Piskuista The Catalyst-klubia voisi kutsua Neilin ja Crazy Horsen lähipubiksi. Ensimmäisen kerran nelikko astui klubin lavalle vuoden 1975 Pohjois-Kalifornian baarikiertueella ja sittemmin paikka on toiminut useiden kiertuelämmittelyjen ja biisikokeilujen tyyssijana. Onpa Catalystissä nähty jopa Youngin ja Horsen parhaiksi väitettyjä keikkoja, lähinnä vuoden 1990 Ragged Glory rypistysten yhteydessä.

Vuoden 1984 neljä keikkaa kahdessa päivässä sisältänyt Catalyst-sessio ei millään muotoa kuulu yhtyeen vahvimpiin esityksiin. Silti näihin nauhoituksiin tulee palattua säännöllisin välajoin. Miksikö?

Merkittävin syy lienee näiden keikkojen harvinaisuudessa. Kyseessä ovat ensimmäiset puhdasveriset Crazy Horse-keikat sitten vuoden 1978 Rust Never Sleeps-kiertueen päättymisen, ja ainoat ennen vuoden 1986 Autotalli-revyytä.

Toinen iso syy on materiaalin ainutlaatuisuudessa ja harvinaisuudessa. Suunniteltu vuoden 1984 Crazy Horse -albumi ei koskaan ottanut syntyäkseen ja Youngin mukaan yhtye ei onnistunut nauhoittamaan ainuttakaan kelvollista versiota yhdestäkään laulusta. Näin ollen keikoilla luukutetut seitsemän tuolloin julkaisematonta biisiä ovat ainoa saatavilla oleva viite siitä, millainen suunnitellusta albumista olisi kenties pitänyt tulla. Kappaleista 3 päätyi lopulta vuoden 1986 kaamealle Landing on Waterille ja neljä muuta jäi kokonaan julkaisematta. Kappaleiden tyyli vaikuttaa hyvin ainutlaatuiselta Youngilta, eräänlaiselta sekoitukselta ReAcTor-albumia ja riffivetoista hardrockia. Hyvää tai huonoa, mutta uniikkia yhtäkaikki.

Kolmas syy: nämä keikat hyvin pitkälle selittävät, miksi Young luuli hänen rock 'n roll -päiviensä olevan ohi ja päätti siirtyä täysipäiväiseksi kantrimieheksi. Crazy Horsen rento backbeat ja fiilispohjaisuus tuntuu vaihtuneen pelkäksi epätarkkuudeksi, eli yhtyeen vahvuudesta tuntuu yhtäkkiä tulleen heidän heikkoutensa. Ja kuulenko jopa hivenen epätoivoa Youngin äänessä hänen laulaessaan 'sure looks like we're all gonna rock forever'…

Vaikka edellämainittu ei anna keikoista kovin mairittelevaa kuvaa, niin varsinkin 7. päivän nauhoituksia uskallan suositella avoimesti. Nämä levyt muistuttavat aina soidessaan Youngin ja Crazy Horsen potentiaalisesta haavoittuvuudesta, varsinkin uuden materiaalin parissa. Levyt toimivat myös todisteena siitä, että vaikka yhtye välillä saattaa alittaa riman pahastikin, tylsää tästä kvartetista ei saa tekemälläkään.

Kaikki 4 keikkaa ovat äänipöytänauhoja. 6. päivän nauhoituksissa Youngin ääni on liian pinnalla miksauksessa ja toisessa setissä Sampedron kitaran surina peittää muun alleen. 7. päivän keikat ovat huomattavasti parempia ja tasapainoisemman kuuloisia.