Neil Youngin värikäs ura lähti vuonna -73 alkaneen kaupallisen ja osin ilmaisullisenkin alamäen jälkeen taas 70-luvun lopulla uuteen nousuun. Vaikka arvostelijat olivat uudestaan lämmenneet Neilille ja suosiota riitti keikoilla, hänen levynsä eivät enää 70-luvun puolivälissä menneet kaupaksi entiseen malliin.

Syksyllä 1978 ilmestynyt LP Comes A Time on tunnelmiltaan kenties lähimpänä sitä, mitä suuri yleisö oli Neililtä huippusuositun Harvestin jälkeen odottanut: herkän melodista, haikeaa ja helposti omaksuttavaa musisointia. Tuskinpa kyseessä oli mikään kovin harkittu teko suosion palauttamiseksi, tai kukapa tietää... Comes A Time nousi joka tapauksessa USA:n Top 10:een ja siitä tuli myydyin Neil Young -albumi Harvestin jälkeen. Se oli myös tuon edellisen jättimenestyksen lailla nauhoitettu osin Nashvillessä, massiivinen "Gone With The Wind Orchestraksi" nimetty studiokokoonpano loihti levylle hienon äänivallin, joka koostui enimmäkseen monista akustisista kitaroista, joten levyn sointi ei sinänsä ollut mikään Harvestin toisinto. Crazy Horse oli mukana raidoilla Lotta Love ja Look Out For My Love, mutta myös ne istuivat mainiosti levyn rauhalliseen yleislinjaan, josta poikkesi ainoastaan rock-renkutus Motorcycle Mama.

Neil Young olisi toki voinut tehdä heti vuoden -72 suurmenestyksensä perään "uuden Harvestin" ja pönkittää sen avulla suosiotaan, mutta kuten mies itse sanoi: - Jokainen levyistäni on minulle kuin jatkuvaa omaelämäkertaa. En pysty kirjoittamaan joka kerta samaa kirjaa. Ja vaikka Comes A Time sopisikin sävyiltään Harvest osa 2:ksi, monet Young-diggarit pitävät sitä "esikuvaansa" parempana levynä siitä yksinkertaisesta syystä, että se on paljon tasapainoisempi kokonaisuus. Omavarainen miehemme on vain harvoin tulkinnut levyilleen muiden tekemiä kappaleita, mutta LP:n päättävä folk-standardi Four Strong Winds istuu niin sanoiltaan kuin säveliltäänkin Neilille siinä kuin hänen tavaramerkikseen muodostuneet paikatut farkut. Comes A Timen kannessa Young harvinaista kyllä hymyilee eikä suinkaan syyttä...

Young ei ruostu

Mutta Neil Young pysyi liikkeessä. Comes A Time ei ollut vielä kauaa kulunut levylautasilla, kun miehemme siirtyi jo muunlaisiin tunnelmiin. Syksyllä -78 alkanut kiertue ei ollut mikään helposti sulatettava Comes A Time -rundi, vaan visuaalisestikin hämmentävä ja laajamittainen spektaakkeli, jonka laulut olivat osin Neil-historiaa, osin uutta kamaa. Samoin kuin Tonight's The Night -kiertueella, lavarekvisiitta herätti hämmennystä; jättikokoisten kaiutinkaappien lomassa (muutakin kolossaalisen kokoista kamaa oli mukana) hiippaili munkinkaapuihin ja hiippalakkeihin sonnustautuneita roudareita ("roadeyes"), joiden silmät loistivat outoa valoa...

Akustisen osuuden jälkeen seurasi maestron ja Crazy Horsen yhteinen setti, johon kuului myös tuttua revittelijä-Neiliä raskaampaa luukutusta. Niin uskomattomalta kuin se saattaa tuntuakin, "vanhoihin pieruihin" auttamatta luokiteltu Young oli saanut punk-herätyksen ja leikannut jopa hiuksensa lyhyiksi! Ihmekös tuo, jos monet hämmentyivät. Etsikää käsiinne vaikka Soundi 12/78, jossa reportteri Harri Rinne (?!) kuvailee tunnelmiaan Youngin tuolloiselta keikalta.

Noita kiertuetunnelmia heijasteleva LP Rust Never Sleeps ilmestyi alkukesästä -79 ja sai mahtavat arvostelut, esim. NME:n Nick Kent kutsui sitä "miehen hienoimmaksi albumiksi", eivätkä muutkaan säästelleet ylisanojaan. Rust Never Sleeps kuuluu kiistatta Youngin parhaimmistoon, eikä se monien kavahtama "punk-tyyli" suinkaan ollut täydellistä ylivaltaa saanut.

Levyn ykköspuoli on Neilille ajattomaan tapaan akustisvoittoinen. Heikkoja lenkkejä siltä ei löydy, sen sijaan ainakin kolme klassikkoa: avausraita My My, Hey Hey (Out of The Blue) , kiehtovan kaunis ja tulkinnanvaraisesti omaelämäkerrallinen Thrasher ja intiaanikulttuuria jännän vapaamuotoisesti heijasteleva Pocahontas. My Myn rivi "on parempi palaa loppuun kuin häipyä pois" närkästytti itsensä John Lennonin, joka eräässä viimeisistä haastatteluistaan sanoi "Neil Youngin häipyneen pois ja palanneen monta kertaa". Totta sinänsä, mutta omilla ehdoillaan, eikä se Johnin tuotantokaan aina silkkaa menestystä ollut. John oli vain rauhoittunut, Neil ei.

Albumin ykköspuolesta iloisesti yllättyneet saattoivat sitten pudota kelkasta kakkospuolen rujossa rymistelyssä. Powderfinger on vielä Hurricanen lailla varsin melodista Crazy Horse menoa, mutta ne loput kolme raitaa... Welfare Mothers ja Sedan Delivery paahtavat täysillä, sanat ovat täyttä ukaata. Päätösraita Hey Hey, My My (Into The Black) on melodialtaan sama kuin avaus My My, Hey Hey, mutta käsittelytapa on aivan päinvastainen. Sähkökitarat särähtelevät kybällä ja Neilillä menee lujaa "rock'n'roll ei kuole koskaan" -hengessä... Vaikka rytistely saattoikin pudottaa joitakin perinteisiä arvoja vaatineita kuulijoita kelkasta, myös nuorta polvea astui remmiin, ja Rust Never Sleepskin nousi ansaitusti USA:n Top 10:een.

Ruoste elää!

Ja tuhtia rockia seurasi lisää loppuvuodesta -79 julkaistulla livetuplalla Live Rust. Se oli paljon enemmän kuin pelkkä välityö, vaikka ei yhtään uutta laulua sisältänytkään ja vaikka muutamat jutut olivat peräisin tuoreelta Rust Never Sleepsiltä. Decaden lailla Live Rust on laajan perspektiivin katsaus Youngin tuotantoon aina Buffalo Springfield -ajoista lähtien. Akustisen ykköspuolen jälkeen Neil ja Crazy Horse lataavat huimat, studioversioita paljon tanakammat live-versiot mm. The Lonerista, Cortez The Killeristä ja Tonight's The Nightista, ainoastaan Hurricanen otto on yllättävän lepsu. Ehdoton hankinta varsinkin nyt, kun tavara on saatu puristettua yhdelle CD:lle.

Ja kyseisen kiertueen tukidokumenttina julkaistiin myös elokuva/video Rust Never Sleeps, jonka oli ohjannut muuan "Bernand Shakey", paremmin tosin tunnettu nimellä Neil Young. Se vangitsi loistavasti kyseisen kiertueen hämmentävät raamit ja mahtavan musiikin. San Franciscon Cow Palacessa filmatun konsertin otokset erosivat Live Rustista, mm. Like A Hurricane pyyhkii lattiaa live-levyn lattealla versiolla. Frank Sampedron linnuksi naamioidut koskettimet tukevat loistavasti Neilin loppumattomalta tuntuvaa sooloilua, tuloksena definitiivinen esitys tuosta hienosta kappaleesta. Lisäksi videolla olivat "bonuspiiseinä" Thrasher ja Welfare Mothers ja se tarjosi myös monille ensikosketuksen siihen, miten Young, tuo vanha savijalka, tanssahtelee jännästi jalalta toiselle hypähdellen soittaessaan. Rust Never Sleeps on hieno poikkeus usein kovin kuivakkaista konserttivideoista, sääli vain, ettei sitä ole enää viime vuosina ollut saatavilla.

Laimeat fiilikset

Vuosikymmenen vaihtuessa Neil Young oli siis jälleen huipulla, mutta 80-luku toi muassaan uudet tuulet. Neilin kunniaksi on sanottava, että vain perin harvoin hän on tehnyt levyn varman päälle, ja vähintäänkin hänen seuraava levynsä on liikkunut jo täysin muissa tunnelmissa. Niinpä monet Youngin ystävät joutuivat uudellakin vuosikymmenellä hämmentymään...

Loppuvuodesta -80 julkaistu rauhallistunnelmainen Hawks And Doves hämmensi niitä, jotka odottivat Rust-tyylistä menoa, mutta se ei onnistunut täysin tyydyttämään myöskään akustisen koulukunnan kannattajia. Hawks And Doves on Neilin levyistä tunnelmaltaan kenties vaisuin, akustisvoittoinen ja melankolinen, mutta vailla miehen synkän kauden tunnelatausta tai Comes A Timen "helppoutta". Rolling Stonen sanoin "kertakäyttömestariteos", jota tulee kuunneltua perin harvoin, lähinnä rauhallisina iltahetkinä.

Jälleen kerran kuitenkin albumi, joka Neil Youngin piti tehdä, eikä sen laihahko menestys (30. sija USA:ssa) varmaankaan vienyt Neilin yöunia.

Jotkut kuulijat sen sijaan ihmettelivät, voiko tuon USA:n lippuun paketoidun levyn nimikappale, jossa laulaja ylpeilee sillä, että asuu USA:ssa, olla Ohion kirjoittaneen miehen tekele, etenkin, kun monien vanhojen hämyjen kammolla odottama Reaganin kausi oli juuri alkamassa. Oliko kyseessä sarkasmi, ironia, vaiko lauluntekijän todellinen asenne? Youngin lämpimät lausunnot Ronald Reaganista kallistivat vaakakuppia kiusallisesti laulajaa vastaan, ja vastaavanlaista pohdiskelua herätti sittemmin myös LP Old Ways. Kuulijat puuttuivat tuossa tapauksessa tavallaan liikaa kertojan vapauteen, Neil itse onkin sanonut: - Se mitä ei pidä tehdä, kun kuuntelee musiikkiani, on ajatella, että jokainen hahmo jokaisessa laulussa olen minä.

Loppuvuodesta -81 julkaistiin toinen peräkkäinen varsin vaisusti vastaanotettu LP Reactor, joka oli kuitenkin sävyiltään taas kaukana edeltäjästään. Se oli Crazy Horsen kanssa tehtyä kovaa rockia, jonka suurin puute oli Young-skaalalla korkeintaan keskitasoiset piisit. Jopa Neilin levyillä yleensä niin kiehtovat pitkät raidat pettävät, T-Bone on suorastaan tuskastuttavan junnaava. Parhaiten toimivat mukavasti rullaava Southern Pacific ja kornin puolelle kallistuva Rapid Transit. Vaikka sähkökitarat ovat pääosassa, huimat soolot jäävät vähiin ja niiden sijasta kelataan lähinnä (tylsiä) riffejä. Harvinaista kyllä, mukana ei ole yhtäkään yleislinjasta poikkeavaa raitaa, ja arvatenkin levy on syntynyt poikkeuksellisesti yksissä pikaisissa ja melko innottomissa sessioissa. Kun myös sanoituspuoli loistaa tyhjyydellään, käteen jää yksi turhanpäiväisirnmistä Young-levyistä. Monien usko vanhaan sankariin alkoi pahasti horjua...

"Historiallinen" live kokoonpano

Young on kovasti bootlegattu artisti. sillä hänen keikkansa lukuisien eri kokoonpanojen kanssa ovat yleensä elämyksiä ja ohjelmistoltaan hyvinkin vaihtelevia. Toistaiseksi miestä ei ole Suomessa nähty, mutta kun hän saapui Tukholmaan syksyllä -82, monet diggarit tekivät täältä pyhiinvaellusmatkan lahden yli huolimatta siitä, että kaksi edellistä LP:tä olivat tuottaneet pettymyksen. Tuo konsertti ei silti ollut pettymys, päin vastoin. Tyypilliseen tapaansa Young tarjosi yleisölle niin vanhaa kuin uuttakin, joskin jätti viisaasti väliin juuri nuo em. levyt. Räväkän, varman päälle pelatun sähköisen (ja pyhän) kolminaisuuden Cinnamon Girl - Everybody Knows This Is Nowhere - Southern Man jälkeen oli vuorossa. uutta ja hämmentävää, taustanauhajytkettä ja vocoderilla käsiteltyä Young-laulua vielä tuolloin ilmestymättömältä Trans-albumilta. Italiassa yleisö reagoi uutuuksiin heittämällä lavalle tavaraa...

Neilin tuolloinen bändi oli varsinainen historiakatsaus: Nils Lofgren, Ben Keith, Ralph Molina, Joe Lala (Stills-Young Band) ja jopa Buffalo Springfield -basisti Bruce Palmer. Rundin päätöskeikka taltioitiin sittemmin osittain live-videolle Berlin Live, jolla tuolloin uudet kappaleet avautuvat teatraalisuutensa puolesta paljon jättihalleja ja Trans-albumia paremmin. Video olisi vain saanut olla 50 minuutin kestoaan pitempi, sillä uudet laulut korostuvat sillä huomattavasti enemmän kuin koko kahden tunnin setissä, mutta kasetin hankittavuutta lisäsi osaltaan levylle päätymätön laulu Berlin.

Hämmentäviä levyjä

Vuodenvaihteen jälkeen tuo Trans-kummajainen tuli kauppoihin. Kiertuetta kuulemattomatkin olivat saaneet lukea Neilin "uudesta suuntauksesta" lehdistä. - Tulevaisuuteni saattaa olla tietokonemusiikissa, miehemme uhosi ja monet koneita kavahtavat vanhan polven diggarit vapisivat kauhusta...

Pelkoon oli toki syytäkin, sillä vocoder-käsittely teki Neilin laulusta juuri sitä "hiiren vinkunaa", joksi monet miestä ymmärtämättömät hänen laulunsa määrittelivät. trans-formaatio ei kuitenkaan nytkään ollut täydellinen, vaan noin puolet levystä oli syntikkavapaata tavaraa. Ja vaikka vocoder ei välttämättä vokotellut kuulijaa puoleensa, jotkut lauluista, kuten Computer Age ja Sample And Hold olivat sinänsä parempia kuin parilla edellisellä levyllä. Singleksi poimittu A Little Thing Called Love oli tyhjänpäiväinen kantrihölkkä, pitkä Like An Inca puolestaan varsin kiehtova. Lisäksi komea Buffalo-raita Mr. Soul oli saanut tekijältään uuden käsittelyn. mistä perin harvoin hyvää seuraa, eikä seurannut nytkään. Kaamean "futuristikannen" sisässä ollut kiekko oli siis varsinainen siilisalaatti, joka nousi kuitenkin hieman yllättäen USA:ssa 20 suosituimman albumin joukkoon ja pärjäsi siten kahta edeltäjäänsä paremmin. Se aloitti myös enteellisesti Neilin nyttemmin varsin surullisen kuuluisan kauden David Geffenin Geffen-merkillä. Young-fanit miettivät kauhuissaan, mitä mies mahtaakaan seuraavaksi keksiä.

Vastausta ei tarvinnut odottaa kuin reilu puoli vuotta, ja yllätyshän se taas oli. Futurismi oli levyllä Everybody's Rockin' vaihtunut matkaksi menneisyyteen, eli 50-luvun rockin muisteloksi "autenttisine" lookeineen ja soundeineen. "Neilin näkemys rockabillystä, lähes totaalisen harmiton ja rento levy", loihe Soundin oma Young vastarannankiiski Wallu tuolloin lausumaan. Wallu ja jotkut rockabilly-sinnittelijät saattoivatkin yllättyä iloisesti miehen vedosta, mutta me pitkän linjan Neil-fanit olisimme jo kolmen heikohkon LP:n jälkeen mieluusti kuulleet sankariltamme jotain muuta kuin "harmitonta" ja "rentoa". Joka tapauksessa Everybody's Rockin'in "digitaaliäänitys kohtaa 50-luvun soundit" -homma toimi mallikelpoisesti, ja juuri tuo "autenttisuus" pelastaa kuuntelukelpoiseksi niinkin tyhjänpäiväisen laulun kuin Kinda Fonda Wanda, jonka tekemiseen Neililtä tuskin on kulunut raidan kestoa kauempaa... Wonderin' oli lauluna peräisin jo Gold Rushin ajoilta. mutta sen käsittelytapa oli muutettu uuden levyn linjaan istuvaksi. Payola Bluesilla Neil otti kantaa amerikkalaisten radioasemien ja levybisneksen välisiin rahakytkentöihin. Kun Everybody's Rockin' sisälsi kuitenkin ennätysvähäisen määrän Youngin omia lauluja. ja kun sen kesto oli reilusti alle puoli tuntia, korviin jäi jälleen kerran selvä välityön maku.

Are you ready for the country?

Vaisusti vastaanotettujen levyjen vuoksi Neil Young häipyi 80-luvun puoleenväliin tultaessa taas joksikin aikaa syrjään otsikoista ja palasi monien tietoisuuteen vasta kesän -85 Live Aid mammuttikonsertissa. jota haukuttiin pitkälti juuri vanhojen, unohduksiin painuneiden starojen comeback-tilaisuudeksi. Neiliä kuultiin peräti viiden piisin verran, joista kolme ensimmäistä oli vanhoja taattuja suosikkeja. Mies yllätti kuitenkin jälleen kerran esittämällä yleisölle tuntemattoman laulunsa Nothing Is Perfect suuren kantribändin kera. Young olikin jo edellisenä vuonna nauhoittanut levyllisen kantria tuon International Harvestersiksi nimetyn kokoonpanon kanssa ja tehnyt sen kanssa keikkojakin, mutta Geffen suhtautui ajatukseen nihkeästi. Yksi versio levystä tiettävästi hyllytettiin, ja kun lopullinen Old Ways -kiekko julkaistiin alkusyksystä -85, sillä ei ollut esim. em. laulua Nothing Is Perfect.

Kuinka ollakaan. David Geffen teki perin omalaatuisen tempun ja haastoi suojattinsa oikeuteen "epäkaupallisten levyjen tekemisestä"! Kyseessä ei välttämättä ollut mikään tavanomainen "bisnes vastaan taiteilijan vapaus" -juttu, sillä Youngin managerin Elliot Robertsin kanssa CSN & Y:n taustavoimiin kuulunut Geffen oli myös Youngille läheinen ihminen, joka saattoi jopa olla tosissaan huolissaan suojattinsa tulevaisuudesta, mutta varmasti myös omasta bisneksestään. - David on aidon huolissaan minusta, hän haluaa nähdä minun menestyvän yhtä lailla kuin haluaa itse menestyä, Young kertoi noihin aikoihin Musician-lehdelle ja vitsaili: - Se, että minua syytetään epäkaupallisuudesta, kun olen tehnyt levyjä 20 vuotta, oli minusta parempaa kuin Grammy-palkinnon saaminen. Loppujen lopuksi kiusallinen juttu raukesi ilman oikeuskäsittelyä, mutta tietenkin Geffenin ja Youngin välit tulehtuivat jupakan vuoksi pahemman kerran.

Olihan Young toki käyttänyt kantrijippoja höysteenä monesti aiemminkin, mutta silti Old Ways on Neil Youngin (toistaiseksi) ainoa "oikeahenkinen" kantrilevy. Laulujen "vanhat arvot kunniaan" -sanoitukset ja Neilin ylistävät lausunnot Ronald Reaganista hämmensivät monia Youngin ystäviä jopa enemmän kuin itse musiikki. Old Ways on levy , jonka voi sanoa kuuluvan joko parhaitten tai huonoimpien Neil Young -levyjen joukkoon, riippuen täysin kuulijan omasta suhtautumisesta kantriin lajityyppinä. Laulut sinänsä ovat hyviä, mutta outoa on se, että Neil on käyttänyt levyllä enemmän avustavia laulajia kuin koskaan. Niinpä hänen yksinään laulama, pojalleen omistama My Boy kohoaakin yhdeksi albumin huippukohdaksi. Eräs Neilin kantrilevystä sikissyt osa-alue oli hänen osallistumisensa köyhtyneiden amerikkalaisfarmarien hyväksi järjestettyihin Farm Aid -tukikonsertteihin.

Elämää mahalaskun jälkeen

Neil jatkoi kuitenkin vielä jonkin aikaa David Geffenin merkillä, mutta ei hänen viimeisistäkään Geffen-tuotteistaan mitään jättimenestyksiä muodostunut. Vuoden -86 Landing On Water oli hieman Trans-tyyppinen "moderni" kokeilu, jolla pomomiehen lisäksi musisoivat Steve Jordan ja Danny Kortchmar. Monet vieroksuivat levyllä pintaan nostettuja syntikoita ja läiskerumpuja, mutta ikävä kyllä kuorrutuksen alta paljastui pahin puute: laulut olivat sinänsäkin varsin heppoisia. Levyn toisena äänittäjänä toimineesta Niko Bolasista tuli Youngille tulevilla levyillä uusi, tärkeä tuottaja-aisapari.

Seuraavana vuonna julkaistu Life oli jo askel parempaan suuntaan. Mukana oli pitkästä aikaa Crazy Horse, joskaan levyn soundi ei ollut pelkkää kitaran vingutusta, mukana oli yhä syntikoita, mutta ne oli toteutettu tyylikkäämmin kuin edellisellä LP:llä. Kelpo soundien lisäksi mukana oli nyt myös hyviä lauluja, raskaammat raidat tosin tuppaavat jäämään rauhallisten varjoon. Selvä huipentuma on pitkä Inca Queen, mutta Neil voi olla ylpeä myös Long Walk Homesta ja päätösraidasta We Never Danced. Life ei ollut vielä täysosuma, mutta se valoi uutta uskoa vanhoihin kuulijoihin. Se jäi miehen viimeiseksi Geffen-levyksi, Neil ei loppujen lopuksi ja ymmärrettävää kyllä ollut tyytyväinen siihen, miten firma markkinoi hänen levyjään. Lukuisia mammuttimenestyksiä piikkiinsä saanut David Geffen tuskin itki yllättäväksi flopiksi paljastuneen artistinsa perään...

Sinisäveliä ja vanhoja kamuja

Mutta, ironista kyllä, vanhan mestarin uusi nousukausi alkoikin sitten toden teolla. 20 albumillaan Neil oli ehtinyt kokeilla monenlaisia musiikkityylejä, mutta blues ja jazz loistivat vielä poissaolollaan, niin Amerikan maaperältä kuin syntyisin ovatkin. Vaan eivät enää, sillä maestron seuraava veto oli koota 10-miehinen big band, joka soitti nimenomaan bluesia vahvoin jazz-sävyin. Kuuden puhaltajan joukossa puhkui yllättäen alttosaksofonia Ben Keith, toinen vanha kamu Frank Sampedro oli valjastettu koskettimiin. Tuo Neilin ties kuinka mones kombo nimettiin The Blue Notesiksi ja se keikkaili alan perinteiden mukaisesti monenmoisissa "luolissa". Levytysmateriaalia purkitettiin tuplalevyn verran, mutta se tiivistettiin sitten yhdeksi vahvaksi paketiksi Neil Young And The Blue Notes, joka ilmestyi keväällä -88. Aluksi omaan piikkiinsä nauhoitukset kustantanut Young palasi LP:n myötä taas Reprise-merkin huomaan.

Ten Men Workin' oli varsinainen Blue Notes -tunnari. This Note's For You taas sai huomiota Julian Templen ohjaamalla videolla, jolla Neil rienasi rockin mainospellejä niin, että MTV USA:ssa hätkähti mainostajiensa pelossa. Seesteisen tunnelmalliset slovarit Coup De Ville ja One Thing onnistuivat nekin nappiin, ja koko Blue Notes -albumi oli erilaisuudessaankin toimivin Young-albumi sitten Rustin, josta oli kulunut jo yhdeksän pitkää vuotta...

Samoihin aikoihin. kun Neil uppoutui sinisäveliin, nauhoitettiin myös Crosby, Stills, Nash & Youngin uutta albumia. Deja Vusta oli aikaa peräti 18 vuotta, ja vain tosisinnittelijät uskoivat nelikon saavan enää mitään kunnollista aikaan, etenkin kun CS&N -kolmikon levyt olivat mitä olivat. Hämmästys olikin melkoinen, kun tuo loppuvuodesta -88 julkaistu American Dream oli varsin vahva pakkaus, eikä vähiten Youngin panoksen ansiosta, joskin myös muu kolmikko on sillä vahvassa vedossa.

Freedom NOW!

Yllättävän monet vanhat, jo menetetyiksi kyvyiksi lasketut starat saivat 80-luvun lopulla uutta puhtia, myös Neil Young. Keväällä -89 Youngilta ilmestyi mini-LP Eldorado, joka julkaistiin vain Kauko-Idän markkinoilla. Enimmäkseen karua kaupunkielämää kuvannut kiekko sisälsi joitakin raa'an metallisia raitoja, kuten Cocaine Eyes ja Don't Cry. Neil päätti kuitenkin laajentaa paketin LP:ksi, pelasti Eldoradosta suurimman osan, lisäsi mukaan (yleisölle) uutta ja "pehmeämpää" materiaalia, ja tuloksena oli syksyllä -89 ilmestynyt Freedom, joka ei kalpene pätkääkään miehen parhaitten töitten rinnalla. Koska levy on vielä tuore, ei siitä nyt sen enempää. Sen sivutuotteena julkaistu video Freedom Live on myös olennainen hankinta, taltiointi Youngin viime vuoden soolokiertueelta. Ainoastaan kestoltaan vajavainen (30 min.) kasetti todistaa, ettei Neil tarvitse bändiä taakseen tiheän tunnelman luomiseksi. Asia voitiin todeta myös kuluvan vuoden huhtikuussa, kun Neil esiintyi kitaroineen Nelson Mandela -konsertissa ja keräsi intensiivisellä esityksellään pisteet kotiin.

Vanhana folkkarina Neil tajuaa, että jotkut laulut tehdään ennen muuta laulettaviksi, ei välttämättä levytettäviksi ja markkinoitaviksi. Ja noita julkaisemattomia lauluja Youngille on vuosien varrella kertynyt melkoinen kokoelma - nyt Neilin ystävät saavat alkaa säästää rahaa odotettavissa olevaan Decade-tyyppiseen pakettiin, jonka pitäisi tuttujen laulujen lisäksi raottaa Niilon nauha-arkistoja laajemminkin. Puhetta on ollut usean CD:n paketista, johon saattaa sisältyä myös historiallinen videokasetti, joten... Neil Young on ikääntynyt tyylikkäästi ja yllättänyt kuulijansa niin moneen otteeseen, että mikä tahansa on mahdollista.

Youngista perinpohjaista tietoa janoavien kannattaa muuten ottaa yhteys Alan Jenkinsiin, joka pyörittää "The Neil Young Appreciation Societya". Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Broken Arrow -fanzinea, joka on varsin asiantunteva ja perinpohjainen ja jolle itse maestrokin toisinaan suo haastattelun. Osoite: NYAS, Alan Jenkins, 2A Llynfi Street, Bridgend, Mid Glamorgan, CF31 lSY, Wales, U.K (...nuo brittien osoitteet...) Laittakaa IRC mukaan.

Ragged glory

Ja niin onnekkaasti kävi, että vanhasta savijalasta kertova juttu voidaan päättää hänen uunituoreeseen albumiinsa!

- Rock'n'roll on kuin huume. En ota sitä kovin paljoa, mutta silloin kun otan, otan kunnolla, Young on sanonut. Ja Ragged Gloryn synnyttäneissä pariviikkoisissa sessioissa Neil ja Crazy Horse ovat napanneet sitä oikein olan takaa. Kitarat möyryävät murskaavasti ja lakkaamatta, henkeä vedetään hieman vasta viimeisellä raidalla Mother Earth, jonka Neil esitti viime kevään Nelson Mandela -konsertissa. Sekään ei silti ole mikään kovin keventävä päätöspala, vaan Youngin armoton sähkökitara särähtelee tavalla, joka ei taatusti miellytä kaikkia.

Jo 21 vuoden takaisen Everybody Knows This Is Nowheren tuottaneet David Briggs ja maestro itse ovat edelleen pystyneet siirtämään kvartetin voiman laimentamattomana levylle. Ja niin voimaa kuin hulluuttakin on edelleen yllin kyllin tuossa "maailman kolmanneksi parhaassa garage-bändissä", kuten Neil on joskus uskollista komboaan nimittänyt. Valtaosa raidoista on tosin tavanomaista garage-mittaa reilusti pitempiä ja CD-mitoitetulla levyllä on pituutta kokonainen tunti. "Ei kovin paljoa, vai...?

Vaikka Ragged Glory onkin syntynyt Youngille poikkeuksellisesti yksissä sessioissa, ainakaan kaikki sen laulut eivät ole uusia - nelikko soitti aloitusraitoja Country Home ja White Line jo Crazy Horsen "toisen tulemisen" aikoihin vuonna -75. Fuckin' Up on peräisin Neilin viime vuotiselta soolokiertueelta, Days That Used To Be taas varastaa tylysti Dylanin My Back Pagesistä, mutta varastihan Dylankin aikoinaan muilta. Koska laulun sanoitus käsittelee 60-lukua, lainaus lienee tahallinen. Niinpä, runnovasta räimeestä huolimatta monien kappaleiden melodiat ovat niin "yleispäteviä", että Neil olisi hyvin voinut vääntää niistä vaikkapa Old Ways -tyyppistä materiaalia. Kantrin aikakin saattaa toki vielä koittaa, nyt homman nimenä on ollut nimenomaan se raskas kitararock, mitä monet ovat mieheltä kaipailleetkin. Eivätkä he taatusti pety. Seuraavasta kerrastahan ei Youngista puhuttaessa tiedä kukaan - siihen asti kunnia, vaikka rosoinenkin, on Neil Youngin ja Crazy Horsen!