Etusivulle Neil Young - better to burn out than fade away
Levyarvostelut

Neil Young: Harvest Moon

Antti Marttinen, Soundi marraskuu 1992 s.76

Laulaja-lauluntekijägenren perusteos Harvest teki Neil youngista kansainvälisen supertähden ja nyt maestro on katsonut aiheelliseksi palata hittilevynsä tunnelmiin, ainnakin nimellisesti. Jo alkuvuodesta julkistettu Harvest Moon ei ehtinyt ilmestyä Harvestin 20-vuotisjuhliin keväällä, eikä edes loppukesän varsinaiseen elonkorjuuaikaan, mutta pitkä odotus palkitaan.

Uutukainen ei ole mikään esikuvansa toisinto, vaan omailmeinen teos, mutta yhteisiä nimittäjiäkin löytyy: säestäjänä toimiva Stray Gators, josta Neil nappasi itselleen uskollisen aisaparin, steel-kitaristi Ben Keithin, joka on nyt myös Youngin tuottajaparina. Hyvällä tyylitajulla hyödynnetyistä taustalaulajista Linda Ronstadt ja James Taylor olivat myös mukana jo kaksi vuosikymmenta sitten, sittemmin myös Nicolette Larson.

Harvest Moonin tunnelmat ovat vielä Harvestiakin rauhallisemmat ja seesteisemmät - sähkökitara on nyt jäänyt tyystin syrjään ja kontrasti Youngin kahteen edelliseen levyyn on näin mahdollisimman jyrkkä. Lauluissa selviä Harvest-takautumia ovat You And Me, jonka melodiakulku sulautuu Old Maniksi, ja jousille sovitettu Such A Woman, joka on "edeltäjäänsä" A Man Needs A Maidia kypsempi teos, joskaan ei yhtä kiehtova, ilmeisen avoin rakkaudentunnustus Neilin Pegi-vaimolle, jolle koko albumi on omistettu. Ylevästä koomiseen siirrytään kertaheitolla Old King -koiravainaan muistorenkutuksella, mutta ei ei istu nätisti näin jaloon maaperään.

Laulut kuvaavat Harvestin jälkeistä sadonkorjuuta, niin yksilötasolla kuin globaalisestikin: ihmisen ja luonnon vääristynyt suhde on teemana levyn keskeisimmiksi nousevilla pisimmillä lauluilla War Of Man ja Natural Beauty. Ensinmainitulla tekijä heittää kuulijan eteen melkeinpä apokalyptisia näkyjä, mutta yleisesti ottaaen levyn kielikuvat ovat hyvinkin selkeitä, kuten One Of These Daysissa, jossa Young peilaa omaa värikästä taivaltaan seuraavasti: "Ja aion kiittää / sitä vanhaa kantriviulistia / ja kaikkia niitä rajuja poikia / jotka soittavat rock and rollia / En pyrkinyt koskaan / polttamaan siltoja / mutta tiedän päästäneeni / joitakin hyviä juttuja käsistäni."

Neil Young on usein parhaiimmillaan silloin, kun hän levittää laajan ilmaisullisen kirjonsa mahdollisimman avoimeksi, kuten viimeksi albumilla Freedom. Nyt hän ei ole tehnyt niin, mutta siitä huolimatta Harvest Moon on aivan liian hyvä juttu päästää käsistään; kahden kiihkeän sähköisen levyn jälkeen on sopiva hetki rauhoittua ja keskittyä kuuntelemaan hienoja lauluja, joilla on erittäin paljon annettavanaan.





Mikael Wiik, Rytmimusiikki 8/1992 s. 43-44
Sadonkorjaajan paluu

Neil Young oli jo tukevasti kulttistatuksessa kiinni, kun hän lähes tasan 20 vuotta sitten julkaisi neljännen albuminsa Harvest. Kyseinen albumi sisälsi pääasiallisesti leppoisan akustista folkrokkia täynnä helposti tajuntaan iskostuvia koukkuja. Sanoitukset olivat kuitenkin elämää pohdiskelevia, vakaviakin, kuten esim. kuolemaan johtavasta huumeiden yliannostuksesta kertova The Needle And The Damage Done. Kokonainen sukupolvi otti tämän rokin klassikoihin kuuluvan albumin sydämeensä ja se lienee tänäkin päivänä Youngin kaupallisesti menestynein levy.

Kuka tahansa muu olisi todennäköisesti ollut hyvillään menestyksestä, mutta Youngille se muodostui myllynkiveksi kaulan ympärille. Young on aina suhtautunut äärimmäisen vastahakoisesti rocktähden osaansa ja Harvestin saama valtaisa suosio aiheutti hänelle paineita. Hän tunsi sisimmässään, että ihmiset odottivat häneltä jatko-osaa samoissa merkeissä, jonkunlaista Harvest kakkosta, eikä hän tuntenut pienintäkään halua ryhtyä moiseen. Tästä alkoi oikeastaan hänen pitkä taiteellinen vaelluksensa pois kaikesta turvallisesta ja ennakoitavissa olevasta tunnelmoinnista.

Mä en ala

Kukkaislasten odotellessa uutta Harvestia Neil ryhtyi sekoilemaan elokuvan kanssa, josta ei muistaakseni tullut oikein mitään. Harvestin seuraajaksi hän tarjosi elokuvan hyvin epätasaisen, lähinnä vanhasta kamasta muodostuneen soundtrackin Journey Through The Past, joka saattoi kiinnostaa vain vannoutuneimpia Young-faneja.

Siihen aikaan olin itse pesunkestävä sellainen, valmis hyväksymään mitä tahansa tältä arvaamattomalta taiteilijalta, joka oli jättänyt Crosby, Stills, Nash & Young -yhtyeen juuri kun bändin suosio ja tulot olivat huipussaan. Meille hard core -faneille Young julkaisi kuin haasteeksi livealbumin Time Fades Away, joka oli niin alastoman rosoinen, että se voidaan rinnastaa juttuun lapsesta joka oli niin ruma että häntä saattoi rakastaa ainoastaan hänen oma äitinsä. Tällä vedolla Neil sai kyllä meikäläisen nielaisemaan pariin otteeseen, mutta Harvestiin hurahtaneista miljoonista valtaosa tipahti kärryiltä lopullisesti viimeistään tässä vaiheessa.

Elämä on kovaa

Young eli elämänsä todennäköisesti vaikeinta aikaa. Crazy Horse -yhtyeen kitaristi Danny Whitten sekä roudari Bruce Berry olivat menehtyneet huumeisiin ja heidän poistumisensa kuvioista ei jättänyt Neiliä rauhaan. Edellä mainittu Harvest-raita The Needle And The Damage Done kieli jo Neilin tuntemasta tuskasta, mutta nyt hän heittäytyi rypemään siinä. Ensimmäinen Harvestin jälkeen julkaistu varsinainen studioalbumi On The Beach oli jo herättänyt toiveita jostain hiukan myönteisemmästä kuviosta, kun Young murskasi toivon viimeisetkin rippeet albumilla Tonight's The Night.

Neil muusikkoineen raahautuu studiossa päämäärättömästi biisistä toiseen kuulostaen siltä kuin kaikki olisivat luhistumassa henkisesti. Nimibiisi käsittelee kursailematta Whittenin ja Berryn kuolemaa, ja jotta Neilin tuntema angst ei jäisi kenellekään epäselväksi tästä vertahyytävästä tuskanhuudosta kuullaan kaksi eri versiota.

Päämäärättömyydestään huolimatta, tai oikeastaan juuri sen takia, pidän Tonight's The Nightia mestariteoksena. Paljon puhutaan rockin rehellisyydestä siinä vaiheessa kun joku uskaltaa vähän uhota, omasta mielestäni usein väärin perustein. Tämä albumi sisältää rehellistä sielun syövereiden peilaamista tasolla, joka on kaukana jostain gunnareiden lapsellisesta mesoamisesta. Se selittää myös kuinka Neil lähestulkoon ainoana 60-lukulaisista megatähdistä kykeni ymmärtämään ja myös omaksumaan punkin sisältämän primitiivisen vihanpurkauksen. Tämä piirre kulminoitui Youngin vuonna -79 ilmestyneellä albumilla Rust Never Sleeps.

Juuri sitä ennen Young kuitenkin ennätti päästä demoneistaan eroon ja julkaista albumin, jota heti pidettiin loogisena jatkeena Harvestin tunnelmoinnille. Vuonna -78 ilmestynyt Comes A Time viehätti oitis kaikkia vanhoja pieruja melodisuudellaan ja akustisuudellaan. Young vyörytti kuuntelijoidensa eteen itsensä lisäksi peräti kahdeksan muuta akustista kitaristia.

Muutosta muutoksen

Mutta eihän Youngin tapauksessa mikään ole pysyvää, ja edellä mainittu seuraaja Rust Never Sleeps tarjosi akustisten tunnelmointien lisäksi raivokkaan sähköistä räimettä, erityisesti julistuksenomaisen Hey, Hey, My, My (Into The Black) -biisin uskomattoman säröisessä äänensärkijäversiossa.

Youngin 80- ja 90-luvun tuotantoa en aio sen kummemmin eritellä, totean vain että joukkoon mahtui lisää säröistä räimettä, rockabillyä, merkillinen syntetisaattorikausi, urbaania bluesia torvisektioineen kaikkineen sekä pysyväksi uhkailtu paluu kantrin pariin, jonka aikana Young kaiken lisäksi julisti täysin kannattavansa Reaganin poliittista näkemystä! Mutta kuten sanottu, eihän Youngin tapauksessa mikään ole pysyvää. Seurasi paluu Crazy Horsen riveihin, joka johti albumiin Ragged Glory sekä live-taltiointiin Weld, jolla Young yllätti heittämällä kehiin möyryävimmän feedbackin sekaisen särösoundin johon olen ikinä törmännyt. Siinä jäivät kaiken maailman deathmetal-kitaristitkin nuolemaan näppejään.

Sadonkorjuujuhlat

Viime kuukausina maailmalta on kiirinyt kaksi Neil Youngia koskevaa huhua. Toisen mukaan Neil on kuuroutumassa. Kolmattakymmentä vuotta jatkunut täydellisen särösoundin etsiminen on viimein vaatinut veronsa. Weld-kiertueeseen osallistuneet muusikot ovat kertoneet, että Youngin lavamiksauksen volyymi oli hänen kohdallaan sitä luokkaa, että heidän oli lähes mahdotonta soittaa hänen läheisyydessään.

Toisen huhun mukaan Neil on jo kauan suunnitellut paluuta Harvest-albumin huomattavasti raukeampiin tunnelmiin.

Myönnytys saattaa johtua siitä, että edeltäjästä on nyt kulunut melko tasan 20 vuotta, mutta uhkaavalla kuulonmenetykselläkin saattaa olla oma osansa tässä ratkaisussa, mene ja tiedä. Joka tapauksessa Neil Young on nyt avoimesti ja tosissaan lähtenyt luomaan tälle aikoinaan niin traumaattiselle menestykselleen seuraajaa, ja en voi muuta kuin todeta, että hän on onnistunut täydellisesti. Neil ei edes yritä peitellä pyrkimystään, vaan antaa rohkeasti uutukaiselleen klassiseen edeltäjäänsä viittaavan nimen, Harvest Moon.

Luokkakokous

Sama remmikin on suurimmaksi osaksi mukana kuin 20 vuotta sitten. Taustalla häärii uudelleen henkiin herätetyt alligaattorikarkulaiset eli Stray Gators -yhtye, joka koostuu herroista Kenny Buttrey, Tim Drummond, Ben Keith ja Spooner Oldham. Buttrey oli Dylanin rumpali John Wesley Harding -albumilla, basisti Tim Drummond on Youngin lisäksi soittanut mm. James Brownin ja Ry Cooderin bändeissä, mikä kielii aikamoisesta skaalan laajuudesta, steelkitaraa ja banjoa käsittelevä Ben Keith ei muistu mieleen muista kuin Youngin levyistä ja Spooner Oldham on varsinainen soul-urkuri, johon törmäsin ensimmäisen kerran Aretha Franklinin ensimmäisellä legendaarisella Atlantic-albumilla I Never Loved A Man (The Way l Love You).

Stemmojen hoilaamiseen osallistuvat Linda Ronstadt ja James Taylor, mukana myös Harvest-levyllä, sekä Nicolette Larson joka säväytti kuuntelijoita levyllä Comes A Time.

Eli näyttämö on valmiiksi viritetty varsinaista nostalgiatrippiä varten, ja sitä tämä albumi kieltämättä onkin, muttei kuitenkaan voida puhua pelkästään haaleasta uudelleen lämmittelystä. Ei Neil Young tähän olisi ryhtynyt ellei hän kaikkien näiden vuosien jälkeen olisi pitänyt ajankohtaa just jetsulleen oikeana. Kaupalliset intressit eivät ainakaan ole motivoineet häntä, se on todistettavasti tälle taiteilijalle vieras ajatus. Hän lienee niitä harvoja artisteja, jota vastaan oma levy-yhtiö on nostanut syytteen tahallisesta epäkaupallisuudesta.

Rakas päiväkirja

Neil on kuten tunnettua syntyjään kanadalainen, mutta musiikillisilta juuriltaan hän kyllä edustaa melko puhdasta kalifornialaista singer/songwriter-perinnettä, jossa usein viljellään melko henkilökohtaisia päiväkirja-aiheita. Matkansa varrella Neil on laulanut niin rakkaudesta kuin kuolleista ystävistään ja vanhoista autoistaan. Tällä kertaa inspiraation lähteenä ovat toimineet lähinnä hänen kuollut koiransa, hänen vaimonsa, joka kaikesta päätellen on jättämässä hänet, sekä luonnon tuhoutuminen ihmisen toimesta. Viimeksi mainittu aihe on kulkenut punaisena lankana miehen tuotannossa alusta saakka.

Jo avausraidan Unknown Legend ensimmäisistä tahdeista käy selväksi, että astutaan ajassa taaksepäin. Ben Keithin surumielinen steel-kitara soi haikeasti Neilin akustisen kitaran rinnalla. Linda Ronstadt koristelee stemmapaikkoja ja Neil vääntää alakuloisen huuliharppufillin. Kenney Buttrey pitää rummuillaan sopivaa lönkyttelytempoa yllä. Soundista ja sen osoitteesta ei voi erehtyä, uutta on ainoastaan erinomaisen hyvin toimiva Twin Peaks -rautalankakuvio, joka tukee biisin rakennetta.

Neil jatkaa välittömästi samassa tempossa ja sävellajissa, mutta itse sävellys on tällä kertaa juuri sellainen täysosuma, johon vain Neil Young pystyy ja jota eräät meistä ovat odottaneet 20 vuotta. From Hank To Hendrix on kirpeä katsaus hajoamassa olevaan avioliittoon, jonka pitkää ikää Young kuvailee mestarillisin vertauskuvin. Yhdessä on tallattu Hank Williamsista Jimi Hendrixiin, Marilyn Monroesta Madonnaan. Nyt se on loppu.

En tiedä, jos Neil todellisuudessa on eroamassa Pegistään, jolle hän kansitekstissä omistaa tämän albuminsa. Mikäli näin on, niin tässä ovat sydäntä raastavat terveiset ex-vaimolle. Syvästi koskettava laulu tämä on joka tapauksessa, ja nousee Youngin tuotannossa kevyesti sellaisten klassikoiden rinnalle kuin Only Love Can Break Your Heart ja Heart Of Gold.

Samat sanat pätevät nimibiisin Harvest Moonin sekä usean muun sävellyksen kohdalla. Huomaan että minussa syntyy mieletön hinku eritellä yksityiskohtaisesti mikä kussakin sävellyksessä viittaa mihinkin Youngin aikaisemmassa tuotannossa, mutta se ei liene tarpeellista. Niputetaan kaikki yhteen näin: albumit After The Goldrush (-70) ja Harvest (-72) ovat nyt saaneet arvoisensa seuraajan, ja nämä kolme albumia yhdessä muodostavat aivan oman lukunsa Neil Youngin koko tuotannossa ja kantrirokissa yleensä.





Jukka Väänänen, Rumba 21/1992 S. 21

Neil Youngin sähkökitara on päässyt ansaitulle lomalle viimevuotisen särösinfonia Weldin jälkeen. Harvest Moon soi leppoisin kantrisävyin puhtaasti ja kiireettömästi. Jo etukäteen albumin kerrottiin olevan suoraa jatkoa tänä vuonna 20 vuotta täyttäneelle menestysalbumille Harvest, mutta lopputulos muistuttaa enemmän vuoden -85 kantripakettia Old Ways. Young, taustabändi Stray Gators ja -laulajat (Linda Ronstadt, James Taylor, Nicolette Larson etc.) relaavat oikein kunnolla; joka raidalla kuulee tekoprosessin olleen enemmän mieluista lomaa kuin työntekoa.

Tässä myös piilee Harvest Moonin 'ongelma': se on liian mukava, rento ja kunnianhimoton ollakseen suuri Young-levy. Se ei ole missään nimessä huono tai edes keskinkertainen, mutta siitä puuttuu Youngille ominainen särmä, joka tekee miehen parhaista kappaleista syvältä kouraisevia kokemuksia. Harvest Moon on täysien pisteiden Freedomin, Ragged Gloryn ja Weldin jälkeen erinomainen välityö ja hengähdystauko Youngin polveilevalla uralla.

One Of These Daysissä Young antaa itselleen aikaa katsoa taaksepäin ja kertoo kirjoittavansa kirjeen pitkän matkansa varrella saamilleen ystäville: ”And I'm gonna thank that old country fiddler / And all those ruff boys who play that rock and roll”. Youngin ura on ollut jatkuvaa yritystä ja erehdystä, liikettä ylös ja alas, mutta omapäinen taiteilija ei kadu mitään tekemäänsä: ”I never tried to burn any bridges / though I know I let some good things to go” - miehen rehellisyyttä voi vain kunnioittaa. Myös täydellisen tasapainoinen kaunokki From Hank To Hendrix peilaa tätä päivää eilisen kautta.

Harvest Moonia leimaavat myös musiikilliset viittaukset menneisyyteen. Jylhä War Of Man alkaa yksi yhteen Goin' Backin kanssa ja jatkuu vahvasti No Moreen viittaavalla soinnutuksella. Old King etenee honkytonk-sävyineen vähän samaan malliin kuin Love Is A Rose aikanaan. Rakkaasta rakkivainaasta kertova biisi antaa ymmärtää, että Youngin pelissä on vielä monta erää pelaamatta: ”That old King was a friend of mine / Never knew a dog that was half as fine / I may find one, you do never know / 'cause I still got a long way to go”.

Aivan kuten Harvestilla (upeankamala A Man Needs A Maid) ja pelkästään kamala There's A World) on Jack Nitzsche saanut tehtäväkseen ison orkesterin sovittamisen. Tämänkertainen tulos on Such A Woman, kaikessa naiiviudessaan hellyttävä rakkauslaulu, jonka massiivinen kaikumaailma kumartaa syvään Phil Spectorin äänivallin juurella.

Harvest Moonin päättää kymmenminuuttinen akustinen messu aiheesta Natural Beauty (jälleen viittaus menneeseen Cortez The Killerin alkutahtien muodossa). Young suree Amazonin kohtaloa ja kaiken teknistymistä: ”I heard a perfect echo die / into an anynomous wall of digital sound / ... / natural beauty should be preserved like a monument to nature”.

On kai kohtuutonta puhua Harvest Moonista pettymyksenä, koska se joka tapauksessa on laadukas albumi. Bluk kirjoitti vuonna -90 neljän tähden Ragged Glory -arvostelussaan seuraavasti: ”Neil Young tekee aina viiden tähden levyn. Se, ettei arvostaja läheskään aina kykene täyttä tähdistöä antamaan, johtuu ainoastaan vastaanottokyvyn rajallisuudesta”. Olen tainnut vihdoinkin sisäistää Blukin pointin.


- Tekstit julkaistu sivustolla kirjoittajien luvalla -
- Kopiointi ilman kirjoittajan lupaa kielletty -


Weld-levyn arvosteluja <--
Lucky Thirteen -levyn arvosteluja -->