youngin myöhemmät sooloyritykset eivät ole suuremmin maailmaa sykähdyttäneet. »Harvest» oli epätasainen (esim. erinomainen live-esitys »Needle And The Damage Done» ja pahasti ylituotettu »There's A World») ja »Journey Through The Past» puolestaan vanhan kertausta. Mutta yhtä kaikki kovin yleinen tuntuu olevan se käsitys, että vaikka näitä singer/songwritereita onkin nykyään ihan liikaa, täyttää Neil Young omaperäisenä artistina paikkansa.

Tämä Neil Youngin uusi livekiekko ei tuo mitään uutta hänen taiteilijakuvaansa. Uusia ja jokunen vanhakin sävellys ja vanhoja tuttuja muusikoita: Jack Nitzche, Ben Keith, Tim Drummond ja John Barbata. Bändi luo odottamattoman lujan (=rokkaavan) perustan, jonka päälle Youngin on hyvä rakentaa näitä pessimistisiä näkyjään. Sillä tämä mies on kyllä kovin pessimisti tällä alalla. Hän on tämän päivän Franz Kafka: maailma on hänestä vain käsittämätön kaaos, epäkohtien ja epäonnen röykkiö, jota on turha yrittääkään muuksi muuttaa. Tästä löytyy varmasti hänen merkityksensä. Neil Young kokee maailman sellaiseksi, kuin se murrosiän maailmantuskassa usein koetaan. Hän on aito, rehellinen ja tästä syystä pidän hänestä enemmän kuin monista tekotaiteellisista singer/songwritereista.

Live-albumina »Time Fades Away» on soundiltaan melkoisen raaka ja Youngin esitystapa on entistäkin viiltävämpää. Kitaristina Neil Young ei pyri loistamaan, mutta paikka paikoin nousevat esiin hänen tunnevoimaiset riffinsä. Ehkä paras raita on elämänkerrallinen »Don't Be Denied», tarina yksinäisestä kanadalaispojasta (hänestä itsestään), joka löytää musiikista ystävän, perustaa yhtyeen, tulee kuuluisaksi ja saa huomata, että homma pohjimmiltaan on liike-elämää: »Well all that glitters isn't gold / I know you've heard that story told, but I'm a pauper in a naked disguise / A millionaire through a businessman's eyes.» »Last Dance» on selkäpiitäkarmiva tarina heräämisestä maanantai-aamuna: riitasointuinen, kulmikas ja epätoivoinen esitys.

Mutta on tällä levyllä toki epäonnistumisiakin ja varsinkaan sanoitus ei aina kestä kriittistä tarkastelua, vai mitä pidätte esim. seuraavasta oivalluksesta: »Well, you heard about the Great Pretender, I went to see him and he's not the same».