Live-albumeja julkaistaan sen takia, että keikalla useimmiten sattuu yhtä sun toista sellaista, jota ei saa vangituksi äänitysstudiossa; yleisö on nenän edessä, virheitä ei voi paikata, on luotava välitön kontakti edessä huojuvaan massaan, kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Jos kaikki toimii mahdollisimman hyvin niin keikkatilanteesta kehittyy elämys. Live-albumit pyrkivät vuorostaan välittämään tämän elämyksen kuuntelijoiden olohuoneisiin. Nyt on kuitenkin usein niin, että se mikä konserttitilanteessa välittyy kokemuksena on niin paljon visuaalisista ja karismaattisista tekijöistä kiinni, että se ei läheskään aina pure tarkoitetulla tavalla nauhalle taltioituna. Woodstockin live-äänitykset ovat tästä hyvä esimerkki. Leffassa oli säpinää, jota Hendrixiä lukuun ottamatta saa levyistä turhaan hakea.

Mutta toisaalta toisinaan tietysti pureekin. Eli lyhyesti ja ytimekkäästi (ja erittäin subjektiivisesti) : Neil Young on tehnyt parhaan live-albumin minkä olen kuullut.

Ääretön tunnelataus, yleisön edessä innostuminen, vanhojen piisien uudelleen sovittaminen ja niiden haltioitunut esittäminen, erilaisten soolo-osuuksien lennokkuus, kaikki mikä on olennaista jotta keikasta tulisi elämys, kaikki se täyttyy näillä urilla. Neil Young & Crazy Horse esittävät tällä levyllä sekä ikivanhoja että uudempia sävellyksiä niin tuoreella voimakkuudella ja eläytymisellä että sitä ei voi sanoin kuvailla.

Tästä konsertista (konserteista?) on tehty elokuva, mutta todennäköisesti luitte Youngin selostuksen siitä edellisessä Soundissa, joten siitä ei sen enempää.

A-puoli on täysin akustinen. Se alkaa huikean kauniisti kappaleella »Sugar Mountain», jonka Young sävelsi täyttäessään 19 vuotta Kanadassa. Se on tämän kokoelman vanhin sävellys, mutta todellista historiaa edustaa myös sitä seuraava »I Am a Child», joka on vanha Buffalo Springfield -piisi. Ja »Comes a Time» on tietysti sitten viime vuonna ilmestyneen tunnelmallisen albumin nimipiisi. Nämä kolme kappaletta sopivat tyylillisesti hyvin yhteen, ne edustavat Youngin herkintä ja haurainta puolta, sitä puolta johon liian moni on pysyvästi juuttunut.

Näiden jälkeen Young siirtyy pianon ääreen ja laulaa päättäväisesti ekologisen fantasian »After the Goldrush» samannimiseltä ehkä legendaarisimmalta albumiltaan. A-puoli päättyy sitten kappaleeseen »My, My, Hey Hey (Out of the Blue)», joka minulle on tänään sitä mitä Dylanin »Like a Rolling Stone» oli 60- luvulla. Siinä kohdassa, jossa Young laulaa »rock 'n'roll is here to stay» tulen varsin emotionaaliseksi kun yleisö ulvoo kannustuksensa.

Tämän jälkeen Young tarttuu sähkökitaraansa, Crazy Horse tulee mukaan kuvioihin, ja sähkösetti lähtee lentoon. Ja sen myötä havainnollistuu Youngin koko »rust never sleeps» -filosofia. siinä missä muut 60-luvun lapset ovat juurtuneet omiin ruostuneisiin kuvioihinsa ja lepäävät vanhoilla laakereillaan, jotka vielä kelpasivat joten kuten 70-luvulla, ottaa Young kurkkuotteen omasta musiikistaan ja karistaa siitä kaiken ajan syövyttämän ruosteen pois. Young ja Crazy Horse ottavat vanhan »After the Goldrushilta» peräisin olevan sävellyksen »When You Dance I Can Really Love» ja revittävät sitä niin että tanner tömisee. Heti perään he heittävät suorastaan henkeäsalpaavan version kappaleesta »The Loner», joka on peräisin Youngin ensimmäiseltä sooloalbumilta. Sävellys on yli 11 Vuotta vanha mutta kuulostaa Crazy Horsen puristuksessa täysin ajankohtaiselta. Uutta aaltoa parhaimmillaan.

Ja siitä todellakin on kysymys. Crazy Horse jyrää kuin hurmiossa itsensä 80-luvulle.

Frank Sampedron ja Neil Youngin kitarat ovat kuin kaksi moottorisahaa, ne pureutuvat näihin piiseihin kuin ne olisivat metsä, joka pitäisi kaataa kahdessa tunnissa. Suin päin puita kumoon. Tämä tulee eittämättä olemaan vaikea pala kaikille niille Young-diggareille, joille »Harvest» ja tuore »Comes a Time» edustavat mieluisinta kuunneltavaa. Nämä uudet versiot aivan selvästi edellyttävät kuuntelijalta punkin ja uuden aallon tuntemusta ja hyväksymistä. Toisaalta tässä voisi käydä niinkin, että joku pääsisi uuteen aaltoon sisään Youngin toimiessa oppaana. Hullunkurinen ajatus, mutta ehkä tarvitaan vanha hämy opettamaan muille hämyille ja ruostuneille ikämiehille, että punk ei ole meteliä ja pelkkää raivopäistä uhoamista.

Eikä Youngillakaan ole mitään opettamista vastaan. »Lonerin» jälkeen seuraa äänikollaasi Woodstockin festivaalilta, joka liitetään kappaleeseen »The Needle and the Damage Done». Sanoma on varsin selvä, rock on ollut muutakin kuin rajaton riemu.

Piisilistasta näette mitä muuta levyltä löytyy. Joka ikinen sävellys esitetään kuin huomispäivän saapuminen olisi vähintään kyseenalainen juttu, esitykset hoidetaan »kaikki tai ei mitään» -periaatteella. »Cortez the Killer» on aina ollut maaginen piisi, mutta nyt se suorastaan hehkuu. »Tonight's the Night» soi aivan uudella päättäväisyydellä, se surullinen avuttomuus joka leimasi originaalia on korvattu raivolla. »Cinnamon Girl» on rakenteeltaan kuin luotu jyräämistä varten, ja siitä otetaan kaikki irti. Ainoat kappaleet, jotka eivät livenä lähde kiivaammin lentoon kuin alkuperäiset versiot ovat »Hurricane» ja »Hey Hey, My My (Into the Black)». Mutta tämä johtuu vain siitä, että ne äänitettiin myös alunperin livenä (suurin osa Youngin levytetystä tuotannosta on äänitetty ns. 100-prosenttisena, eli kaikki livenä studiossa) ja jo silloin niin tukevasti, ettei lujempaa enää voi mennä.

Minä olin uuvuksissa kun olin ensimmäisen kerran kuullut läpi koko tuplan. Sen teho on valtava, mutta se edellyttää kyllä että on valmis uhraamaan korvansa rockin alttarille. Ei »Live Rustia» kannata hiljaa kuunnella. Ei puitakaan kaadeta pinseteillä.