Moni muukin kuin minä ilahtuu näiden konkarien paluusta. Siitä huolimatta Broken Arrow ei ole sellainen virheetön mestariteos, jollaisia Young on meille jo pitkään tarjonnut. Levyllä on huippuhetkensä, mutta myös liikaa tylsyyttä ja tavanomaisuutta, jotta se loistaisi kokonaisuutena. Avausraita Big Time on välittömän klassista Young & Crazy Horsea niin melodioineen, sanoineen kuin värssyjen välisine kitaratykityksineekin. Cortez The Killer -maisella hehkulla savuava Slip Away on toinen selvä kohokohta, josta Youngin kaiutettu ääni tekee unenomaisen tripin ja kitarasoolot kuorruttavat Crazy Horsen kokkaaman maukkaan grooven.

Siinä varsinaiset herkkupalat. Ylipitkä Loose Change on tarttuva menopala, mutta sortuu puolivälissä tylsään junnaukseen. Lisäksi levyltä löytyy pari standardi-Youngia, tyhjänpäiväistä riffittelyä ja antikliimaksina päätöspala Baby What You Want Me To Do, taannoiselta klubikeikalta äänitetty, yleisön mekkaloinnin leimaama ylipitkä luenta kalutusta r & b -standardista, jossa ei ole muuta youngmaista kuin ääni. Vähemmän onnistunut päähänpisto, tai sitten vain kunnon materiaali on loppunut kesken.

Youngilta on toki kohtuutonta vaatia täydellisyyttä joka kerta, eikä tämä nyt mikään murskapettymys ole. Sitä paitsi ennakkoarviot kesäkiertueen harjoituskeikoilta lupaavat jotain tosi hyvää, joten jos Broken Arrow ei olekaan paras pistos hullun hevosen tautiin, keikat todennäköisesti ovat.

Sittenkin ennen Neil Youngin ja Crazy Horsen Euroopan kiertuetta markkinoille ilmestyvän (julkaisu 21.6) Broken Arrow'n materiaalia kestää vertailun Youngin komean uran mihin tahansa tuotokseen. Albumi kuulostaa hyvin luontevasti syntyneeltä. Ragged Gloryn raivopäisyyttä tai Sleeps With Angelsin raskasmielisyyttä Broken Arrow'lta ei löydä, sillä pohjavire on revittelyissäkin hyvin rentoutunut.

Kahdeksan biisin albumilla on vain yksi moka, baaritiskiltä äänitetyn kuuloinen liveblues Baby What You Want Me To Do. Blues ei ole kiinnostavaa edes Youngin hyppysissä ja albumin viimeiseksi sijoitetun kappaleen oppii hyvin nopeasti deletoimaan hevon kuusikkoon.

Levyn avauskappale Big Time on ehta Young-klassikko. Hitaasti etenevä biisi on Youngin sävellykseksi varsin erikoisesti soinnutettu ja kertosäe on ihastuttavan optimistinen: ”I still live in the dream we had / only it's not over”. Loose Changessa on riemukkaan ja yksinkertainen kantrimelodia ja loppupuolella kappale venyy ja venyy yhden soinnun varassa mutta Youngin mestarikitaroinnille se on riittävä pohja. Hitaassa Slip Awayssä vahvasti kaiutettu laulu leijaa säröisessä sisäavaruudessa ja kitaroinnille on taas riittävästi tilaa. Tämänkin biisin otsaan voi iskeä Neil Young & Crazy Horse -klassikon leiman, joka pysyy pesusta pesuun kuin Mustanaamion paha merkki.

Changing Highways on sympaattinen Motor City -tyyppinen hassu hölkkä, Scattered (Let's Think About Livin') vaikuttaa simppelin tehokkaalla intiaaniriffillään ja tunnelmassa on hieman Albuquerquen haaveilevaa henkeä. This Townissa kitarakomppi säkättää metkasti ja vielä ennen tuota tyrmistyttävää bluesonnettomuutta on yhden Young-ikivihreän aika: uskomattoman kauniissa Music Arcadessa Young säestää itseään akustisella kitaralla ja melodia on kertakuulemasta selkäytimessä. Jos ja toivottavasti kun Young esittää tämän kappaleen Ruissalossa, se on itkun paikka. Kukaan muu artisti ei edelleenkään saa minussa yhtä suuria tunnekuohuja aikaan yhtä vähäeleisin keinoin kuin Neil Young. Mestari on edelleen mestari.