Tästä miehestä alkaa olla vaikea kirjoittaa siten että siinä olisi mitään järkeä. Aivan kuten Bob Dylankin, on Neil Young jo ajat sitten ajautunut asemaan, jossa kaikki on jo oikeastaan kirjoitettu. Tai ainakin se »kaikki», mikä perustuu faktoihin ja tiedettyihin asioihin. Syntyy tilanne jossa kaikki kirjoittajat rupeavat tulkitsemaan ja arvailemaan mistä milloinkin on kyse, täytyy löytää jokin uusi näkökohta kirjoittelulle asioista, joita Young itse harvoin viitsii selittää. Omien johtopäätösten luominen vuorostaan vie useasti harhaan, ja se että niin moni taiteilija halveksii lehdistöä johtuu suurimmaksi osaksi juuri siitä, että kaikki se mihin he ovat pyrkineet on tulkittu mitä ihmeellisimmillä tavoilla ja pahimmassa tapauksessa käännetty heitä vastaan.

Ja Neil Young on tyyppiesimerkki taiteilijasta, josta »kaikki» on jo oikeastaan sanottu, ja jonka laulut sitten muodostavat sellaisen hypoteesien herkutteluhetken. Sillä eihän sitä uskalla myöntää edes itselleen, että sitä ikään kuin ei aina oikein ymmärtäisi mistä on kysymys.

Aloitetaanpa rohkeasti lauseesta »rust never sleeps», jonka Youngille esittelivät Akronin pojat Devo. Helppotajuinen mutta miellyttävä vertauskuva, joka oli kuin luotu laulua varten. Ruoste vaanii aina ja kaikkialla, on parempi polttaa itsensä hetkessä loppuun kuin sallia itsensä rapistuvan hiljaa hissukseen romuksi. Ja Young teki tästä aiheesta loistavan ylistyslaulun rock & rollin hengelle ja Johnny Rottenin saavutukselle uuden aallon messiaana. Nythän sitä luulisi, että laulu joka alkaa sanoilla »My my, hey hey, rock and roll is here to stay» olisi vähintäänkin repäisevä. Young kuitenkin esittää laulun, joka on äärettömän kaunis metodialtaan ja sointukuluiltaan. Tämä plus se että esitys on akustinen (sähköversio seuraa kyllä albumin lopussa) on vanhan ketun käyttämä tehokeino. Sanat välittyvät nyt voimakkaampina ja tunnepitoisempina kuin jos niiden takana olisi ollut joku Chuck Berry -vaikutteinen menopiisi. Ainoa huomautukseni on, että laulu olisi pitänyt omistaa Sid Viciousille eikä Rottenille.

A-puoli on kokonaisuudessaan akustinen, ja yhtä piisiä lukuunottamatta asialla on ainoastaan bänditön Young, joka on hiukan tehnyt päällekkäisäänityksiä. Ne ovat kaikki kauniita, mutta niiden myötä astuvat arvailut kuvaan.

»Trasher» merkitsee puimakonetta. Laulu itsessään on hiukan sekava tarina siitä kuin Young väsyy kaupunkielämän pinnallisuuteen ja lähtee tekemään matkaa jonnekin jättäen tyhjään imetyt ystävänsä oman onnensa nojaan. Ja laulu päättyy suunnilleen siihen, että Young näkee elämänsä suurena peltona jota toiset viitsivät kylvää ja toiset eivät. Young tietää kylväneensä, ja kun puimakone lähestyy hän tietää, että hänellä on jotain mitä antaa sille, hän on kylvänyt oman rivinsä. Laulu on siinä mielessä hämmästyttävä, että sen lyriikka on täynnä sanoja, joita rakenteellisesti luulisi vaikeiksi laulaa. Mutta Youngin suussa ne sulavat sujuviksi lauseiksi, jotka kuulostavat hivelevän kauniilta, ja näin peittyy myös mukavasti niiden hienoinen banaalius.

»Ride My Lama» on kuin uni joka on aika päätön eikä sisällä sen kummempaa punaista lankaa. Ei se edes edusta kunnon tajunnanvirtalyriikkaa, Young vain kertoo kohtauksesta marsilaisen kanssa ja liittää siihen erilaisia mielleyhtymiä. Musiikillisesti piisi on huomattavasti erikoisempi. Young käyttää sointuja joiden oppi-isänä tässä tapauksessa voidaan pitää David Crosbya. Rakenteellisesti piisi on yksi albumin kohokohdista.

Vanhan tarinan mukaan Pocahontas oli intiaaniprinsessa, joka rakastui valkoiseen sotilaaseen pelastaen hänet heimon kynsistä. Samaa tarinaa on käytetty lauluissa ennenkin, esimerkiksi hämyisä jazzballadi »Fever» tuo sanoituksissaan tämän tarinan esiin todellisena lieskuvana lempenä. Youngin »Pocahontas» on kuitenkin, tottakai, varsin erilainen näkemys siitä mitä on olla intiaani. Young on aikaisemminkin paneutunut juuri tähän aiheeseen, ja esimerkiksi »Zuma»-albumin komea »Cortez the Killer» jopa antaa ounastella, että Neil Young kokee olleensa edellisessä elämässään, tai unissaan, intiaani. Piisissä ei kuitenkaan ole Cortezin draamaa, ja se päättyy varsin lupsakkaasti toivomukseen, että »jospa saisin istua leiritulen ääressä Pocahontaksen ja Marlon Brandon kanssa keskustelemassa Hollywoodista». Laulu on kyllä muilta osin aika vakava luonnos siitä mitä kaikkea pahaa valkoinen mies on tehnyt intiaaneille.

»Sail Away» on rauhallisesti etenevä kantrin tapainen rallatus, jossa Nicolette Larson kuuluvasti avustaa stemmakohdissa. Se on sellainen hieman harhaileva hymni elämän vapaudelle ja olisi sopinut paremmin »Comes a Time» -albumin kauniiden sävellysten sekaan.

Ja sitten B-puoli. Rolling Stonen haastattelussa Young totesi, että »Comes a Time» leppoisine tunnelmineen on asia, josta hän ei nyt halua edes puhua, nyt hän haluaa tehdä rokkia. Äskettäin ilmestynyt Crazy Horse -albumi, jolla Young oli mukana soittamassa kitaraa, oli varsin hyvä osoitus siitä, mitä hän sillä tarkoitti. Ja sitä menoa jatketaan entistäkin tukevammin ottein tällä albumilla. Young on aina osoittanut väliaikaista mieltymystä raskaan sarjan rocksoitantoon eikä se mikään uusi piirre hänessä näin ollen ole. Mutta nyt on kuitenkin hiipinyt kuvaan mukaan määrätty »uusiaaltomaisuus», joka puskee Youngin aivan oman skaalansa äärirajoille. Tämä saattaa tuottaa vaikeuksia niille, joille Youngin akustinen ja »kaunis» tuotanto on se kaikkein läheisin ja rakkain.

B-puoli on koottu siten, että se kehittyy raskaammaksi ja massiivisemmaksi piisi piisiltä. Sen aloitusura »Powderfinger» on näistä kappaleista traditionaalisimmin youngmainen. Sanoituksiltaan se on lähes täydellinen kuvaus jostain, mikä voisi hyvin olla kohtaus jostain elokuvasta. Se kertoo kaverista joka joutuu puolustamaan perhettään jokirosvojen hyökätessä. Faija on poissa, broidi metsässä ja lanko on ollut kännissä siitä lähtien kun joki hukutti Emmyloun. Yksinäinen yritys puolustaa paikkaa päättyy nuoren sankarin kaatumiseen, eikä kukaan muu kuin Young kuvailisi sitä näin tyynen realistisesti: »Then I saw black and my face splashed in the sky.» Melodia on haikea ja kaunis, toteutus on hallittu ja sovitusta täydentävät hienot stemmat ja tarttuva kitarakuvio. Young väläyttää pari ulisevaa filliä siellä täällä, ja kuten Crazy Horse -albumi jo näkyvästi todisti, on Youngista miltei salaa kehittynyt kitaristi, joka kaikin puolin ansaitsee huomiota. Miehen soolot ovat intensiivisiä ja raastavia ja kompit ovat todella tuhteja. Young käyttää sävyjä ja kuvioita joita olisi aika vaikea kopioida, teknisesti ne ovat paljon vaativampia kuin miltä ne kuulostavat. Soitossa on mielikuvitusta ja tunnelatausta vaikka muille jakaa.

»Welfare Mothers» on sitten pykälää rajumpi. Kappale perustuu yksinkertaiseen riffiin, josta mikä tahansa rokkibändi saisi olla ylpeä, ja Neil sekä Crazy Horse ottavat siitä kaiken irti. »Welfare mothers make better lovers» uhoavat pojat, enkä minä ainakaan ymmärrä mistä tässä nyt sitten on kysymys. Kappale sinänsä on täyttä tavaraa, nimenomaan edellä mainittu kappale porautuu vastustamattomasti kalloon mainion riffin välityksellä.

»Sedan Delivery» on kenties painajainen. Sanat ovat eräänlaista kuvakieltä jossa tapahtuu yhtä ja toista, mutta se punainen lanka pyörii kyllä täysin Youngin omissa soluissa. Frank Sampedron ja Neil Youngin kitarat ovat kuin kaksi moottorisahaa ja kaiken yllä lepää englantilaisen punkin pyhä henki. Nämä vaikutteet Young kuulemma sai vieraillessaan Englannissa juuri silloin kun punk oli rajuimmillaan. Ja paremmin kuin useimmat muut tämä vanha hämy yhtäkkiä älysi liikkeen koko ytimen. Jenkeissä punk oli siihen asti ollut New Yorkin viimeisin muotivillitys.

Ja parhaiten nämä vaikutteet toimivat albumin päätöskappaleessa »Hey Hey, My My (Into the Black». Sama sävellys kuin aloituspiisi, tietysti modifikaatioin. Luulisin että Sampedro ja Young soittavat kitarat, äänensärkijät, etuvahvistimet ja vahvistimet kypällä tämän kauniin kappaleen. Rumpali Ralph Molinan virveli kuulostaa moukariniskulta ja bassoa ei oikein enää erota tässä jylinässä. Akustisessa versiossa Young laulaa »this is the story of Johnny Rotten», jälkimmäisessä tämä esitetään kysymyksenä »is this the story of JR?» Miksi? Vetäkää omat johtopäätöksenne.

Rust never sleeps. Eikä liioin Neil Young. Alkaa vaikuttaa siltä kuin ruoste ei ikinä saisikaan Youngia kiinni. Tämäkin albumi vain pitää yllä miehen uran tahrattomuutta.