Täysipainoisten albumien synnyttäminen ei ole viime vuosina ollut Neil Youngille helppoa. Transin elektroninen kokeilu jäi ensiviehätyksen jälkeen sitten vain huonoksi vitsiksi eikä Everybody's rockin' "miniälpeen" rocknostalgiointi osoittautunut paljoakaan kestävämäksi työksi. Old Waysin kantrijuurille paluu antoi Youngille miettimisaikaa ja oli vaatimattomuudessaan parasta Youngia pitkiin aikoihin. Viimevuotisella Landing On Water albumilla Neil young saattoi kuvitella löytäneensä uuden tien, mutta pakkolasku oli tuhoisa. Landing On Water on Youngin kehnoin laulukokoelma ja levyn sovitus- ja tuotantokikat Transiakin ikävystyttävämpiä.

Life valaa viimein uutta uskoa Neil Youngin kykyihin. Elämään tai tai kansikuvan kalterihahmotelmasta (?) päätellen ehkä myön elinkautiseen viittaavan albumin voimanlähteenä on vanha tuttu Crazy Horse. Kitararisti Frank Sampedro, basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina säestivät Youngia jo kahdentoista vuoden takaisella Zumalla, joka lukeutuu Youngin mestariteoksiin. Lifella elektroniikka kohtaa Hullun Hevosen. Syntetisaattorit ja muut koneet ovat mukana, mutta vain tukemassa Youngin ja Crazy Horsen rujoa rocksointia. Tässä mielessä Life on kuin Zuman ja Transin onnistunut kompromissi. Elämä ja voima ovat palanneet Neil Youngin musiikkiin.

Life jakautuu tarkemmin kuunneltuna kahteen osaan. Ykköspuolen laulut ovat tiukkoja yhteiskunnallisia ja poliittisia kannanilmasuja kääntöpuolen käsitellessä ihmissuhteiden loputonta problematiikkaa. Mideast Vacation kritisoi kärkevästi amerikkalaista maailmanvaltapolitiikkaa. Libyan ilmahyökkäystä myöten. Youngin kitarassa on jälleen tuttua säröä. Vaarallisuutta, jota on kieltämättä myös pommien räjähtelyn keskellä lomailussa. Long Way Home on ensimmäinen Lifen neljästä timantista. Surullinen laulu on omistettu Youngin nykyiselle, ihanteistaan etääntyneelle ja ne jo suurelta osin käytännön toiminnallaan hylänneelle kotimaalle. "America, America, where have we gone, it's such a long walk home".

Around The World on Lifea raskaimmillaan ja jälleen kotimaalle osoitettu sanoma päättyy kiivaaseen ammustekuun. Inca Queen taas osoittaa, ettei Etelä-Amerikan alkuperäiskulttuurin kohtalo ole lakannut kiehtomasta Youngia. Kahdeksanminuuttisena mammuttina upea raita vertautuu väistämättä Zuman Cortez The Killeriin.

Lifen kakkossivun aloituskolmikko on tyypillistä Neil Youngin rock'n rollia. Linjakasta ja puhdasta kitaranräimimistä tässä päivässä vailla Neil & The Shocking Pinksin harrastamaa menneisyyden kultaamista. When Your Lonely Heart Breaks ja We Never Danced ovat Lifen pehmeä lasku. Neil Youngin parhaiden sävellysten veroisia rakkauslauluja, joihin ei ole mitään lisäämistä.

Neil Young elää yhä. Eikö siis olisi jo korkea aika yrittää vaihteeksi konserttimatkaa Suomeen?