Neil Young jos kuka on mestari aiheuttamaan levy-yhtiönsä pomoille harmaita hiuksia. Young muuttaa viime hetkellä albumiensa sisältöä, kansia tai nimiä ja hyllyttää pahimmassa tapauksessa jo valmiita kiekkoja. Uusimmaksi levykseen kuin kuuta nousevaksi odoteltu Eldorado typistyi lopulta vain Japanissa ja Australiassa ilmestyneeksi minialbumiksi ja meitä muita kohtasi lopulta Freedom. Runsaan tunnin mittainen mestariteos, jolta löytyy sittenkin kolme Eldoradon viidestä raidasta.

Säännöllisin väliajoin julkaiseva Neil Young on tänään tavallistakin ajankohtaisempi, sillä 80-luvun uuden rockin tekijät ovat halunneet osoittaa kunnioitustaan Youngille levyttämällä tämän sävellyksiä albumille The Bridge. Laadukkaan tribuutin helmiksi kohoavat Pixiesin Winterlong ja kuin Nick Cavelle tehty Helpless Crosby, Stills, Nash & Youngin albumilta Déja Vu. Mutta Neil Young on sittenkin itse laulujensa paras tulkki.

Rolling Stonesin, Bob Dylanin ja Paul McCartneyn kaltaiset konkarit tekevät täysipainoisia älpeitä kerran tai korkeintaan kahdesti vuosikymmenessä, mutta Young on Van Morrisonin tapaan luomisvoimaltaan tasaisemmin varma artisti. Ja vaikka Youngin levyt muodostavat tyylillisesti aaltoliikettä, niin rima on vain harvoin kokonaan tippunut. Kun This Note's For You esitteli Youngin funkysti tuuttaavan brassisektion kera bluespohjaisissa tunnelmissa, niin Freedom on osittaista paluuta perinteisempiin kuvioihin. Freedom on yhtä aikaa sekä rakkauslauluja sisältävä countryalbumi että pistävää yhteiskunnallista kannanotttoa.

Rust Never Sleepsin lailla myös Freedomin keskeisin laulu kuullaan kahtena versiona. Suurkaupungin katujen asunnottomuuden ja huumeiden täyttämä lohduttomuus on teemana Rockin' In The Free Worldilla, jonka ensimmäinen käsittely tapahtuu livenä ja pelkän akustisen kitaran säestyksellä. Crime In The City (Sixty To Zero Part 1)in pitkään tarinaan sisältyy rikollisuutta kuvaavaa jännityskertomusta ja omaelämäkerrallista ainesta. Täällä ja Somedayllä on ainoa tilaisuus kuulla This Note's For Youlla loistanutta brassiosastoa, joskin vain pehmeästi kokonaisuutta maustavassa roolissa.

Don't Cry on ensimmäinen Eldorado-trilogian lauluista. Tuottajat Neil young ja Niko Bolas pistävät jälleen parastaan The Volume Dealersinä. Biisi alkaa hiljaisena rakkaussuhteen päättymisballadina, mutta "My sweet love..." kohtaan tultaessa se tapahtuu. KRÄSHHH! Youngin supersonickitara romahduttaa kerralla taivaan niskaan. "Don't cry my sweet girl / Nothin' I say is written in stone", mutta kiviä sataa taivaan täydeltä. Eldorado vie kastanjetteineen meksikolaistunnelmiin. Ammuskelu järkyttää siestan rauhaa ja Gold Hotellissa tehdään huumediilejä.

Kolmas Eldorado-raita on raskaspoljentoinen näkemys vanhasta Drifters-hitistä On Broadway, jonka lopulla Young intoutuu ottamaan yllättäviä tekstillisiä vapauksia. Youngin käsitys Broadwaysta on vähemmän hohdokas. "On Broadway, on Broadway / Give me that crack / Give me some of that crack / Give me that crack / Ahhhhh / Broadway". Ja kun Young toteaa "I won't quit till I'm a star on Broadway", niin voimme huokaista helpotuksesta.

Herkimmillään Freedom on silloin kun Young ja Linda Ronstadt esittävät Hangin' On A Limbin kaltaisia kantrirakkauslauluja. Tuntiin mahtuukin monta puolta Neil Youngin artistikuvasta. Sähköinen bändiversio Rockin' In The Free Worldistä päättää Freedomin ja antaa muistutuksen siitä minkä vuoksi Young lukeutuu todellisten kitarasankareiden harvalukuiseen joukkoon. Long may you rock in the free world!

J.J. Calen julkaistessa levyn kaikki ne, jotka menneiden kuuden vuoden aikana ovat jaksaneet odottaa, tietävät tarkalleen mitä tuleman pitää.

Samaa ei voi sanoa Neil Youngista, vaikka tämä tavallaan samoin kuin Cale on seurannut omaa persoonallista muusaansa jo vuosikymmeniä. Young on näennäisesti yksinkertainen, omalla sarallaan tyylillisesti täysin jäljittelemätön ja kompromissiton. Mutta Youngista on aivan mahdoton tietää etukäteen mitä tuleman pitää.

Mies on kuin kameleontti, vaihtaa jatkuvasti väriä, pelottomasti jopa hahmoa. Toisaalta hän välillä on kuin Pelle Peloton, tulee huhkittua liikaa ja ideoitten rönsyily sallitaan taiteellisen tason kustannuksella. Viime vuosina Young on poukkoillut rajuin kääntein teknorokista rockabillyyn ja kantrista big band bluesiin, juuri tässä järjenvastaisessa järjestyksessä. Miehen ajoitus on myös ollut lievästi sanoen omaperäinen. Young siirtyi Trans-kauden syntikkafolkista suoraan rockabillyyn vuonna 1983, jolloin kukaan muu kuin Young ei enää halunnut kuullakaan koko ilmiöstä.

Old Ways -albumin viitoittaman kantrikauden aikoihin hän julisti, että tämä on se aito asia, nyt hän palaa juurilleen ja pysyvästi. Tämä tempaus oli liikaa levy-yhtiöpomo David Geffenille, joka ainutlaatuisesti nosti syytteen Youngia vastaan pointtina se, että Young tahallaan vetää maton oman itsensä alta sekä taiteellisesti ja kaupallisesti päästäkseen eroon sopimuksestaan Geffenin kanssa. Ja siitähän se kieltämättä näytti. Sillä kaukana olivat ne ajat jolloin Youngilta ilmestyneet levyt, niin tyylillisesti erilaisia kuin he saattoivat ollakin, jopa biisikohtaisesti, puhuttelivat alastomalla totuuden tunnullaan. Voidaan sanoa näin, että Youngin 80-luvun levyt eivät ole vaikuttaneet edes tärkeiltä, mutta miehen 70-luvun levyt ovat tuntuneet korvaamattomilta.

Tällä en silti halua täysin mollata näitä myöhäisempiä aikaansaannoksia, on niissä aina ollut oma hohtonsa. Neil Young & The Blue Notes albumi This Note's For You esim. oli urbaanilta r&b-moodiltaan ihan kiva idea, ja osuva nimibiisi oli väläys Youngia parhaimmillaan, isku järjestelmää vastaan. Mutta uusin albumi Freedom on silti toista maata. Se paljastaa edeltäjiensä heikkoudet ja on luonnollisin ja koskettavin Young-albumi aikoihin.

Tällä albumilla Niilo ei juuri poseeraa kantta lukuun ottamatta, joka välittää kuvan miehestä kiihkeänä protestilaulajana ja proletaarina. Kuva on paradoksi siinä mielessä, että Neil Young kyllä on aivan pesunkestävä protestilaulaja ja jopa kansanmiehiä, mutta haastatteluissa hän on myös tuonut julki Reagan-sympatiansa ja muita mietteitä, jotka eivät istu ihan yks' yhteen kannen luoman Woody Guthrie -tyyppisen imagon kanssa.

Mutta näistä viis. Musiikki puhuu puolestaan ja tällä kertaa Young ei leikittele eri tyylisuuntausten kanssa vaan antaa sävellysten ohjata sovituksia. Ne vaihtelevat täysakustisista balladeista mitä rankimpaan sähköiseen revitykseen.

Albumi alkaa vahvasti akustisella versiolla kappaleesta Rockin' In The Free World, josta Young todennäköisesti on kaavaillut jonkinlaista uutta My, My, Hey Hey -tyyppistä läpilyöntiä. Edellä mainittu klassikko täyttää juuri sopivasti 10 vuotta, on siis aika luoda uusi sellainen. Molemmissa biiseissä on yllin kyllin samankaltaisuuksia: molemmista kuullaan hiukan eriävät sekä akustiset että sähköiset versiot, rakenteet ovat sanomansa töräyttäviä, sopivia juuri vellovan massan toistettaviksi. Molemmat perustuvat iskulauseisiin.

Tosin aivan kuten Springsteenin Born In The USA -kappaleessa tässäkin biisissä piilee se vaara, että tyhmä yleisö kertosäkeen perusteella erehtyy luulemaan tätä laulua vapaan yhteiskunnan ylistysveisuksi. Sitä se ei suinkaan ole, päinvastoin. Young maalailee urbaania kauhunäkymää, jossa teini-ikäinen äiti katulyhdyn valaisemalla kujalla roskatynnyreiden suojassa sysää vauvansa sivummalle, jotta hän voisi ottaa piikkinsä rauhassa.

Näkymät ovat lohduttomat jatkossakin. Young käsittelee katujen väkivaltaa, ihmisten arjen ankeutta, rakkauden haurautta lohduttavana voimana ja toistuvasti juuri huumeita. Näitä aiheita Niilo käsitteli jo 70-luvulla ja aikaisemminkin kuulostaen itse silloin tuomitulta ja tuhon omalta. Nyt hän vaikuttaa kuitenkin voimakkaammalta kuin koskaan ennen eivätkä laulut enää tunnu omaelämänkerrallisilta muutoin kuin siinä mielessä, että ne ovat hänen havaintojaan ympäröivästä maailmasta. Nyt niistä välittyy vuoroin ahdistava suru, vuoroin raivoava turhautuneisuus ihmisen voimattomuudesta näiden ongelmien edessä.

Tunnepitoisin repeäminen tulee yllättävässä neronleimauksessa, joka ei ole edes Youngin sävellys. On Broadway on kaikkien tuntema vanha Drifters-klassikko 50-luvulta. Se kertoo kirkasotsaisesta nuoresta miehestä, joka ei voi vastustaa Broadwayn valojen kimallusta. Hänellä ei ole kuin kitaransa ja lahjakkuutensa ja pian hän oppii, että kimallus karisee ja naisetkaan eivät enää näytä houkuttelevilta ja halukkailta, kun vatsa on tyhjillään eivätkä rahat riitä edes kenkien kiillottamiseen. Ihmiset povaavat paluuta maitojunalla tarinan taiteilijalle, joka ylpeänä vastaa osaavansa soittaa kitaraansa. Hän ei aio luovuttaa ennen kuin hän itse on tähti Broadwaylla.

Driftersien lämpimänä versiona tämä on hieno kuvaus alan kovuudesta sekä siitä, miten esteet voidaan sisulla voittaa. Version yleisoptimistinen ja lämmin sävy luo kuuntelijalle sen käsityksen että tätä kaveriahan ei estä mikään. Se ei syyttä ole klassikko.

Ja sitten Neil Youngin versioon. Muuttamatta juuri tavuakaan tekstistä Neil maalailee kuvan Broadwaysta helvetin esikartanona. Kimallus ei enää ole pinnallinen vaan totaalisen valheellinen, kauniit naiset ovat luksushuoria. Kaikki tämä pelkästään musiikillisin keinoin. Sitten kun tullaan siihen kohtaan missä taiteilija vannoo valtaavansa Broadwayn kitarallaan Neil todella antaa palaa. Kitara möyryää kuin itsehillintänsä menettänyt pora.

Ja todettuaan hysteerisesti vielä jonain päivä olevansa stara Broadwaylla Neil sujauttaa lopuksi sen ainoan pienen lisäyksen tekstiin. Gimme that crack! hän kiljuu ja sanoma on aivan selvä. Tämä taiteilija on tuhon oma. Eikä tarina loppujen lopuksi kerro enää edes taiteilijasta vaan ihmisestä, jolla olisi potentiaalia saavuttaa jokin päämäärä elämässään, mutta jolta huumeet riistävät kaiken toivon.

Tämän version koko ideaa ei ihan ensin huomaa. Ensireaktio on lähinnä huvittunut ihmetys, että mitähän se Neil nyt tällaisella vanhan klassikon raiskaamisella tarkoittaa. Se kolahtaa kahta kovemmin sitten kun motiivista pääsee jyvälle, liikutukseen asti.

Tämä mestarillinen metamorfoosi kruunaa oikeastaan tämän kokonaisuuden. Tavalla tai toisella Neil käsittelee näitä samoja juttuja useimmissa omissa lauluissaan ja nimenomaan tämä tunnelmien vakava eheys tekee tästä Freedom-albumista Neilin kohdalla juuri sen levyn, jota eräät meistä ovat odottaneet Rust Never Sleeps -ajoista saakka. Ja niistä on kulunut, kuten jo totesin, juuri sopivasti 10 vuotta.

Neil Youngin 1980-luku meinasi mennä tykkänään hapuiluksi. Lipsuminen loppui onneksi viime vuoden This note's for you -lp:llä, ja Freedom päästää lopullisesti uskolliset Neil Young -diggarit piinasta: riipaisevien laulujen mies on taas vireessä. Freedom on Youngin paras albumi sitten kymmenen vuoden takaisten Rust never sleepsin ja sitä seuranneen Live Rust'in.

Ja kuinka tämä vire löytyi? Old Neil kaivoi yksinkertaisesti parhaat puolensa esiin, katsoi menneeseen, mutta kieltäytyi heittäytymästä nostalgiseksi. Albumin nimikappale on selkeä Young-klassikko.

Dinosaurusten vuosi lähenee loppuaan. Ja vanhat miehet sen kun vahvistavat asemiaan tämän vuoden rockkunniaa jaettaessa. Neljännesvuosisadan kokemuksella ässiä ovat pöytään lätkineet jo Lou Reed, McCartney, jopa ruumiiksi julistettu Dylan, ja nyt varsinaisen elämän valttikortin lätkäisee Neil Young.

Kaikki edellä mainitut herrat ovat viimeisimmillä lp:illään palanneet taaksepäin, luomisvoimaisimman kautensa keinoihin, ja niin tekee Nipakin, sitä paitsi muita avoimemmin. Freedom vertautuu, ja on myös tarkoitettu vertautuvaksi, vuosikymmenen takaiseen mestarityöhön Rust Never Sleeps.

Yhtymäkohtia löytyy lukuisia aina levyn kansista sisäpussia myöten kappaleiden skitsofreeniseen jakoon puhtaan akustisten ja kaaoksena hyökyvien sähköpurkausten välille. Levyn imago ja musiikilliset keinot ovat suoraan vuodelta 1979.

Perspektiivi tähän päivään piirtyykin sanojen kautta. Kun vielä Rustilla Young saattoi laulaa Johnny Rottenista ja iloita rockin puhdistavasta energiasta niin tällä kertaa hän tyytyy laulamaan ironisesti Rockin' In The Free World. Teksteissään Neil on vihaisempi ja tarkkanäköisempi kuin, taas kerran, kertaakaan sitten Rustin. Tuokiokuvien sijaan tällä kertaa mies kirjoittaa taas suurta amerikkalaista romaaniaan.

Ja jos väistämätöntä menneessä piehtarointia jatketaan, niin majesteetilliseksi tämänkin levyn nosta vapaasti soljuva, pakottoman surrealistinen sähkökitarointi.

Young on niitä harvoja ihmisiä, joka pystyy sekoamaan täydellisesti kitaraansa. Young ei sulaudu Hendrixmäisesti yhdeksi kepin kanssa van siirtyy jonnekin mailien päähän ulkopuolelle. Mies ei jäsennä eikä leiki mielleyhtymillä, vaan keksii uutta ja antaa ajatuksen soljua vapaana. Ja totta kai mukana on särö, joka saa rankimmat hardcoresoolot ja stevestevensit kuulostamaan lastenelokuvien taustamusiikilta.

Levyllä Young työskentelee parin viime lp:n tapaan Niko Bolasin kanssa, mukana on viime vuosien Crazy Horse -muodostelmasta tuttuja nimiä ja onpa Linda Ronstadtkin geimeissä mukana. Mutta ei heistä sen enempää, jokaisella on tarkka tehtävänsä ja kaikki täyttävät paikkansa esimerkillisesti. Mutta tällä levyllä on vain yksi pomo jota kaikki tottelevat.

Rust Never Sleeps on kestänyt ilmestymisestään asti kymmenen eniten kuuntelemani lp:n joukossa. Freedomilla on toki heikkoutensakin, mutta niin vahvasti Neil Young heittäytyy taas kerran virtansa mukaan, että varmasti ihastun albumiin vielä monesti uudelleen. Ilman ylitsekäymätöntä isoveljeään Freedom olisi puhdasta neroutta.

Ruumis kävelee riuskasti ja voi hyvin. Pitkästä aikaa Neil Young -lp, jonka Jouni Mömmökin voisi allekirjoittaa. Erinomaista.