Omat ajatukseni ja tuntemukseni bluray-versiosta levy levyltä

Neilin alkuaikojen musisoinneista ei ole ollut ennen boksin ilmestymistä kovinkaan paljon tarjolla innokkaimmillekaan Neil-faneille. Neilin ensimmäinen ”oikea yhtye” yhtye The Squires teki useampia äänityssessioita, mutta nauhoja asianosaisten ja meidän harmiksemme ei ole juurikaan säilynyt tallessa. The Squiresilta boksille on löytynyt näytteille viisi laulua. Loput ovat joko Neilin soolovetoja tai Comrie Smithin kanssa soiteltuja duettoja (Hello Lonely Woman, Casting Me Away From You ja There Goes My Babe).

The Squires soitteli uransa alussa rautalankaansa ajan hengen mukaisesti. Aurora, The Sultan ja Mustang soivat hyvin pitkälti samoilla sävelkuluilla, mutta jollakin kummalla tavoin nämä rautalanka-piisit omia korviani viehättävät. Kun Neil uskaltautui The Squiressa jossain vaiheessa myös laulamaan, niin The Beatles ja 60-luvun brittipop soi ja kuuluu muissa yhtyeen näytteissä vahvasti. Varsinkin (I'm a Man and) I Can't Cry kuulostaa täysin 60-luvun brittipopilta.

Tunnelmaltaan mutkattomilta ja mielestäni eniten ”neilyoungmaisilta” kuulostavat Comrie Smithin kanssa akustisesti vedetyt laulut. Hello Lonely Woman kulkee tanakasti blues-hengessä huuliharppua myöten. Tätä laulua Neil soitteli myöhemmin 80-luvun puolessa välissä blues-henkisen the Bluenotes kokoonpanonsa kanssa. Casting Me Away from You on tarttuva folk-rallatus ja There Goes My Babea Neil (tai levy-yhtiö) taisi tarjota Sonnylle ja Cherille aikanaan esitettäväksi. Levyn lisukkeissa on kuva tämän session alkuperäisnauhasta, jonka kannessa on listattuna näiden kolmen laulun lisäksi kaksi muutakin laulua (Yesterday's Tomorrow's ja High-Heeled Sneakers). Nämä eivät sitten boksiin mahtuneet mukaan syystä tai toisesta. Jälkimmäinen näistä lienee kuitenkin tuttu the Bluenotesin kiertueilta, jolloin se on tullut tutuksi nimellä High Heels.

Loput tällä levyllä olevat laulut ovatkin sitten Neilin soolovetoja, joissa ei kuitenkaan ole mitään suurta kerrottavaa jälkipolville. Muistaakseni Neil lähti New Yorkiin tekemään demoa levy-yhtiölle suurin toivein ja päätyikin sitten jonkinlaiseen arkistohuoneeseen nauhoittelemaan laulunsa kelamankalle akustisen kanssa. Suurelta osin nämä Neilin soolovedot kuulostavat omiin korviini jonkin verran alkuaikojen Dylanilta.

Piiloraidoista löytyy eri versio I Wonderista ja Buffalo Springfieldin ensimmäiseltä albumilta tuttu versio Nowadays Clancy Can't Even Singistä.

Kuvallisissa lisukkeissa on kuvia Neilin lapsuus- ja nuoruusvuosilta ja joitakin lehtileikkeitä The Squiresin keikkamainoksista. Mielenkiintoisin kuvallinen anti lienee se, kun Neil availee vuosikymmeniä myöhemmin itselleen The Squires-aikaan lähettämänsä tekijänoikeudet todistavat kirjeet Aurorasta ja The Sultanista.

Toisella levyllä siirrytään jo Buffalo Springfieldin aikaan. Vuonna 2001 ilmestyi mainio BS-boksi, jossa on neljä levyllistä julkaistua ja julkaisematonta BS-materiaalia. Tämän vuoksi tämä levy ei herättänyt itsessäni suurempia ennakkokutinoita. Täysin uusia ja ennen julkaisemattomia BS:n aikaisia Neil-tuotoksia tällä levyllä ovat Sell Out, One More Sign ja Slowly Burning. Sell Out on toiselta nimeltään rohkean tyylikkäästi ”The Greatest Song in the World”.

Piiloraitoista löytyvät Buffalo Springfieldin ensimmäisen albumin Do I Have to Come Right Out and Say It ja Flying on the Ground Is Wrong. “This It It!” on BS:n viimeisen keikan (5.5.1968) kooste, joka on äänenlaadullisesti melkoisen rujonlainen. Sinällään mielenkiintoinen lisä tälle levylle, mutta musiikillisesti ei kyllä millään tavoin korvia kutkutteleva keikka. BS:n jäähyväiskeikalta on päässyt tälle levylle näytteeksi kolme laulua (Rock n' Roll Woman, A Child's Claim to Fame ja Bluebird). Bluebirdistä on näytteenä vain lopun rupisen rujo kitarajammailu ja päämäärätön loppurymistely.

Levyltä löytyy lisukkeista mm. yksi BS-video, jossa bändi on TV-keikalla esittämässä Mr. Soulia. BS teki urallaan muutamia muitakin TV-esiintymisiä, mutta taisi niissä esittää lähes poikkeuksetta yhtyeen ainoaa todellista hittiä eli Stephen Stillsin tekemää For What It's Worthiä. Ennennäkemättömiä valokuvia ja lehtijuttuja sekä muuta BS-aiheeseen liittyvää sälää on mukavasti selattavana.

Neilin siirryttyä Buffalo Springfieldin jälkeen soolouralle, hän asettui asustelemaan taiteilijoiden ja erinäisten muusikkojen suosimaan Topanga Canyoniin. Siellä Neil tekikin rautaista jälkeä piisirintamalla. Boksilla on kolme ”Topanga-levyä”, joilla on suurin osa Neilin klassikoista (Cinnamon Girl, Down by the River, Cowgirl in the Sand, Everybody Knows This Is Nowhere, Southern Man, Helpless, After the Goldrush…).

Tämä ensimmäinen Topanga-levy sisältää pääsääntöisesti Neilin ensimmäisen sooloalbumin materiaalia. Ensimmäisen albumin julkaisu ei mennyt Neilin näkökulmasta aivan odotusten mukaisesti. Neilin levy-yhtiöllä oli hallussaan laite, jolla ymmärtääkseni pystyttiin muuntamaan stereonauhoitus sellaiseksi, että tuohon aikaan myös ainoastaan mononauhurin omistajat voisivat kuunnella levyä ”stereona”. Neil ja tuottaja David Briggs eivät pitäneet laisinkaan albumin äänenlaadusta, joka oli heidän mielestään mennyt pahasti pilalle tämän em. käsittelyn vuoksi.

Everybody Knows This Is Nowhere ja Birds olivat tyrkyllä jo ensimmäiselle sooloalbumille, mutta jäivät sieltä kuitenkin pois. Nämä poisjääneet versiot ovat tällä levyllä kuunneltavina. Varsinkin Birds kulkee kevyemmin pianon kilkattelun johdattelemana eteenpäin kuin After the Goldrush-albumin versio. Everybody Knows This is Nowhere toimii toisella sooloalbumilla Crazy Horsen tahdittamana huomattavasti tymäkämmin. Tosin tämä viimeisin kommenttini ei taida ketään yllättää.

Jopa minun harjaantumattomat korvani kuulevat, että levyllä mukana olevat uudet miksaukset kuulostavat oikein mainioilta verrattuna varsinkin cd-versioon. Ensimmäistä Youngin sooloalbumia tuli takavuosina katsottua hieman kieroon ja piisimateriaaliakin tuli vähäteltyä. Nyt kun niitä ajan kuluessa ja jälleen pienen tauon jälkeen on tullut uudelleen kuunneltua, täytyy sanoa, että hyviä lauluja tältä(kin) Neil-albumilta löytyy.

Itseäni ihmetyttää miksi boksista muutoinkin löytyvältä Canterburyn keikalta on otettu tälle levylle mukaan Sugar Mountain ja Clancy. Kaiketi sitä arkistoista olisi jotain muitakin (live)versioita löytynyt? Sugar Mountain löytyy vielä kolmannen kerran toisaalta boksista eri keikkaversiona. Toinen ihmettelyn aihe on se, että miksi piiloraidaksi piti laitaa kaikista mahdollisista (paremmista?) vaihtoehdoista Neilin 1. albumin instrumentaalialoitusraita The Emperor Of Wyoming?

Kuvalisäkkeistä löytyy muutamia Youngin itsensä tekemiä listauksia ensimmäisen albumin piiseiksi. Näissä listoista löytyy paljon ennen julkaisematonta ja kuulematonta materiaalia. Yksi näistä listoista ehdottelee ensimmäisen albumin piiseiksi seuraavia: The Old Laughing Lady, Whisky Boot Hill, Falcon Lake, Birds, Last Trip to Tulsa, Slowly Burning, Whatever Happened Saturday Night?, Surely Enough, Scarborough High, Nowadays Clancy Can't Even Sing ja Billie Pennyworth. Varsin mielenkiintoinen lista, mukana muutamia lauluja joista meillä ei ole tiedossa muuta kuin nimi.

Riverboat-keikka on hieno ajankuva Neilin uran silloisesta vaiheesta. Keikkasetissä on mukana Buffalo Springfieldistä tuttuja lauluja sekä uutta materiaalia juuri ilmestyneeltä ensimmäiseltä albumilta. Neil juttelee tällä keikalla Canterbury-keikan tavoin rennosti laulujen välillä. Levyn ainoa uusi kappale 1956 Bubblegum Disaster on ainoastaan yhden säkeen mittainen. Säkeen idea on lyhyesti seuraavanlainen: tyyppi tukahduttaa koiransa purkkapalloon ja sekös on surullista, että tällaisia ”pahiksia” on olemassa. Sävel on lainattu Neilin omasta Here We Are in the Years-laulusta.

Riverboat-keikasta on tehty aiemmin ilmestyneeltä Massey Hallin CD/DVD-painoksesta tuttu ”keikkavideo”. Keikka lähtee liikkeelle kahvilaporukan kuvauksesta, jonka jälkeen ilmeisesti Riverboat-kahvilan tyyliin rakennetulle lavalle on tuotu sen aikainen äänityskalusto ja Neilin kitara. Katsoja ikään kuin istuu kahvilatyyppisen pöydän ääressä, johon tuodaan kahvikupponen. Hiljaa kytevä ja savuava tupakka makaa tuhkakupin laidalla ajanhenkeen kuuluvasti. Itse ainakin harhauduin tunnelmoimaan tämän kuva-annin kanssa sen verran, että kahvit piti keitellä ensimmäisellä katselu- ja kuuntelukerralla.

Tämä levy sisältää pääsääntöisesti Neilin 2. sooloalbumin kappaleita ja mukana menossa on luonnollisesti Crazy Horse. Loppuvaiheessa mukaan menoon pääsee myös CSNY-nelikko kolmen laulun voimalla (Sea of Madness, Country Girl ja Helpless). Nashin kanssa Neil vetäisee mukavan rennon studioversion Dance, Dance, Dancesta.

Neil ja Crazy Horse löysivät mainiosti oikean vireen ja meiningin Neilin 2. sooloalbumin ilmestymisen aikoihin ja onkin harmittavaa, ettei tämän hienon alkuperäisen kokoonpanon tuotoksia enempiä löytynyt julkaistavaksi. Mielestäni Young olisi voinut rohkeasti julkaista (vähintään) yhden levyllisen Crazy Horsen kanssa tekemiään keikkoja poimien niistä parhaimpia vetoja. Boksilla mukana oleva Neilin ja Crazy Horsen hyvää virettä esittelevä Fillmore East-taltiointi on hieman torso, niin kuin olemme jo pari vuotta aikaisemmin todenneet. Tiedämme, että Neilin ja alkuperäisen Crazy Horsen keikkatallenteita on jonkun verran olemassa ja varmasti Neililläkin niitä arkistoissaan on. Neil ja kumppanit ovat puhelleet, ettei riittävän hyviä äänityksiä kerta kaikkiaan ole tallessa tai edes olemassa. Tiedä sitten mikä todellinen syy näiden taltiointien puutteeseen lienee, sillä esimerkiksi takavuosina Kanadassa ollut (country)hitti (ei siis Neilin oma tuotos) It Might Have Been on mukana Crazy Horsen livekeikalta, eikä keikan äänenlaatu kuulosta laisinkaan huonolta omissa korvissani.

Jos tältä levyltä vielä yhden puutteen Crazy Horsen vähyyden lisäksi nostaisin esille, niin Danny Whitteniä käsitellään levyn lisukkeissa hyvin vähän, vaikka miehen panos Crazy Horsen soundiin ja musiikkiin oli alkuvaiheessa merkittävä. Voihan olla niin, että Danny Whittenistä tulee enemmän seuraavaan boksiin, kun Tonight's the Night -albumin materiaalia ja vaihetta esitellään.

Itselleni tuli eteen uusi tieto levyn lisukkeita selatessa; julkaisematon Neil Young & Crazy Horse albumi nimeltään Oh, Lonesome Me. En muista moisesta albumista koskaan lukeneeni. Lisukkeista löytyy pelkistetty kansikuvaehdotelma/-hahmotelma tälle albumille. Oh, Lonesome Me -albumin piti olla Everybody Knowsin seuraaja, mutta albumista muotoutui sitten After the Goldrush. Oh Lonesome Me-albumille Neil on kirjaillut ja suunnitellut piisilistoja, joissa vilahtelee seuraavanlaisia lauluja: Oh, Lonesome Me, Wonderin', Don't Let It Bring You Down, Dance Dance Dance, Lonely People, Goin Back Home, Cinnamon Girl, Everybody Knows This Is Nowhere, Long Walk Home, Everybody's Alone, Birds, Sugar Mountain, Down to the Wire, Crippled Creek Ferry ja On the Way Home.

Lisukkeiden parasta antia on mielestäni CSNY:n TV-keikka, jossa nelikko vetää Down by the Riverin hienon tiukasti ja verevästi neljään ja puoleen minuuttiin. Kuvista näkee, että jotain muutakin kuin pelkkää keltaista jaffaa on nautittu pukuhuoneessa ennen DBTR-vetoa. Oli miten oli, tätä TV-keikkaa jopa Neilkin kehuu levyltä löytyvässä radiohaastattelussa, vaikka hän suhtautui varsin nihkeästi promo-tyyppisiin TV-keikkoihin jo näihin aikoihin.

Tämä levy julkaistiin hyvän aikaa ennen tämän boksin ilmestymistä. Täyttä rautaahan tämä levy on. Bändi on erinomaisessa vireessä ja laulut rokkaavat niin hyvin kuin ne vain voivat. Tämän levyn Cowgirl in the Sand on varsinkin itselleni syöpynyt parhaaksi versioksi mitä olen tähän mennessä kuullut. Ainoa harmittelun aihe on vain tämän levyn liian lyhyt kesto. Toistan sen mitä edellisen levyn kommentoinnissa jo sanoin; Neilin ja alkuperäisen Crazy Horsen keikoista ja tuotoksista olisi pitänyt olla enemmän materiaalia tarjolla tässä paketissa. Ja olisiko se ollut nyt niin paha veto julkaista Fillmore East- keikkojen muut hieman epäonnistuneet äänitykset paketin lisukkeena? Minun mielestäni ei.

Lisukkeet ovat täsmälleen samat kuin mitä jo aikaisemmin ilmestyneessä NYAPS-sarjan CD/DVD-versiossa. Mm. valokuvia keikalta, tietoa Fillmore Eastistä ja lyhyet elämänkerrat alkuperäisen Crazy Horsen jäsenistöstä.

Alkuvirittelyiksi pohjustus. After the Goldrush on mielestäni Neilin yksi parhaista ja upeimmista levyistä. Albumin voi pistää soimaan tilanteessa kuin tilanteessa ja aina sykähdyttää. Alkuperäisen vinyyliversion sisällyksistä löytyy piisilista, jossa tälle albumille on kaavailtu lauluja Big Wave ja I Need Her Love to Get By. Ensimmäisestä muotoutui myöhemmin Powderfinger, mutta jälkimmäisestä meillä ei ole tiedossa muuta kuin nimi. Alkujaan odottelin kuulevani molemmat laulut tässä vol. 1:ssä. Varsinkin ”neljän soinnun”-biisien aateluutta edustava Powderfingerin ”demo” olisi ollut hyvin mielenkiintoista kuulla. Tosin voi olla, että muistaakseni vuonna 1975 tehty akustinen studioversio kuultaneen seuraavassa Archives-osassa.

Suurin osa tämän levyn lauluista on After the Goldrush -albumilta. Wonderin' kappaleesta on tarjolla hieman Everybody Rockin' albumin versiota muistuttava sovitus. Tähdennän varmuuden vuoksi väärien tulkintojen estämiseksi, että ainoastaan hyvässä mielessä. Muut ATG-albumin laulut ovat tuttuja kyseiseltä albumilta ja niiden hienouden ja erinomaisuuden tiedämme. (Jos et tiedä, niin oitis levykauppaan ostamaan kyseinen albumi. Tämä oli käsky.)

CSNY-nelikko esittää pätevät, mutta jotensakin omissa korvissani ulkoluvulta tuntuvat liveversiot Ohiosta, Only Love Can Break Your Heartista ja Tell Me Whysta. Neil esittää soolona pianon kanssa See the Sky about to Rainin, mutta itse pidän enemmän On the Beach -albumin versiosta.

Piiloraidoissa on Don't Let It Bring You Downista ja When You Dancesta lähes identtiset versiot albumiversioihin verrattuna tarjolla. Birdsistä on näytteillä varsin seesteinen versio, jossa Neil soittelee pianoa ja laulaa ja Whitten ja Molina laulavat ainoastaan taustoja. Muissa lisukkeissa on puolenkymmentä videota (Ohio, Only Love Can Break Your Heart, On the Way Home, Birds) lähinnä CSNY:n Fillmore Eastin keikoilta. Mielenkiintoisinta videoantia on Neilin pienimuotoinen soolokeikka Finjoon Cafeessa, jossa hän lauleskelee mukiinmenevän yhdistelmäversion The Loner / Cinnamon Girl kappaleista. Harmittavasti muuta settiä ei ole tarjolla. Samaisen videopätkän päätteeksi Neil opettaa puiston kulmassa innokkaalle fanille, miten soitetaan Cinnamon Girl kätevästi. Neil virittää miehelle kitaran oikeaan vireeseen ja näyttää kuinka helppoa ”Kanelityttö” on tästä vireestä vetää.

Live at Massey Hall on erinomainen keikkataltiointi ennen Neilin lopullista läpimurtoa. Upea piisilista, hyvässä vireessä oleva Neil ja onnistus äänitys tekevät tästä keikasta klassikon. Tämä on sen verran täydellinen keikka, että eihän tähän ole mitään järkevää sanottavaa. Tämä keikka on yksinkertaisesti ainutlaatuisen loistava Neilin soolokeikka vuodelta 1971.

Lisukkeissa on samat jutut tarjolla kuin aikaisemmin ilmestyneessä NYAPS-sarjan CD/DVD - versiossa.

Tällä levyllä tunnelmoidaan Harvest-albumin parissa. Neil ja bändi ovat hyvässä vireessä ja kun piisimateriaali on vahvaa ja laadukasta, niin eihän tämän levyn sisältöä voi moittia. Neil ja the Stray Gators vetävät tutuista Bad Fog of Lonelinesista ja Journey through the Pastista totutusta mukavan erilaiset bändiversiot.

Heart of Goldista löytyy sekä albumi- että liveversio, muutoin Harvest-materiaalista on näytteillä albumiversiot. Soldierista on eri miksaus kuin mikä on Decadella. Archives vol. 1 varsinaisen musiikillisen annin päättää Young-Nash yhteistyössä kyhätty War Song, joka ilmestyi aikanaan singlenä Vietnamin sodan (ja Ohion menestyksen?) innoittamana.

Videopuolelta löytyy pari pätkää, jossa Neil & the Stray Gators äänittelevät Harvestia Neilin ranchilla olleessa ladossa. Kunnon country-meininkiä, sillä äijät istuskelevat heinäpaalien päällä ja seassa soitellen Are You Ready for the Countrya ja Alabamaa. Vähän on liian leppoisaa ja vakaata meininkiä omaan makuuni. Yhdentekevä instrumentaalijammailu Gator Stomp pääsee mukaan taustamusiikiksi videopätkään, kun Neil ajaa Jack Nietzschen kanssa Jeepillä omalla ranchillaan pitkin hiekkatietä.

Eräässä videopätkässä Neil makoilee maatilansa niityllä ja vastailee toimittajan kysymyksiin. Samalla Neil kuuntelee rennon oloisena Wordsiä rekan lavalle viritetyistä äänentoistovehkeistä. Neil kertoo toimittajalle innoissaan ensimmäistä kertaa kokeilevansa kuuntelua näin ja pyytää toimittajaa kiinnittämään huomiota siihen kuinka äänet kaikuvat pitkin maatilan maita. Olikohan tämä kokeilu innoitus hiukkasen myöhemmin sattuneelle ”More Barn!”-tapahtumalle? (Jos juttu ei ole tuttu, niin lyhyesti: Neil ja Graham Nash olivat soutelemassa Neilin maatilalla olevalla lammella, kun alkoi kuulua musiikkia lujaa. Neil oli virittänyt äänentoistovehkeet niin, että toinen kaiutin oli päärakennuksessa ja toinen kaiutin maatilalta löytyvässä ladossa. Neil heilautti kättään jollekin pihalla olevalle ja huusi: ”Enemmän latoa!”, (”More barn!”).

Neilin debyyttielokuva Journey Through The Past hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa. Elokuva lähtee liikkeelle dokumenttimaisella otteella, mutta muuttuu sen jälkeen hämmentäväksi kokoelmaksi erilaisia tapahtumia, joilla ei ole allekirjoittaneen mielestä selkeää yhteyttä toisiinsa. Elokuvan näyttävin kohtaus lienee Ku Klux Klanin väkeä muistuttavien huppupäisten ratsastajien meno meren rannalla mahtipontisen musiikin säestyksellä.

Tiettävästi aikoinaan eniten jälkipuhetta herättänyt kohtaus on se, kun elokuvassa päämäärättömästi eteenpäin ”haahuileva” tyyppi lukee Raamatun pätkän ja kaivaa sen jälkeen Raamattuun tehdystä kolosta injektioneulan ja pistää käsivarren suoneen lisää” vauhtia”. Vai olisiko jälkipuhetta aikanaan löytynyt siitä, kun ”höpötupakkia” poltellaan Youngin ja Graham Nashin toimesta eräässä takahuonekohtauksessa. Muistelen, että Nash olisi aikanaan vaatinut poistettavan oman osuutensa kohtauksesta. Saatan muistaa väärinkin.

Jo Topanga Canyonin aikoihin alkunsa saanut elokuva ei ole kyllä elokuvien aatelia. Sitä ei varmaan kukaan aikoinaan eikä tänä päivänäkään tosissaan odottanut. Elokuva on yksi mielenkiintoinen sivujuonne lisää Neilin uralla. Jos jotain myönteistä hakee, niin elokuvan alkupuolella vilahtavat pari mukavaa keikkapätkää CSNY:n keikoilta ovat täyttä rautaa. Varsinkin Southern Man vetäistään kunnon asenteella.