Myönnän suoraan, että ajoittainen kritiikittömyys bootleg-materiaalia kohtaan johtuu usein materiaalin harvinaisuuden luomasta mystiikasta. Parhaimmatkin julkaisemattomat konserttiäänitykset toimivat yleensä vain lisukkeina varsinaisten julkaisujen ohessa. Ne luovat artistin eri aikakausien ymmärrykseen paljonkin syvyyttä, mutta virallisia julkaisuja ne eivät korvaa. Youngin uralta löytyy mielestäni kaksi säännönvahvistavaa poikkeusta: Fillmore East-nauhat 6.3.1970 ja Crystal Catin julkaisema tupla-cd Blue Notes.

Blue Notesin tehtävää helpottaa This Note's For You -albumin hengettömyys. Levy nauhoitettiin turhan aikaisin bändin lyhyellä elinkaarella, jolloin yhtye ei ollut vielä saavuttanut täyttä iskukykyään. Täyteen lentoonsa miehistö innostui vasta kiertueen kolmannella osuudella alkaen elokuusta 1988. Tuolloin Young, tai tuohon aikaan Shakey Neal, palasi lomalta mukanaan repullinen uusia lauluja, jotka antoivat esimakua miehen uudesta tulemisesta. Samalla Young päätti ottaa settiin mukaan muutaman vanhan laulun. Kahdella ensimmäisellä Blue Notes -kiertueella ei oltu kuultu yhtään Youngin klassista tuotantoa.

Setin kiistattomat helmet ovat kappaleet Ordinary People ja Sixty to Zero. Näitä mestariteoksia kuunnellessa tulee itselleni usein mieleen, että nämä saattavat olla NE laulut, joita Young oli koko uransa yrittänyt kirjoittaa. Yhdessä kappaleet kertovat pari tusinaa erilaista valokuvamaista, välähdyksenomaista tarinaa enemmän tai vähemmän tavallisista ihmisistä, ahneudesta, pelosta, kunniasta, uskosta jne. jne. ja tuntuvat samalla sanovan kaiken Youngin lauluissaan esille nostamista moraalikysymyksistä ja ihmisyyden ymmärryksestä ja ihmisyyden ymmärryksen puutteista ja sen mahdottomuudesta… ja vielä paljon enemmänkin.

Young saattoi jopa säikähtää laulujen voimaa ja päätti hyllyttää ne ikuisiksi ajoiksi. Todennäköisempi syy lienee kuitenkin se, että samalla albumilla tämä kaksikko veisi 35 minuuttia levytilaa ja imisi voiman kaikesta muusta ympärilleen kasatusta materiaalista. Sixty to Zerosta voi toki saada jo hyvää esimakua Freedom-albumin versiosta Crime in the City (Sixty to Zero Part 1), josta puolet säkeistöstä on karsittu kylläkin pois.

Laulut olisivat jo sanoina ja nuotteinakin hienoja, mutta kruununa bändi tarjoaa ne meille täynnä tulta ja tappuraa, todistaen samalla että Crazy Horse ei sittenkään ole se ainoa oikea yhtye Youngille. Chad Cromwellin rummutus on ensiluokkaisen mielikuvituksellista läpi keikan ja Young innostuu varsinkin Ordinary Peoplen aikana upeisiin kitaraulvotuksiin vaihdellen soolovuoroja komeasti tuuttaavan torvisektion kanssa. Sixty to Zero puolestaan kuullaan kahteen kertaan. Ensin vastustamattomana 7-minuuttisena sähkökitararevityksenä ja lopussa akustisena, yli 17-minuuttisena versiona.

Näiden raskastekoisten ja hitaasti sulavien herkkupalojen sekaan bändi sitten heittää sellaisia tusinasävellyksiä kuin Married Man, I'm Goin on a Downhill Slide, Hey Hey jne. Mutta juuri tämä setin kruunaakin. Levyllinen Ordinary Peoplea olisi kokonaisuutena turhankin tyhjentävä kokemus ja keikkasetti seilaa tällä tavalla äärimmäisen intensiteetin ja puhtaan hauskuuden ja leikkimielisyyden rajoilla, laittaen kuulijansa miellyttävän monipuoliselle matkalle. Ja tietysti soitto säilyy ensiluokkaisena loppuun saakka.

Valtaosa bootlegista on nauhoitettu yleisön joukosta Jones Beach Music Theaterissa, Wantagh'n kaupungissa, elokuun 28. päivänä. Crystal Catin tapaan täytebiisit (3 viimeistä laulua) on valittu huolella kiertueen muilta keikoilta. Blue Notes onkin kohtuullisen kattava esitys kaikkia kolmea lyhyttä Blue Notes -kiertuetta ajatellen, vaikka yksi omista pikkusuosikeistani Crime of the Heart jäikin tältä keikalta pois. Kaikki Blue Notes -kiertueella esitetyt julkaisemattomat laulut (yhteensä 14 kpl) löytyvät fanikokoelmalta Archives Be Damned 2000. Pieni osa Blue Notes -kauden 'uudesta' materiaalista on muuten peräisin Youngin teinivuosilta The Squires -yhtyeen repertuaarista.