Kyllä, kyllä. Neil Young on kuningas, keisari, grungen kummisetä ja elämänsä kunnossa, vaikka täyttääkin tänä vuonna jo 50 vuotta. Mutta siltikään kaikki, mitä hän julkaisee ei ansaitse välittömästi klassikon leimaa kylkeensä. Mirror Ball, jolla Pearl Jam soittaa Youngin taustalla, on hyvä, suora ja paikoitellen pirun tehokaskin kitararock-levy, mutta silti se tullaan kymmenen vuoden kuluttua, Youngin ratsastaessa kohti uusia voittoja, muistamaan pikemminkin nuorten miesten kanssa äänitettynä kuriositeettina ja ennemminkin onnistuneena välityönä kuin ajan ja kritiikin hammasta kestävänä ylväänä ja suoraselkäisenä kivipaatena. Seattlessa alkuvuodesta purkitettu albumi ei todellakaan yllä vaikkapa viimevuotisen monipuolisen ja sävykkään Sleeps With Angelsin tasolle.

Parhaimmillaan Mirror Ball on myrskyn jälkeen syvältä, mutta rauhallisesti vellovalla I'm The Oceanilla, Song X:n raskaalla kitaramessulla, levyn muuta materiaalia kevyemmällä Big Green Countrylla ja After The Gold Rushin Till The Morning Comesista muistuttavilla kauniilla What Happened Yesterday - ja Fallen Angel -vinjeteillä. Levyn jälkipuoliskolle päästäessä voi todeta Youngin tekevän tiukkaa rockia ylijäämäriffeistäkin. Ilman pianoa ja urkuja levyn äänimaailma olisi monin paikoin lähellä tukehtumista.

Mirror Ball on pakattu valkaisemattomaan pahvikoteloon, jossa ei ole käytetty mitään muuta painoväriä kuin mustaa. Youngilla ekologiset arvot ovat siis kaupallisia arvoja edellä muuallakin kuin puheissa. Toivottavasti vanhan jäärän seuraavankaan levyn kotelossa ei ole muovin murentakaan.

Neil Youngia on tituleerattu toistuvasti ”grungen kummisedäksi”. Ihan oikeutettu toteamus, kun muistelee miltä Neil Young & Horse kuulostivat Youngin rosoisimmissa biiseissä jo 70-luvun alussa. Youngin vaikutuksesta ovat todistaneet myös grunge-bändit itse, mm. Pearl Jam, joka soittaa Mirror Ballilla. Young luottaa intuitioonsa. Hänen tuotannostaan saa kuvan, että levytyksiä ei tehdä tulosvastuullisin viisivuotissuunnitelmin. Ne vain tapahtuvat. Levyt tulevat kun ovat tullakseen, sellaisina kuin haluavat.

Mirror Ball on soinnillisesti resuinen ja viimeistelemätön. Youngin kappaleet ovat nekin kuin ryöpsähtelevän luovuuden tuotteita. Musiikin todella annetaan tapahtua, energioiden purkautua vapaasti. Metodilla syntyy nyt rankka ja vetoava levytys. Täydellinen Neil Young -levy Mirror Ball ei ole, sen estää epätasainen biisimateriaali.