Minulle Neil Youngin uran huippu on yhä edelleen Rust Never Sleeps -lp:n huikea b-puoli ylittämättömine särökitaroineen. Kun ensimmäistä kertaa kuulin Hey Hey My My (Into The Black)in sen kitarasoundi sai minut epäilemään stereoitteni kuntoa, niin hulppealta se kuulosti.

Rustin jälkeen Neil on vähemmän onnistuneesti seikkaillut niin syntikoiden, 50-luvun rockin kuin countrynkin parissa. Uutukaisellaan Nipa palaa 1981 ilmestyneen Reactor-lp:n tunnelmiin ja keinoihin. Mukana on taas rivi syntikoita. Viidessä vuodessa syntyt ovat selvästi kehittyneet. Tämän levyn soundit ovat aivan toista luokkaa kuin Reactorilla.

Ei silti, kyllä Landing On Water on kokonaisuudessaankin jonkinlaista nousua masentavien Everybody's Rockin' ja Old Ways -levyjen jälkeen. Biisit ovat toimivia, mukana on pari mukavaa melodiaakin. Youngin vihainen kitara luo kliinisen taustan kanssa villin ristiriidan ja tuotantopuoli toimii muutenkin.

Vaan enpä silti jaksa tästä kovin pahasti innostua. Ehkä Niilon paras terä tylsyi miehen sisäistettyä amerikkalaisen elämänmuodon ja arvot. Enää laulut eivät kerro Johnny Rottenista, ei.

On varsin masentavaa kuulla, kuinka yksi takavuosien teräväkynäisimmistä miehistä luo joukon jatkona peri-springsteeniläistä kulkuriromantiikkaa. Kriittisimmillään hän enää jaksaa vain todeta, kuinka jotkut joutuvat asumaan kadulla.

Yksi huippukohta on tällekin levylle osunut: San Francisco Boys Chorusin tukema tehokas Touch The Night. Se antaa pienen toivot. Ehkä Neil Youngkin on vielä pelastettavissa.

Pakkolaskusta tässä on kyse, ja täysin tietoisesta kaiken lisäksi. Youngin edelliset kokeiluluontoiset kiekot eivät kolisseet kaupallisesti, joten harmia seurasi levy-yhtiön taholta. Peräti raastupajuttu muistaakseni. Young pyrkii nyt pelastaman mitä pelastettavissa enää on ja tekee paluun tutun sähköisen soinnin suuntaan.

Albumi on kokonaisuudessaan kolmen koplan aikaansaannos: Steve Jordanin, Danny Kortcmarin ja itsensä Niilon. Parissa piisissä Los Angelesin Poikakuoro avustaa. Soundillista erikoisuutta on pyritty hakemaan miksaamalla rummut eteen. Ihan ok. jippo, mutta koko levyn mittaisena kuunneltuna väsyttävä efekti. Herkät tunnelmat ja tunnelmoinnit Young on jättänyt tyystin pois ja hoitaa homman ikään kuin jytäpohjalta. Ei ainakaan mamoilusta pääse syyttämään...

Älpykkä käynnistyy mukavasti »Weight Of The World» -piisillä, mutta samalla se on alamäen alku. Young ei yksinkertaisesti ole jaksanut työstää lauluja loppuun asti, vaan sortuu patenttiratkaisuihin. Eikä se ole yhtään kivaa, kun periaatteessa ainekset olisivat edellyttäneet tiukempaa otetta. Tulos olisi kokonaan toinen. Mutta ei lyödä rankimman päälle Niiloa. Laskeutuminen on tapahtunut, saa nähdä mitä seuraa, kun jalkojen alle osuu veden sijasta tukevaa maata.

On kai turha toistaa Neil Youngin aikaisempia vaiheita/sekoiluja, silla nyt tuntuu vahvasti, että mukana seuraavat vain ne uskolliset. Ne, joille Young sellaisenaan, ihmisenä ja tyyppinä merkitsee paljon, niin paljon, että jaksetaan sopeutua ja odottaa. Jaksetaan sulatta viimeisin musiikillinen oikku, ainakin yritetään jaksaa. Ja tietenkin odotetaan sitä uutta After The Goldrushia ja Rust Never Sleepsiä, Comes A Timesista puhumattakaan.

Landing On Water tuli jotenkin yllättäen, Old Ways oli vielä mielessä, samoin Live Aidin pari uutta, levyttämätöntä country-valssia. Tuohon suuntaan odotukset kohdistuivat, maanläheiseen ja turvalliseen. Tai oikeastaan, olisihan se pitänyt tietää, ei tämä mies mitään odotuksia seuraa, ainoastaan omia aivoituksiaan. Siispä me kuuntelijat yritämme sopeutua. Vaikka suoraan sanoen nyt taitaa olla vaikeampaa kuin koskaan.

Tällaista sekamelskaa mies ei vielä olekaan saanut aikaiseksi. Punainen lanka oli ainakin tällä kuuntelijalla täysin hukassa muutaman ensimmäisen kuuntelun aikana. Trans oli kai se lähin vertauskohta, tosin nyt ilman vokooderia, vaikka toki syntikoissa löytyykin. Ja kuitenkin tähän verrattuna Trans oli todella yhtenäinen ja melkeinpä tyylipuhdas kokonaisuus.

Nyt mukana on taas täysin uusia elementtejä: kärjistettynä voisi paria kappaletta kutsua discoksi (People On The Street, Hard Luck Stories), yhtä syntikkapopiksi (Bad News Beat) ja yhtä heavyksi (I Got A Problem).

Mutta mikä ihme se linja voisi olla? Mitä Young ajaa takaa, vai ajaako mitään?

Kunnes sitten, kannen pienenpienen tekstin seasta löytyi nimi, joka ehkä sitoo tämän levyn kokeilut yhteen, ainakin osa: Don Henley.

Tältä tosiaan kuulostaa henleymäinen moderni jenkkipop, johon on yhdistetty kaikkea mahdollista, viimeisenä tappina tietysti itse Young. Myös osan kappaleista tahallisen naiivit sanoitukset ehkä antavat ymmärtää kokeilusta tai jopa parodiasta. Olisiko Young tänään samaa mitä Leevi ja Leavings on ollut jo kahdeksan vuotta?

Siis: tämän albumin kakkospuolen olen erittäin taipuvainen ymmärtämään vaikka en ehkä pilana niin ainakin huumorintajuisen pastissina.

Kun taas ykköspuolelta olen halukas löytämään Youngin parhaita sanoituksia pitkään aikaan. Varsinkin Hippie Dream, melkoisen selittävä ja paljastava muistelu ja heijastus eilisestä tähän päivään. Ja tietysti mukana on, ikään kuin hämäyksenä, pari komeaa youngmaista sävellystä, jotka tässä sopassa kuulostavat tosi herkulta. Violent Side ja Touch The Night tuovat melodioillaan mieleen sähköisen Young-musiikin parhaimmillaan.

Trio Stanley Jordan, Danny Kortchmar ja Young ovat kyllä keittäneet sellaisen keitoksen, jota saa maistella vielä useasti: olisikohan se sittenkään näin, olikohan kaikki hämäystä, varsinkin se Don Henleyn nimi kannessa?

Entä onko Geffen tyytyväinen tähän, sen kaupalliseen (heh heh) potentiaaliin? Uskollisena Youngin seuraajana ostan levyn kuuntelematta. Miten kävisi, jos erehtyisin kuuntelemaan?