Crazy Horse on Neil Youngille henkireikä. Kun takki välillä tyhjenee Youngin poukkoillessa tyylistä toiseen tuntuu varmaan hyvältä tietää, että kotona odottaa uskollisen vaimon tavoin bändi jonka kanssa ei tarvitse miettiä mitä tekisi ja miten. Ja uskollisen vaimon tavoin Crazy Horsen muusikotkaan eivät ole täysin mielissään siitä, että Young sooloillessaan unohtaa kumppaninsa vuosikausiksi palatakseen sitten ennalta varoittamatta palvelua vaatimaan silloin kun isännälle passaa. Siitä ei ole kovinkaan pitkä aika kun bändin jäsenet napisivat asiasta julkisesti erään musiikkilehden palstoilla.

Youngilla ei tietysti ole mitään hätää näiden pitkien taukojen aikana, hän palaa ikään kuin päätyöhönsä ja menestyy myös rahallisesti, kuten tiedämme. Crazy Horsen muusikot vuorostaan jäävät tavallaan työttömiksi. Eivät he näinä päivinä ketään kiinnosta, ellei Young ole remmissä mukana. En usko olevani väärässä olettaessani, että uusi albumi Ragged Glory ei ole saanut alkusysäystään äkillisen inspiraation seurauksena. Pikemminkin on kysymys siitä, että Crazy Horse -muusikoiden julkinen piikki osui maaliinsa, ja ajoituskin osui nappiin siinä mielessä, että Niilon edellinen albumi Freedom oli täydellinen täysosuma kymmenen vuoden harhailevan seilailun jälkeen ja toisen täysosuman kehittäminen heti perään olisi luonut paineita. Mutta Crazy Horse on homma erikseen, paineita ei ole ja Neil voittaa aikaa.

Tämä ei suinkaan merkitse sitä että Ragged Glory olisi jonkunlainen lonkalta heitetty välityö. Edellinen Crazy Horse -levytys Life vuodelta -87 kieltämättä oli sellainen, mutta nyt on taas tuulta purjeissa.

On ensinnäkin miellyttävä kuulla pitkästä aikaa Frank Sampedron ja Neil Youngin yhteistä kitarointia. Molemmat mölyävät äänensärkijät yhdellätoista omilla laidoillaan täydellisessä tandemissa. Aivan kuten eräs toinen hiukan tunnetumpi parivaljakko, Keith Richards ja Ronnie Wood, soittavat Sampedro ja Young kuin toistensa peilikuvat, mikä luo massiivisen ja kaiken alle jyräävän soundin. Isännän oikeudella Youngin kitara möyryää miksauksessa hiukan kuuluvammin ja hän nappaa kaikki soolot. Niitä muuten riittää tällä levyllä ja ne ovat pitkiä. Jonkun mielestä kenties jopa ylipitkiä, mutta itse pidän Youngia niin täysin omaperäisenä kitaristina, ettei hän edes rönsyilevimmillään käy pitkäveteiseksi. Hänellä on aivan omat sormituksensa, eikä edes yksinäinen susi korvessa syvimmän kaamoksen kourissa pääse lähelle sitä vihlovaa lohduttomuutta jonka Young taikoo kitarastaan vibrakammella. Ja tällä levyllä Niilo antaa palaa.

Sampedro-Young -akselin möyryäviä ja valittelevia kitaroita tukevat omalla antiteknisellä tavallaan basisti Billy Talbot sekä rumpali Ralph Molina. Vaikka Crazy Horse ei soita kovinkaan samantyyppistä musiikkia kuin Stones tulen tässä toistamiseen verranneeksi hevosmiehiä vierinkiviin. Talbotin ja Molinan raskassoutuisissa komppikuvioissa on Wyman/Watts -tyyppistä halolla hakkaamisen tuntua, mutta se ei tapahdu r&b'n merkeissä.

Ilman kontrasteja tämä olisi kuolettavan tylsää, mutta Young on aina ymmärtänyt kontrastien päälle. Kontrastina toimivat Youngin vanha tavaramerkki, komppien rujoutta pehmentävät kauniit, stemmoissa lauletut kertosäkeet. Young ei olekaan aikoihin viljellyt niitä niin näyttävästi kuin tällä levyllä.

Sanoituksissa dominoivat kaksi pääteemaa, huoli maapallomme ekologisesta tasapainosta sekä hippimäinen ajatus rakkaudesta aseena vihaa vastaan - vanhoja Young-aiheita kummatkin. Jo Youngin 20 vuoden takaisessa balladissa After The Goldrush ilmenee runollinen sci-fi -kuvaelma siitä kuinka luontoäiti on jo antanut periksi ja elämän siemenet viedään vieraalle planeetalle hopeisen avaruusaluksen toimiessa eräänlaisena Nooakin arkkina. Ragged Glory -albumilla tätä samaa ajatusmaailmaa kehittelee päätösraita Mother Earth (Natural Anthem).

Kappale edustaa Youngia parhaimmillaan ja on samalla oiva todiste siitä, että tämä Crazy Horse -albumi ei ole mikään vasemmalla kädellä huitaistu välityö. Youngin särön sietokyvyn partaalla ulvova kitara johdattelee jälleen kontrastoiden kauniiseen, hymnimäiseen teemaan, joka on osaksi kupattu Dylanin sävellyksestä Lay Down Your Weary Tune, josta The Byrds teki hienon version vuonna 1966 albumilla Turn! Turn! Turn!. Se ei haittaa, nimenomaan hyvät säveltäjät lainaavat välillä äärimmäisen hyvällä maulla.

”Respect Mother Earth, and her healing ways, or trade away our children's days”, laulaa Young. Näin naiiveja fraaseja eivät enää kyhää muut kuin Kaliforniassa liian kauan oleskelleet 60-lukulaiset, mutta se ei estä itse sanomaa pitämästä paikkaansa, eikä tuo lause kuulosta kornilta Youngin suusta, noiden klassisten stemmojen saattelemana.

Young ei ikinä ole ollut huumoriton tosikko edes synkimmillään ja niin tälläkin albumilla kuullaan täysin päälaelleen väännetty versio eräästä tutusta klassikosta. Ilmeisesti tähän ekologiseen teemaan viitaten Young & Crazy Horse heittävät hurtin itseironisesti aivan hulvattoman version Antti Einiön vanhasta bravuurinumerosta Farmer John.

Mother Earthin rinnalle nousee usein toinen todella ravisteleva teos, lähes kymmenminuuttinen Love And Only Love joka kulkee junamaisen hypnoottisesti. Young ja Sampedro lypsävät mollivoittoisesta riffinpoikasesta kaiken irti, ja Young sooloilee loputtomasti. Juuri kun sitä ei siedä enää bändi löytää tiensä säkeistöön, joka purkautuu taas hyvin kauniiseen stemmojen siivittämään kertosäkeeseen, joka takoo mieleemme Youngin kuningasajatuksen siitä, että viha on juuri sitä miltä se näyttääkin, mutta vihan kärki taittuu rakkauden edessä.

Näin puhuu vanha hippi antaen meille kieltämättä aseet irvailla kustannuksellaan, mutta senkin Neil Young tekee puolestamme kappaleessa Mansion On The Hill, joka lienee itseironinen kuvaus hänen omista ympyröistään. Neil Youngin oma ase on aina ollut rehellisyys, ja kyllä se puhuttelee tälläkin levyllä. Ragged Glory on sille vallan mainiosti istuva nimi. Eräänlainen räsyinen loisto on aina ollut Neil Youngin ja Crazy Horsen tavaramerkki.

Neil Youngin ura sai moni-ilmeisestä ja innoittuneesta Freedom-levystä uutta potkua. Menestysresepti ei ollut sen kummoisempi kuin paluu niihin musiikillisiin ja temaattisiin biisiaiheisiin, joista Young on tehnyt kestävimmät laulunsa. Ragged glory on sekin "perus"-Youngia. Crazy Horse, Neilin ikioma "garage-bändi" on tarjonnut miehen rock'n'roll-puoliskolla sytyttävän ilmaisukanavan moneen otteeseen. Levyn meiningissä on jälleen mukavasti raastavaa särmää ja elävän bändisoiton tatsi. Biisinteossa Neil Young ei ole kuitenkaan yltänyt parhaimpaansa. Laulut toimivat mutteivat jätä erityisen kestäviä muistijälkiä. Ragged glorya leimaa rennon irrottelemisen tuntu.