Neil Young teki vuosia sitten levyn nimeltä After The Goldrush. Se toi yhdellä rysäyksellä esiin Youngin parhaimmat puolet säveltäjänä, sanoittajana, laulajana (?) ja kitaristina. Levystä tuli ajan mittaan jonkinlainen legendaarinen teos, ja tämä on varmasti ärsyttänyt Youngia erään määrätyn tuloksen takia. Hän ei nimittäin ole sen jälkeen voinut rauhassa poimia kitarastaan sointuakaan ilman että sitä oitis verrattaisiin Goldrushin loisteliaaseen sisältöön.

Zumasta on moni kriitikko ehtinyt sanoa että se olisi lähes edellä mainitun levyn kaltainen/tasoinen. Minusta tuntuu, että tämä taas johtuu siitä että Youngin edellisen lp:n Tonight's The Nightin jälkeen mikä tahansa systeemi vaikuttaa lähes hilpeältä. Zumasta en olisi valmis sanomaan, että se on parempi kuin Tonight's The Night tai yhtä hyvä kuin After The Goldrush. Mielestäni se on lähinnä johdonmukainen seuraus Youngin nykyisestä työskentelytavasta. Eli Neil säveltää piisin, soittaa sen bändille, jonka jälkeen se toteutetaan yhdessä ilman minkäänlaista sen kummempaa ohjenuoraa. Minusta tuntuu myös, että suurin osa levystä on äänitetty lauluineen kaikkineen yhdellä kerralla, mikä tänä päivänä on harvinainen menetelmä.

Sovituksista ei voi enää paljoakaan puhua, ja instrumentaatio on jopa Tonight's The Night -linjaa suppeampi. Pois ovat tippuneet mm. pedal steel -kitara ja piano, ja Crazy Horse on tällä levyllä yhtä kuin Frank Sampedro (kitara), Billy Talbot (basso), Ralph Molina (rummut) ja Neil, joka keskittyy harvinaisella voimalla kitaraansa.

Sampedro on kuin Youngin soitannollinen peilikuva, ja näiden molempien sointupallotteluun rakentuu lähes koko levyn musiikki.

Se, että Zuma tästä huolimatta edeltäjäänsä on edeltäjäänsä positiivisempi johtuu laulujen aiheista, ne ovat aika kevyttä luokkaa tullakseen Youngin kynästä. Näistä ainoastaan yksi pohjautuu tällä kertaa huumeongelmiin ja ystävien kuolemantapauksiin, ja varsinaisesti osallistuvia tekstejä ei oikeastaan löydy.

Rakkauslauluja löytyy sitäkin enemmän, joskin nekin usein sisältävät Youngille ominaisia synkkyyksiä. Mainio esimerkki on kappale Lookin' For A Love, joka on niin tyypillinen kantriralli, että takaan meidän vielä kuulevan sen Johnny Cashin suusta jonakin päivänä. Sanat ovat juuri sopivan korneja, kunnes Young yhtäkkiä tokaisee: ”well I hope I treat her kind / and don't mess up her mind / when she starts to see the darker side of me”.

Piisit ovat tyyliltään melko monipuolisia, joskin toteutuksiltaan, ehkä juuri tahallisesta suunnittelemattomuudesta johtuen, verrattain samantapaisia. Kaikki tekevät kuitenkin syvän vaikutuksen kuuntelukertojen lisääntyessä.

Ensi kuulemalta erottuvat edukseen rakenteeltaan lähes Hendrixmäinen Drive Back sekä loistelias ja ylväs Cortez The Killer. Jälkimmäinen on tuskallinen ja pitkä tarina espanjalaisesta valloittajasta, joka teki rumia temppuja azteekeille 1500-luvun Etelä-Amerikassa. Sanojen perusteella luulisin, että Young uskoo olleensa paikan päällä ja rakastuneensa intiaanineitoon, joka edelleen odottaisi häntä.

Piisi on joka tapauksessa vaikuttavimpia, mitä olen Youngilta koskaan kuullut. Väkevällä tavalla kaihoisana se rakentuu yhden yksinkertaisen, mutta niin tehokkaan sointukulun varaan, vähän niin kuin Wigujen Grass For Blades.

Neil Young tekee myös kitaristina kovaa kama. Hänellä ei ole mikään ihmeteltävä tekniikka, mutta en epäröi sanoa, että tässä on yks maailman ainutlaatuisimmista näpertelijöistä. Young ahtaa enemmän fiilistä yhteen soivaan ääneen kuin useimmat muut kokonaiseen sooloon. Ja tällä levyllä hän ei säästele itseään.

Zuma on pirun rehellinen levy, ja sääli on, ellei se soi levylautasellasi.

Sain tämän levyn käsiini neljä päivää ennen lehden painoon menoa, aikana, jolloin kaikki levyarvostelut oli jo jätetty sisään, eikä uusia enää pitänyt tehdä. Mutta heti ensikuulemalta Neil Youngin uusin vaikutti niin vahvalta teokselta, että siitä oli suorastaan pakko kirjoittaa. »Zuma» on joulumarkkinoiden persoonallisimpia levyjä, ja todennäköisesti vuoden 1975 parhaita levyjä.

Neil Young antoi edellisen albuminsa, »Tonight's The Night» ilmestyttyä muutamia haastatteluja, joissa hän selvitteli tämän levyn tekemiseen johtaneita syitä. »Tonight's The Night» oli omistettu kahden huumausaineiden yliannostukseen kuolleen ystävän, Crazy Horse -kitaristi Danny Whittenin ja Crosby, Stills... -roudari Bruce Perryn muistolle.

Samalla Neil eritteli suhdettaan pitkäaikaiseen työtoveriinsa Danny Whitteniin. Hän kertoi, että Danny oli hyvällä komppityöllään luonut tukevan pohjan kitarasooloille ja Dannyn kuoltua oli Neil tuntenut itsensä pitkän aikaa epävarmaksi - hän ei halunnut enää soittaa kitaraa, perusta tuntui olevan poissa. »Nyt olen löytänyt uuden kitaristin, ja samalla saanut takaisin haluni soittaa kitaraa», totesi Neil Young.

Tuon uuden kitaristin nimi on näköjään Frank Sampedro. Hän on ottanut Dannyn tyhjäksi jättämän paikan Crazy Horse -yhtyeessä. Yhteistyön hedelmät ovat kuultavissa tällä levyllä. »Zuman» on tehnyt kitaristi Neil Young. Pitkästä aikaa!

Juuri tämä kahden kitaran dominoima kokonaissoundi tuo »Zuman» aika lähelle Neil Youngin ensimmäistä Crazy Horsen kanssa tekemää albumia »Everybody Knows This Is Nowhere». Kuunnelkaa sellaisia piisejä kuin »Danger Bird» tai »Cortez The Killer», niin tiedätte millaista kitarointia Neil Youngilta irtoaa silloin, kun hän on parhaassa vedossaan. Hänen soittonsa on ladattu täyteen tunnetta ja ilmaisuhalua. Neil Young on persoonallinen kitaristi, ihminen, joka ei tartu soittimeensa ellei hän tunne tarvetta sanoa jotain.

Olisi tietenkin väärin, jos yksinkertaistaisi Neil Youngin taiteen pelkästään vaikuttavaksi kitaransoitoksi. Eihän se vain sitä ole. Neil Young on vuosikymmenen merkittävimpiä laulaja/lauluntekijöitä, mutta kannattaa huomata, kuinka tuo sähkökitaran uudelleen löytäminen leimaa »Zuman» tunnelmia.

Neil Youngin jokainen levy tulee pienenä yllätyksenä. Hän on siitä harvinainen artisti, ettei hän ole sortunut kaupallisten paineiden alla. Tarkoitan tällä sitä, ettei hän menestyneen albumin jälkeen ole milloinkaan pyrkinyt tekemään toista samanlaista, vaan hän on aina etsinyt uusia ilmaisukeinoja.

»Zuma» muistuttaa ihmeteltävän vähän miehen edellisiä albumeja »On the Beach» ja »Tonight's the Night». Se ei ole niin intiimi ja sisäistynyt kuin »On the Beach», eikä niin rosoinen ja kiihkoisa kuin »Tonight's the Night». Sekä »On the Beach» että »Tonight» onnistuivat - niillä oli kummallakin oma teemansa. »Zuma» onnistuu myös, mutta se taas toimii nimenomaan kokoelmana hyviä lauluja, yhteistä aihetta ei tällä kertaa ole sitomassa piisejä toisiinsa. Vaikka jälkiä löytyykin sekä »On the Beachin» intiimeistä itsetilityksistä että »Tonightin» läheisen ystävän menettämisen tuskasta.

»Zuman» tekstit kattavat aika laajan alueen. Aiheet vaihtelevat siirtomaasotien synkistä jäljistä (»Cortez the Killer») odottamattoman katkeraan naiskuvaukseen (»Stupid Girl») tai mystisistä näyistä (»Danger Bird») myötäelävään tuskaan (»Barstool Blues»).

Musiikillisestikin piisit ovat aika erilaisia. »Lookin' for a Love» tarttuu korvaan ensi kuulemalta rentona, nopeatempoisena kantrirockpiisinä. »Through My Sails» -raidalla ovat mukana vanhat kumppanukset Crosby, Stills & Nash, ja miehet esiintyvätkin edukseen tällaisessa hennon kauniissa laulussa. »Cortez the Killer» on levyn Suuri Teos, vahvasti kehitelty ja emotionaalisesti vaikuttava - tunnelmaltaan se tuo mieleen Buffalo Springfieldin »Broken Arrow'n». Yksinäisen trubaduurin laulukirjasta on taas otettu »Pardon My Heart», herkkä akustinen balladi. »Danger Birdin» tehokkaat kahden kitaran kuviot taas tuovat mieleen vanhan Crazy Horsen bluesvoittoisen soundin.

Tätä uutta kitaristia Frank Sampedroa lukuun ottamatta Neil Youngin kanssa onkin työskennellyt tuttua ryhmää. Tavallisesti bassoa soittaa Billy Talbot (yhdellä raidalla Tim Drummond) ja CSN&Y-piisissä Steve Stills) ja rumpuja Ralph Molina (CSN&Y-piisissä congia Russ Kunkel). Tuottajana on Neil Youngin apuna toiminut edelliseltä albumilta tuttu David Briggs sekä Tim Mulligan.

Neil Young kuuluu suosikkisäveltäjiini, -laulajiini ja -kitaristeihini. Kaverin musiikki on pohjimmiltaan yksinkertaista ja vähäeleistä, muta sen välittämät fiilikset saavat sydämen tykyttämään tuplatempossa. Melodiset sävellykset, sydäntäraastavan ahdistunut ääni ja Gibsonin lievästi tuhruinen laulu muodostavat Young-triangelin, jonka vaikutuksen alaiseksi joutuu helposti.

Tällä uudella platalla hoitaa säestyspuolen vanha kunnon Crazy Horse, jonka alkuperäisestä kokoonpanosta ovat mukana basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina - kolmas Hullu Heppa on rytmikitaristi Frank Sampedro. Uralla ”Through My Sails” ovat mukana herrat Crosby, Stills, Nash (kumman tuttuja nimiä...) ja congarumpali Russ Kunkel. Säestyskoneisto toimii kautta linjan eleettömästi eli juuri maestron vaatimusten mukaisesti. Rumpujen tasainen läiske, basson harvat ja hyvin valikoidut sävelet ja Sampedron kitaran tarkat kompit korostavat Youngin sävellysten hillittyä kauneutta, joka saattaa pudottaa huntunsa vasta useamman kuuntelukerran jälkeen.