Etusivulle Neil Young - better to burn out than fade away
Levyarvostelut

Neil Young: Decade

Timo Kanerva, Soundi 12/1977 s. 31

Kymmenen vuoden ajalta 35 piisiä, vain muutama ennenjulkaisematon raita, kallis kolmen LP:n kansio - kuka muu kuin Neil Young pystyisi rakentamaan niistä aineksista taiteellisen kokonaisuuden - täysipainoisen ja kaikilta valinnoiltaan perustellut?

»Decade» todistaa rehellisestä, alati kehittyvästä rockmuusikosta. Vain harva tähti on Youngin tapaan jaksanut pyrkiä eteenpäin. Liian monet ovat pysähtyneet paikoilleen ja antaneet PR-osaston hoitaa loput. »Harvest»-albumi oli Youngin uran suurin koetinkivi, pehmeäsoundinen kiekko, josta tuli mahtava myyntimenestys. Siinä vaiheessa hänen olisi ollut helppo antautua, jäädä oman imagensa vangiksi, suoltaa tasaisin välein siistejä, harmittomia balladeja, konsertoida vain suurimmissa halleissa, vierailla silloin tällöin Crosby, Stills & Nash -kumppanusten mukana ja antaa pankkitilin karttua.

Neil Youngissa olisi kyllä ollut potentiaalia vuosikymmenen superstar-rahakoneeksi, mutta onneksi miehessä löytyi selkärankaa suuntaamaan kurssinsa aivan muualle. Neil Young alkoi tehdä ahdistavan rehellisiä levyjä, aivan liian rosoisia soundeiltaan, aivan liian suorasukaisia teksteiltään, jotta niitä voisi käyttää harmittomana taustamusiikkina. Young teki konsertteja, jotka nekään eivät sopineet kuvaan. Mies ei laulanutkaan niissä hittejään, vaan kertoi vavahduttavalla tavalla huumeiden käyttöön kuolleista työtovereistaan. Eikä hän valinnut esiintymispaikoikseen vain suurimpia areenoita - eräässä vaiheessa Young & Crazy Horse kierteli Kalifornian syrjäseutujen pienissä rannikkokapakoissa ilman ennakkomainontaa ja kaikin puolin salassa.

»Decaden» käsitteleminen levyarvostelun pienissä puitteissa on hankalaa. Kolmen levyn kansio on mittava dokumentti monessakin suhteessa - siinä olisi hyvinkin aihetta laajempaankin artikkeliin. »Decade» herättää ajatuksia Neil Youngin koko urasta. Se antaisi aihetta kertoa jokaisesta piisistä erikseen. Albumi on myös oma taiteellinen kokonaisuutensa - sen laulut on sijoiteltu harkitusti peräkkäin niin, että yksi piisi saattaa nyt antaa uutta näkökulmaa toiseen. Mukaan on valittu myös uusia, hyviä sävellyksiä. Kuitenkaan edes merkittävän levyn arviointi ei saa venyä liian pitkäksi, joten esitän tässä vain muutamia ajatuksia »Decadesta».

»Decaden» piisit kulkevat sekä ajan että aiheen mukaisessa järjestyksessä. Buffalo Springfieldistä se alkaa ja päättyy Stills-Young -raitaan. Mutta peräkkäin asetetuilla piiseillä on usein muutakin kuin ajallinen yhteys. Selvimmin tämä temaattiseen kokonaisuuteen pyrkiminen tulee ilmi viitospuolella, jossa huumekulttuuria eri suunnilta arvostelevat alunperin eri levyiltä peräisin olevat laulut limittyvät komeasti toisiinsa. Mutta kiintoisia liittymiä on muitakin: on puhtaasti musiikillista yhtymää, kun »Mr Soulin» jälkeen on sijoitettu »Broken Arrow», kollaashiraita, joka alkaa »Mr Soulin» kaukaisella liveversiolla, ja on mielenkiintoista poliittis-ideologista linjanvetoa, kun peräkkäin on sijoitettu toisaalta »Ohio» ja »Soldier» ja toisaalta »Cortez the Killer» ja »Campaigner».

Piisit on Neil Young valinnut tuottajiensa David Briggsin ja Tim Mulliganin kanssa, ja jokaisesta laulusta Young on raapustanut tuolla kamalalla käsialallaan lyhyen muistikuvan: mukavia pikkutietoja sävellyspaikoista, soittajista, aiheista, mielialoista.

Mukaan on kelpuutettu kaksi laulua Crosby, Stills, Nash & Young -kaudelta, viisi Buffalo Springfield -piisiä sekä raitoja jokaiselta Youngin sooloalbumilta, paitsi »Time Fades Awaylta». Valikoima ei juurikaan jätä toivomisen varaa - hyvin Young-piisejä on vielä jäänyt käyttämättä, koska rajallinen se on kolmois-LP:nkin kestoaika.

»Decade» osoittaa selkeästi, kuinka Youngin ura kulkee - se ei muodosta mitään johdonmukaista kehityslinjaa, jossa artisti pyrkisi koko ajan samaan suuntaan, kehittämään omaa rajattua tyyliään - ei, vaan Neil Young siirtyy hyppäyksittäin tyylistä toiseen, milloinkaan hän ei ole menettänyt kosketustaan musiikillisiin lähtökohtiinsa, juuriinsa. Voi helposti nähdä rockkitaristi Youngin ja yksinkertaisiin kantripiiseihin ihastuneen Youngin välillä käytävän kamppailun. Tätä rockmiestä edustavat vuosien saatossa sellaiset mestariteokset kuin »Down by the River», »Cowgirl in the Sand», »Cortez the Killer» ja »Like a Hurricane». Piisien välillä on kulunut vuosia, mutta yhä miehen kitarointi uhkuu samaa kesyttämätöntä elämänhurmaa. Mutta vastapainona tulevat sitten vuorostaan esille pehmetä, kauniit kantrirallit »Harvest», »Love Is a Rose», »Long May You Run» jne.

Tyypillistä Youngille on myös se, että mies kokeili piisien rakenteilla vahvimmin uransa alkuaikoina, Buffalo Springfieldissä. Kaikessa katkelmallisuudessaankin komeat »Mr Soul» ja »Broken Arrow» onnistuivat ilmeisesti aikoinaan niin hyvin, ettei mies ole sittemmin tähän suuntaan lähtenyt.

LP:n Buffalo-raidat edustavat tuota hienoa bändiä parhaimmillaan. »Decadella» ensi kertaa julkaistu »Down to the Wire» on purkitettu Buffalo Springfieldin esikoisalbumin ilmestyttyä. Young-Stills -yhteistyötä: Young laulaa sooloa, Stills hoitaa yksin taustakuoron, kummankin kitarat soivat monesti äänitettyinä. Muita Springfieldejä ei studioon ole otettukaan, vaan taustat on soittanut studiomuusikkotrio, jossa mukana mm. Mac Rebennack.

CSN&Y-joukkiossa on Young aina ollut jonkinlainen ulkojäsen. Alunperin hänet otettiin mukaan kitaristiksi, laulajia ja lauluntekijöitä bändissä oli jo muutenkin kylliksi. Kuitenkin Young tuli vastanneeksi muutamista yhtyeen kestävimmistä aikaansaannoksista. Kaikessa elämäntuskassaan »Helpless» on miltei käsinkosketeltavan todellinen - »Se nauhoitettiin San Franciscossa neljältä aamuyöllä, jolloin muut olivat jo tarpeeksi väsyneitä soittamaan haluamassani tempossa», kertoo Young.

»Ohio» on poliittista, suorastaan fyysisesti päälle käyvää rockia, raivokas vastalause neljän opiskelijan murhaamiselle. Se on äänitetty livenä studiossa, siten siitä puuttuu se tyypillinen Crosby, Stills, Nash -siisteys, joka olisi tappanut tehokkaasti »Ohion» julistavan voiman. On kiintoisaa huomata, kuinka Young näkee »Ohion» toimivan osana järjestelmää - hän ei unohda kapitalistisen levyteollisuuden syvintä olemusta: »On ironista, että tuli lyöneeksi rahoiksi näiden amerikkalaisten opiskelijoiden kuolemalla.»

Uskoisi Youngin saaneen usein levy-yhtiönsä pomot hermoromahduksen partaalle. Toistuvasti mies on perunut aivan viime hetkellä julkaisuohjelmaan merkityn albumin ja päättynyt tehdä uuden ja erilaisen. Tällä albumilla on pari raitaa »Harvest»-tyylisestä »Homegrown»-albumista, joka ei milloinkaan ole tullut markkinoille. Tämän »Decadenkin» piti alunperin ilmestyä jo vuosi sitten. Young ei ole helposti johdatettavissa.

Levy-yhtiön suurin huolenaihe aiheutuu kuitenkin Youngin haluttomuudesta ryhtyä hittitehtailijaksi. »Harvest»-albumin hitistä »Heart of Gold» toteaa Young jotenkin tähän tapaan: »Tämä laulu vei minut valtaväylille (middle of the road). Siellä matkustaminen alkoi kyllästyttää, joten ohjasin ojaan. Ajo kävi epämukavammaksi, mutta tapasin kiintoisampia ihmisiä.»

Kuvaavaa on, että tuota jo mainittua Buffalo Springfield -raitaa lukuun ottamatta nyt ensi kertaa julkaistavat piisit antavat kuvan pehmeäsoundisesta folk/kantritrubaduurista: »Winterlong», »Love Is a Rose», »Deep Forbidden Lake» ja »Campaigner», kaikilla niistä olisi melkoista hittipotentiaalia, kauniita, tarttuvia melodioita kun ovat. Tätä puolta itsessään on Young viime vuodet hieman piilotellut aina uusimpaan »American Stars & Bars» -albumiin saakka, ja kerrotaanpa miehellä olevan vieläkin melkoinen varasto valmiita piisejä.

Kolmen levyn pakkaus on kieltämättä aika kallis hankinta, varsinkin jos sinulla on jo suuri osa albumin piiseistä, mutta sellaiselle, joka ei ole vielä aloittanut Young-albumien keräilyä, »Decade» on varmasti hintansa arvoinen. En ehkä liioittele, jos väitän sitä kaikkien aikojen parhaaksi kokoelmakansioksi, onhan se läpileikkaus yhden aikamme merkittävimmän rocktaiteilijan urasta.





Erkki Lehtiranta Musa 1/1978 s. 46

Kevyen musiikin alalla ei ole ketään Neil Youngin kaltaista ja vain hyvin harvoja hänen veroisiaan artisteja. Ja kun mies sitten lykkää markkinoille kokonaisen kolmoiskansion klassikoitaan, mahduttaa mukaan viisi julkaisematonta raitaa ja lisäksi vielä kertoo omakätisesti kappaleiden synnytystuskista kansion sisäsivuilla, täytyy kyseessä olla yksi 70-luvun jälkipuoliskon tärkeimmistä vinyylitapahtumista.

”Decade” on katsaus taiteilijan sisimpään; taiteilijan, joka ehkä tahtomattaan on luonut itsestään yhden musiikkinäyttämön suurimmista mysteereistä. Hän ei kuulu niihin muusikoihin, joiden levyt tulevat aina ajallaan ja joiden tuotteista tietää jo etukäteen lähes varmasti, mitä ne tulevat sisällään pitämään. Kuvaavaa ehkä on, että ”Decadenkin” piti alun perin ilmestyä toissa vuoden marraskuussa, mutta jostain syystä Young päättikin julkaista ensin ”American Stars'n Bars” -albumin, joka sanalla sanoen on yksi viime vuoden levyhelmistä.

Luokaamme aluksi kevyt läpileikkaus kansion sisältöön. Mukana on nippu Neilin hittejä (”Heart of Gold”, ”Ohio”, ”Old Man” ja ”After the Gold Rush”), pitkiä Crazy Horsen kanssa levytettyjä klassikoita (”Down by the River”, ”Cowgirl in the Sand”, ”Cortez the Killer”, ”Southern Man” ja ”Like a Hurricane”), hyväkkäitä Buffalo Springfieldin ajoilta (”Broken Arrow”, ”I Am a Child”, ”Mr. Soul”, ”Burned” ja ”Expecting to Fly”), noita raikkaita balladeja (”A Man Needs a Maid”, ”Helpless”, ”Cinnamon Girl” ja ”I Believe in You”), lauluja huumekuolemasta (”The Needle and the Damage Done”, ”Tired Eyes”, ”Tonight's the Night, part I”), Youngin ”hymnejä” (”The Loner”, ”Walk On” ja Long May You Run”), muutamia outoja esityksiä (”For the Turnstiles”, ”Soldier” ja ”The Old Laughing Lady”).

Ja lisäksi ne ENNENKUULUMATTOMAT, jotka leventävät entisestään Youngin uskomattoman avaraa taiteilijakuvaa. Varhaisin näistä salaperäisistä raidoista on Buffalo Springfieldin vuodelta -67 peräisin oleva ”Down to the Wire”, joka on napattu kelkkaan julkaisemattomalta ”Stampede”-albumilta (taivas, montakohan levyllistä materiaalia on Youngilla vielä hihassaan, kenties toinen triple?). Ensimmäistä kertaa älpeellä esiintyy myös liveversio kappaleesta ”Sugar Mountain”, joka on peräisin miehen ensimmäiseltä soolokiertueelta. ”Winterlong” on jännittävä sähköinen seikkailu vuodelta -69, levytetty muuten samassa sessiossa kuin ”On the Beach” -kiekon ”Walk On”. ”Deep Forbidden Lake” on julkaisemattomalta ”Homegrown”-albumilta, jonka nimikappale on muuten ”American Starsilla”. ”Love is a Rose” on aiemmin tullut tunnetuksi Linda Ronstadtin versiona tytön ”Prisoner in Disquise” -levyllä. ”Campaigner” on sävelletty The Stills-Young Bandin aikoihin keikkabussissa. Että sellaisia!

Kaksi tuntia maanista / surullista / rajua/ rokkaavaa /kantrahtavaa / soulahtavaa / youngahtavaa Neil Youngia, pitkiä sydäntäsärkeviä kitarasooloja, tunnekylläistä laulua, kertakaikkista amerikkalaista magiaa. Valtava skaala erilaisia lauluja, mutta kaikissa kuitenkin jotain perin juurin yhteistä. Olisi ehkä sopimatonta mainita mitään ehdottomia suosikkejani, koska pidän näistä kaikista. Triplellä on kuitenkin muutamia esityksiä, jotka koskettavat sieluni säikeitä paremmin kuin muutamat muut. Esimerkiksi ”American Starsin” monumentaalinen ”Like a Hurricane”, Youngin kitaran paras sähköinen tuiverrus vuosiin. Näin tämän kappaleen jokin aika sitten Neilin ja Crazy Horsen konserttiesityksenä videossa, ja täytyy sanoa, että vaikuttavampaa pätkää en ole nähnyt vuosiin. Se piti itse asiassa katsoa viisi kertaa peräkkäin. Kuvitelkaa nyt: sellainen kihisevä jenkkiläinen konserttisali, kolmijäseninen Hullu Hevonen, Young itse pitkä, likainen tukka silmillään, kädessään ikivanha Gibson tai Martin. Taustakankaalle on heijastettu valtava Zuman tunnuslogo. Yhtäkkiä, kesken Youngin ekstaasissa soittaman kitarasoolon, alkaa tuulikone puhaltaa jossain lavan reunalla kaiken muuttuessa epätodelliseksi myrskyksi ilman tyyntä silmää. Sydän hakkaa vieläkin rajusti tuota muistellessani.

Toinen esitys, joka todella kouraisee sydänalaa, on Crosby, Stills, Nash & Youngin ”Ohio”, jonka Neil sävelsi Kentin yliopiston tapahtumien jälkeen - yliopiston sodanvastaisessa mielenosoituksessa poliisi ampui kuoliaaksi neljä mielenosoittajaa. Neil mainitsee saatesanoissaan, että David Crosby itki levytyksen jälkeen. Eikä ihme, sillä tämä on vaikuttava sodanvastainen hätähuuto koko ihmiskunnan puolesta. Ja tapa, jolla C,S,N&Y esittää laulun, nostaa sen aivan yhtyeen tuotannon huippuihin, sinne Stillsin ”Carry On'in” rinnalle.

Noita vanhoja Buffalo Springfield -raitoja kuunnellessa on mukava seurata Youngin kehittymistä kypsäksi taiteilijaksi. Tässä vaiheessa vaikutteet paistoivat vielä selvästi läpi, esimerkiksi ”Burned” on tyyliltään lähellä Beatles-soundia, ”Mr. Soul” muistuttaa kevyesti Rollareitten ”Satisfactionia”. Joku ”Broken Arrow” on jo huomattavasti kunnianhimoisempi sävellys, mutta Young löytää lopullisesti itsensä vasta toisella soololevyllään ”Everybody Knows This Is Nowhere”, joka vielä kahdeksan vuotta ilmestymisensä jälkeen kestää kuuntelun aivan kummasti.

”Cowgirl In the Sand”, ihmeellinen sekoitus sentimentaalisuutta ja alkuvoimaisuutta, on eittämätön klassikko tuolta ajalta. Sen pitkä kitarasoolo on todella tuskainen, jopa naiivi, mutta kukaan ei sen kuultuaan pysty kieltämään, etteikö Young pystyisi puhumaan kitaransa välityksellä. Hänelle kitara on inhimillisten tunteiden tulkki, kun taas monille muille soitin edustaa lähinnä seksuaaliuloketta tai sitten ihmeellistä punnerrusvälinettä huipputeknisiin näyttöihin. Vissi ero, ja omasta mielestäni vaaka kallistuu näitä lähestymistapoja vertaillessa Youngin hyväksi.

Triplen herkästä annista tekee mieleni mainita kappaleet ”Old Man”, ”A Man Needs a Maid” (todella majesteettinen”, ”Soldier” ja ”Heart of Gold”, joista eivät kauniit sanatkaan riitä kertomaan koko totuutta.

Oikeastaan hävettää, että tuli näin tärkeästä kansiosta kirjoitettua näin vähän. Vanha totuus on kuitenkin se, ettei musiikki puheista parane, joten käväiskääpä levypisteessänne. Minä jään sillä aikaa odottamaan Neilin uutta albumia, jonka pitäisi ilmestyä aivan lähiaikoina...


- Tekstit julkaistu sivustolla kirjoittajan tai kustantajan edustajan luvalla -
- Kopiointi ilman kirjoittajan tai kustantajan edustajan lupaa kielletty -


American Stars'n Bars -levyn arvosteluja <--
Comes a Time -levyn arvosteluja