Ragged Glory palautti vuosi sitten yhdistelmän Neil Young & Crazy Horse pitkästä aikaa uuteen kukoistukseen ja Weld, dokumentti nelikon alkuvuoden Pohjois-Amerikan kiertueelta, jatkaa samaa linjaa. Koska Ragged Gloryn olemus oli hyvin livemäinen ja koska Weld sisältää viisi samaa kappaletta ja sillä käsitellään muitakin lauluja tuolla samalla rosoisella otteella, se on kuin eräänlainen syventävä sukellus edeltäjänsä tunnelmiin.

Young on tarjonnut Freedomista lähtien yleisölleen kuluttajaystävällisesti cd-mitoitettuja tunnin musiikkipaketteja. Ragged Glory iski tajuntaan kuin metrin halko, Weldin tuplasatsi hipoo jo kerta-annoksena sietokyvyn rajoja; sähkikset särähtelevät ja Crazy Horse möyryää armotta alusta loppuun, minkäänlaisia akustisia kevennyksiä ei keikkasetistä tällä kertaa löydy. Konserttitunnelma välittyy levyltä kiihkeänä, mutta kotikuuntelussa myös jonkin verran puuduttavana.

Väistämättömänä vertailukohtana Weldille nousee 11 vuoden takainen Live Rust, joka tosin esitteli myös Youngin akustista puolta. Livetuplissa on muutakin yhteistä kuin Crazy Horse: molemmilla on peräti kuusi samaa laulua, mikä on jonkinasteinen pettymys, kun ottaa huomioon Neilin sävelaarteiston laajuuden. Ovathan Like A Hurricane, Cinnamon Girl ja kumppanit kieltämättä huippupaloja, mutta niin olisivat monet vähemmän kelatutkin, vaikka Danger Bird. Ohjelmistonsa puolesta Weld saattaakin antaa enemmän Ragged Glorysta innostuneille uusille Youngin ystäville, joille nämä lavabravuurit ovat vielä suhteellisen tuoreita tuttavuuksia, kuin häntä pitempään seuranneille.

Freedom-videolla kiihkeänä akustisena versiona esiintyvä Crime In The City ei menetä Crazy Horse -rymistelynä tippaakaan kiihkeydestään, vaikka yksi värssy vauhdissa tipppuukin joukosta. Tämän pisimmillään eeppisiin mittoihin venyvän laulun rankka Weld-esitys hakkaa komeasti Freedom-LP:n oudon puolinaiseksi jäävän bändiversion. Aina loistelias Cortez The Killer ei sinänsä tarjoa paljoakaan uutta Live Rust -versioonsa nähden, mutta se puolustaa paikkaansa paketilla ainoana varsinaisena räimeen suvantokohtana, ja jonkin verran yleiskaavasta poikkeaa myös rennomman puoleinen rallatus Roll Another Number, Dylanin Blowin' In The Wind saa osakseen vastaavan käsittelyn kuin Ragged Gloryn Mother Earth. Youngin vonkuva sähkökitara ja taustanauhoilta kaikuvat sodan äänet muuttavat kalutun standardin tuoreeksi kommentiksi kiertueen aikana riehuneesta Persianlahden sodasta.

Musiikkinsta puolesta Weld on taattu herkkuannos nille, jotka pitävät Neil Youngin sähköisen särmikkäästä osastosta. Jotkut saattavat kaivata tuplalle lisää sävyjä, mutta Youngin mielestä nyt oli silkan sähköisyyden vuoro. Neilin pitkäaikaiset ystävät oovat saaneet tottua siihen, että miehen liikeissä ei tahdo pysyä perässä, ja siinä mielessä Weld on pieni pettymys, sillä ideana se on käytännössä toisinto Live Rustista: ensin on hyvä albumi (Rust Never Sleeps/Ragged Glory), jonka ohjelmistosta osa siirretään vuoden päästä ilmestyvälle livetuplalle ja joka ilmestyy samalla myös videona. Kohtuuden nimissä asiasta ei kuitenkaan kannata 46-vuotiaan maestron kohdalla nostaa sen kummempaa numeroa, sillä onhan Live Rustin jälkeen sortunut jo ainakin yksi rock-sukupolvi, mutta Neil sen kuin vain porskuttaa. Sanokaapa joku toinen veteraanirokkari, joka on pystynyt musiikissaan yhtä hyvin välttämään keski-iän mukanaan tuoman ruostumisen. No, sanokaa!

Loistokkaiden Freedom- ja Ragged Glory -albumien jälkeen Neil Youngin livelevyltä oli lupa odottaa paljon. 80-luvun katovuosien jälkeen Neil on löytänyt taas lahjansa biisintekijänä, vanhan rakkautensa Crazy Horseen ja sitä kautta sähkökitaraan.

Ja odotuksen tulos? Kaikki mahdolliset odotukset on ylitetty monin kerroin. Weld on heti energiaa uhkuvasta kannestaan lähtien pakkaus Neil Youngia ja Crazy Horsea hienoimmillaan. Ensimmäisillä kuunteluilla Young-faneilta meinasi itku päästä, niin loistokkaalta levy kuulostaa.

Viiden tähden antaminen tälle levylle on julmaa aliarviointia. Vaikka pisteytys onkin keinotekoinen ja suuntaa-antava, täysien pointsien antaminen vaatii aina harkintaa. Weldistä teidän - siis tiedän, en oleta - että se kiehtoo vuosienkin kuluttua. Kahdentoista vuoden takainen Live Rust antaa pohjan väitteelle. Ja niin hieno levy kuin Live Rust onkin, se ei vedä vertoja Weldille.

Weld on rock and rollia alusta loppuun, Live Rustin akustisiin tunnelmiin ei palata. Young on sanonut, että rock and roll on kuin huume, hän ottaa sitä harvoin, mutta kun on sen aika, sitä otetaan kunnolla. Weldillä on kyse positiivisesta yliannostuksesta.

Albumi lähtee käyntiin Rust Never Sleepsin päättäneellä ulvotuksella Hey Hey, My My (Into The Black) ja jatkuu Crime In The Cityyn, joka saa aivan uudenlaista vimmaa sähkösoitinten kynsissä. Levyn kolmas biisi arvelutti etukäteen; ei kai kukaan voi saada Bob Dylanin hippihymniä Blowin' In The Wind toimimaan?

Mutta luoja, millä tavalla Young sen tulkitsee! Biisi käynnistyy konekivääritulella ja räjähdyksillä. Young liittyy mukaan tapposäröisellä kitarallaan käyden melodian kerran läpi. Vasta sitten tulevat nuo kuuluisat säkeet: ”How many roads must a man walk down / Before you can call him a man?” Kertosäkeessä Crazy Horse yhtyy mukaan jumalaisen kauniilla stemmoilla.

Youngin kitarointi dominoi odotetusti levyä. Vaikka jokaisella on oikeus omiin jumaliinsa, toivon sydämestäni, että moottorisormisia tekniikkataitureita palvovat kitaristinalut kuuntelisivat Weldin alusta loppuun - ei matkiakseen vaan oppiakseen jotain elintärkeää asenteesta ja siitä, kuinka maailman parhaan kitaristin tekniikka voi olla keskitasoa.

Youngin kitara ulvoo, murisee, viiltää, huutaa, lentää korkeuksiin tavalla jonka vain Young osaa. Neil on tajunnut alusta alkaen, että kitara on lyömäsoitin jota täytyy rakastaa ja vihata yhtä aikaa. Young soittaa kitaraa paremmin kuin koskaan. Tämän avioliiton ei saa antaa rikkoutua.

Young kumppaneineen tekee myös sen, johon ei moni tällä planeetalla pysty: vanhat biisit pannaan lähes poikkeuksetta alkuperäisiä versioita paremmiksi. Cortez The Killer ei ole koskaan soinut hartauttaan näin ylevästi, Cinnamon Girlin riffistä mikä tahansa itseään kunnioittava rockbändi antaisi edelleen taivaspaikkansa ja stadionkiertueensa, Farmer John on alkuperäistäkin hölmönhauskempi ja Love And Only Love hehkuu vimmaansa raivolla ja kauneudella.

Huonoja puolia? No, Rockin' In The Free Worldin sinänsä sähköinen valeloppu on ehkä sittenkin liian pitkä, Tonight's The Night ei ole koskaan vakuuttanut sävellyksenä ja majesteettinen Like A Hurricane pistetään suotta kesken kaiken poikki. Hurricanesta vuonna 1977 American Stars'n'Bars -albumilla kuultu versio on niin ylittämätön, ettei edes maestro itse pysty tekemään sitä paremmaksi. Tai ehkä sittenkin - mahdollisesti kymmenen vuoden päästä seuraavalla livelevyllään? Silloinhan Neil Young olisi vasta 55-vuotias.

Weld on kerta kaikkiaan pakahduttava levy. En tiedä, miten se kolisee Young-ensikertalaiselle, mutta kokeilla kannattaa. Tänä päivänä kovin harva tekee niin uskottavaa rock and rollia kuin Neil Young & Crazy Horse. Long may they run.

Neil Young sähläsi lähes kokok 80-luvun erilaisten rooliensa kanssa. Oma minä löytyi Freedom-levyllä. Samalla alkoi Neil Youngin uusi klassikkokausi: Weld on kolmas juhlalevy putkeen.

Weld on kuin reilun vuosikymmenen takainen Live Rust uusiksi, paitsi että biisivalikoima Weldillä on parempi. Neil Youngin ja Crazy Horsen lavarevitys on yhtä jatkuvaa hurmosta.

Älkää pyytäkö minulta kriittistä lausuntoa Weldistä. 1970-luvulla tein verivaloja Neil Youngin levyjen kanssa ja opettelin niiltä biisinteon perusteita. Youngin 80-luvun musiikillinen identiteettikriisi veti vähän huolestuneeksi, kunnes Freedom (1989) vapautti tunnelman. Sen jälkeen vanha suhde on palautunut ennalleen ja jopa hieman tiivistynyt Weldin uskomattoman tunnelatauksen ansiosta. Minusta Weld on yksinkertaisesti loistava.