Crosby, Stills, Nash & Youngin kanssa on käynyt vähän samoin kuin Beatlesien aikoinaan. Yhdessä kundit olivat mahtavia ja erikseen luonnollisesti vähemmän mahtavia, mutta yleisö ja erityisesti lehdistö vaatii kuitenkin bändin jäsenten sooloprojekteilta sitä entisaikojen loistoa.

Näin sai esimerkiksi Crosbyn ja Nashin äskettäin ilmestynyt yhteinen albumi ”Whistling Down The Wire” melko säyseän vastaanoton. Totuttuun tapaan moitittiin jälleen sanoituksia ja sävellysten kantamattomuutta - hyvällä syyllä. Levy on kuitenkin melko nautittava, koska sovitukset ovat oivallisia ja muusikot moitteettomia. Ei myöskään sovi unohtaa, että kun Crosby ja Nash laulavat yhdessä stemmoja, siinä jää Wiener Sängerknabenkin toiseksi.

Stills on niin ikään julkaissut sooloalbumeja, joiden mielenkiinto näyttää levy levyltä hupenevan. Jälleen kerran on kuitenkin jälki instrumentaalisesti korkeinta luokkaa. Stills kun on mainio laulaja ja omaperäinen kitaristi, joka osaa haalia muitakin kovia soittopoikia verkkoonsa.

Neil young on pärjännyt hiukan muita paremmin. Työskentelytapa on tällä veijarilla myös virkistävän erilainen. Youngilla on tapana kännipäisenä ja haikeana kompastella bändinsä kanssa studiossa ja luoda kamaa, joka ei ole soitannollisesti vaikuttavaa tai sovituksellisesti nokkelaa. Neil Young on myös laulajana... öh, omaa luokkaansa. Neil on kuitenkin ihan eri tasolla kuin nämä muut ja hänen sanoituksensa eivät ole mitään Crosbyn ja Nashin kaltaista rippileirirunoutta.

Mitä sitten tapahtuu, kun Stills ja Young ryhtyvät yhdessä tekemään LP:tä? Kaikenlaista mukavaa, sanoisin. Se riippuu taas siitä, millä odotuksilla levyä lähtee kuuntelemaan. Omasta mielestäni Youngin läsnäolo tuo systeemille tietynlaista kantavuutta samalla kun Stills muusikkoineen takaa soitannollisen laadukkuuden.

Levy alkaa enteilevän vahvasti Youngin nostalgisella ylistyslaululla vanhalle autolleen. »Long May You Run» on leppoisa kantripiisi, joka sisältää kaikki tällä levyllä esiintyvät yksityiskohdat, joista todella pidän: tarttuva melodia, hyvä joskaan ei turhaan taiteellinen sanoitus, kauniita stemmoja (totta kai) ja kovin vaivatta ja tyylipuhtaasti toteutettu sovitus, joka on tyypillistä Youngia, vaihteeksi kuitenkin varustettuna melkoisella annoksella itsevarmuutta.

»Ocean Girl», herkkä »Midnight on the Bay» ja rempseä »Let It Shine» jatkavat kaikki samaa linjaa. Young on leppoisalla, hyvällä tuulella, eikä mistään löydy jälkeäkään miehen soololevyjen ahdingosta. Jylhä ja massiivinen »Fontaineblau» on Youngin kohdalla ainoa poikkeus edellä mainittuun toteamukseen. »Fontaineblau» on jonkunlainen Hotelli Hannikaisen vastakohta - paikka, jonne vanhat ja rikkaat kerääntyvät ja jonka huoneisiin Young huomasi kauhukseen sopivansa liiankin hyvin. (Fontaineblau on superluxus-hotelli Floridassa) Tämä raskassointinen sävellys polveutuu tyylillisesti sellaisista Young-klassikoista kuin »Alabama», »Cortez the Killer» jne.

En tiedä miten Neil Youngin läsnäolo on asiaan vaikuttanut, mutta Steve Stills on elämänsä kunnossa. Kaikki Stillsin hyvät puolet tulevat jopa korostetusti esiin tällä levyllä. Omilla sooloalbumeillaan hänellä on ollut tapana aivan turhaan päällekkäisäänittää omaa ääntään loputtomiin sekä stemmoissa että varsinaisissa soolo-osuuksissa. Tällä kertaa näin ei ole menetelty ja Stillsin komea ääni soi täysin koristelemattomana. Kaverilta irtoaa eittämättä rock-musiikin laadukkaimpiin kuuluvat laulusoundit.

Stills kunnostautuu myös säveltäjänä, näin varsinkin kappaleissa »Black Coral» ja »Guardian Angel», joissa löytyy runsaasti soinnullista mielikuvitusta, joka myös heijastuu sovituksissa. Kaikista riffinpoikasista ja pikkujutuistakin otetaan irti kaikki mahdollinen. Loppuvaikutelma onkin aika vahva: eksoottiset melodia- ja sointukulut muodostavat älykkäiden sovitusten kera tapahtumarikkaan kokonaisuuden.

»Make Love to You» ja »12/8 Blues» ovat huomattavasti rock-voittoisempia tekeleitä, joissa Stills todistaa miten perin yksinkertaisetkin kuviot saadaan elämään mielikuvitusta ja soittotaitoa käyttäen. Näiden piisien sanoittajana Stills kylläkin vajoaa korviaan myöten suohon.

Pari sana muusikoista taitaa olla paikallaan. Levyllä käytetään Steve Stillsin suosimia soittajia ja sen huomaa: yhtyeen vaivatonta mutta tukevaa työskentelyä on nautinto kuulla. Stills ja Young ovat kitaristeina molemmat hyvin esillä ja molemmillahan on aivan oma persoonallinen soittotapansa, jota ainakaan minä en lakkaa koskaan diggaamasta.

Kompin hoitavat vuorenvarmasti basisti George Perry ja rumpali Joe Vitale. Viimeksimainittu on tuttu erityisesti Joe Walshin levyiltä, loistaen erityisesti tämän äskettäin ilmestyneellä live-albumilla.

Vitalen tiukka ote on tässäkin selvästi aistittavissa. Mies ikään kuin sitoo bändin muut jäsenet itseensä. Tämän ansiota on se, että meno ei ole niin löysää kuin Youngin ja Stillsin levyillä yleensä. Tämän albumin päätöspiisi on oppitunti siitä, miten monipuolisesti rumpusatsia voi käyttää perin yksinkertaisin keinoin, Cobham-hysteriaan sortumatta.

Jerry Aiellon 60-lukua heijastava urkuilu ja Stillsin calypso/gospel-voittoinen pianonpimputus ovat tunnusomaisia vivahteita, jotka lisäävät musiikin omintakeisuutta.

Tunnusomaisia ovat myös stemmaosuudet - Stillsin ja Youngin ohella laulavat myös Vitale, Perry ja perkussionisti Joe Lala.

Koko tämä touhu viittaa jotenkin Buffalo Springfieldiin, Stillsin ja Youngin johtamaan bändiin, josta koko tämä tarina sai alkunsa. Albumin kannessa on myös kuva kahdesta vierekkäin rynnivästä puhvelista. Todennäköistä on, että Young ja Stills ovat tehneet tämän albumin erittäin nostalgisissa tunnelmissa. Näin ollen ei ole mikään ihme, että levyn urista huokuu lämpöä ja tasapainoisuutta.

»Long May You Run» edustaa musiikkia, johon pystyvät ainoastaan nämä kaksi ja hekin ainoastaan silloin kun he eivät riitele keskenään (syy CSN&Y:n ja Springfieldin hajoamiseen). Olisi sääli, jos tämä kiekko ilmestyisi ja vanhenisi saamatta suurempaa huomiota osakseen, sillä sen sisältö on vahva näyttö siitä, mihin nämä konkarit pystyvät silloin, kun eivät yritä liikaa.

Stillsin ja Youngin yhteisälpeeseen asettamani odotukset olivat todella huimat, sillä näiden amerikkalaisten rockin tärkeimpiin henkilöhahmoihin lukeutuvien herrojen luomisvoima on kautta vuosien antanut meille lukemattomia musiikillisia elämyksiä. Kumpaistakin on totuttu pitämään paitsi loistavana säveltäjä-sanoittaja-kitaristina, myös väkevänä persoonana, joten oli mielenkiintoista seurata, miten heidän musiikilliset ambitionsa ja ajatusmaailmansa kävivät yhteen yhteisen bändin ja älpeen muodossa. No, The Stills-Young Band'ista tiedämme jo sen verran, että Neil Young poistui riveistä kesken duon jenkkikiertueen ja jätti Stillsin oman onnensa ja musiikkinsa nojaan.

No jäihän tämä älppäri sentään dokumentiksi hedelmällisestä yhteistyöstä, jonka olisi toivonut jatkuvan pitempäänkin.

”Long May You Run” ei avannut minulle oveaan ensimmäisellä, eikä vielä toisellakaan soittokerralla, mutta pikku hiljaa kietoi älppäri minut voimaperäiseen viittaansa ja avasi kuurot korvani. Nyt on kokonaisuus hahmottunut viiden uuden Young-sävellyksen ja neljän Stills-raidan aarreaitaksi, josta kyllä löytyy näiden molempien kavereiden ystäville purtavaa pitkäksi aikaa.

Levyn avaa nimikappale ”Long May You Run”, joka kantrifiiliksineen ja huuliharppuineen muistuttaa kovasti Youngin ”Harvest”-älpeen teemoja. Mielestäni tämä aloitusraita kaikesta letkeydestään huolimatta on verrattain kesy verrattuna nimenomaan Stillsin loistokkaisiin sävellyksiin - Still vetääkin, varsin yllättävää kyllä, pidemmän korren, jos materiaalia mittailemme. Jo seuraava ura ”Make Love To You” osoittaa tämän. Stephen laulaa tämän aistikkaan laulun parhaalla aksentillaan taustan ja nimenomaan Jerry Aiellon urkujen hienosti myötäilemänä. Varsinkin kertosäkeessä on voimaa, jota varhaisemmista Stills-sävellyksistä harvemmin tapaa. Youngin unelmoiva ”Midnight On The Bay” on varsin viehättävä melodia, mutta perästä löytyy jälleen kerran vankempi Stills-sävellys: ”Black Coral”. Aiheen on äijä tähän lauluun napannut merestä ja koristellut sitä lattarielementein.

Jo kolmas meriaineinen ura on ykköspuolen päättävä ”Ocean Girl, joka ei ole Youngin sävellykseksi mikään päätä huimaava.

B-posken alusta löytyy Youngin raskas gospelsävyinen ”Let It Shine”, jonka melodia on varsin korvaantarttuva. Raskasta linjaa jatkaa duon toisen puoliskon sävellys ”12/8 Blues (All The Same)”, joka painaa päälle kuin ärsytetty härkä, George ”Chocolate” Perryn jakaessa oivasti bassolla ja Joe Vitalen heittäessä kovaa tarinaa rummuilla on hommassa todellista hohtoa, joka innostaa Stillsin mukavaan kitarasooloiluun. Kakkospuolen musiikillista juhlaa jatkavat Youngin ”Fontainebleau” ja Stillsin ”Guardian Angel”, joissa molemmissa on ylenmäärin säveltäjien persoonallista näkemystä, voimaa ja samalla herkkyyttä, joka lumoaa kuulijan, sanoisin että näissä on 60-luvun lumoa 70-luvun sävelraameissa...

Nämä herrat ovat vielä voimissaan, uskokaa pois!