Miettinen, minun laillani vanha (ja 80-luvun tuotannon takia entinen) N.Y.-diggari piti lukuisten sairauksiensa seniiliyttämän Youngin uutukaista niin epätoivoisena ja säälittävänä yrityksenä, ettei jaksanut edes haukkua sitä, vaan heitti sen toimistomme roskapytsiin, josta minä sen löysin.

Ilmeisesti kuolemaa aavisteleva konkari on ryhtynyt tyylilajien läpikäyntiin, ettei vain mitään tekemisen arvoista jäisi tekemättä - viime levyn 50-lukurokkia, sitä edellisen syntetisaattorikälinää ja tämä uusin countrywesterniä mm. Waylon Jenningsin ja Willie Nelsonin avustamana. Ja silläkin uhalla, että Kuulapää iskee otsaani neohämyleiman, tunnustan pitäväni tästä, tosin varauksin.

Kakkospuolesta ei ole mihinkään: kaksi reipasta mutta tylsää perinteistä westernrenkutusta, kaksi turhaa perinteistä neilyoungvollotusta, joiden yhdysside kantriin on lähinnä viuluissa/slidekitarassa, sekä yksi näiden ylipitkä risteytys.

Mutta. Levyn avaavan kevyen kantriballadin haikea huuliharppu ja aavikkotuulenomaiset jouset tuovat mieleen jonkun hyvän länkkäritunnarin; radiosuositun menokkipalan (Get Back To The Country) pelastaa keskinkertaisuudelta älden mäheesti fjongaava juutalaisharppu; seuraavan raskaspoljentoisen, mutta silti pirteän herkistelyn kohdalla jo pelkästään nimi (Are There Any More Real Cowboys) oikeuttaa olemassaoloon; yksi laahaava, mutta kaunis valitusbiisi tähän väliin on vain oikeus ja kohtuus; sinfonisen mahtipontisesti jousitetun loppuhidastelun kertosäkeen naaraskojootinhuuto palauttaa alun leffafiiliksiin.

Ei ollenkaan niin säälittävä kuin monen muun veteraanin nykytuotanto. Kelvollinen, vaikkakin tarpeeton lisäys Young loversin kokoelmiin. Yksi piste levystä, toinen ihan vaan sympatiasta.

Varsinaisena radikaalina en ole Neil Youngia koskaan osannut ajatella, mutta hänen vanhat arvot kunniaan -kampanjansa hätkähdyttää yhtäkaikki. Suomalaisvinkkelistä tarkasteltuna countrymusiikin painoarvo nykymaailmassa ei ole suuren suuri. Mutta Neil onkin kotifarmin poikia ja asuu ja elää ajattomuuteen sulkeutuneena. Viljavainioiden ja metsikköjen keskeltä hän kajauttaa tiukasti perinteessä kiinni istuvat cowboy-laulunsa muotivillityksien vammauttamalle ihmiselle.

Neilin ratkaisu on sikäli oikea, että levystä on tullut tasapainoinen ja luonnollinen, pakon ja kiireen leimaa ei siitä löydä suurennuslasillakaan. Neil on selvästi nauttinut levytysprosessista. Aidon ja oikean feelingin varmistaakseen hän on pyytänyt studioon Waylon Jenningsin kanssaan duettoja laulamaan, ja Willie Nelson -pappakin on piipahtanut paikalle yhden biisin ajaksi. Laulujen toteutus on akustinen, joten Youngin kitarasoolojen ihastelijat joutuvat nielemään pettymyksensä. Sitäkin enemmän kuullaan banjoa, steel-kitaraa ja huuliharppua.

Sävellykset/sanoitukset ovat kaikki Youngin omia, vaikka ajoittain sitä on vaikea uskoa. Jotkut laulut kuulostavat heti kättelyssä niin tutuilta, että niitä luulee automaattisesti ennen tehdyiksi. Ja siinä onkin levyn heikko lenkki: tuttuus ja turvallisuus ei jaksa meikäläistä innostaa, varsinkaan kun Neilillä ei sanallisestikaan ole mitään erityistä sanottavaa. Kun tyypillisimpien laulurakennelmien rinnalle asetetaan ykköspuolen päättävä »Misfits», joka surrealistiseen tarinaansa vain lainaa country-vivahteita, niin mielipiteeni vahvistuu entisestään: »Old Ways» on muilta osiltaan turhanpäiväinen levy. Youngilta on lupa odottaa parempaa (ja puhuttelevampaa!!) musiikkia kuin ihan mukavan kuuloista ja hyvin toteutettua perinnemusaa.