Kun amerikkalainen popmuusikko oli 60-luvun lopulla kavunnut korkeimmalle statuskilpailussa, asusteli hän jossakin Los Angelesin liepeillä isossa talossa.

Parhaassa tapauksessa talo oli kuulunut aikaisemmin jollekin Hollywoodin tähdelle, tilaa riitti kierteleville supertähtiystäville ja oma studio takasi sen, ettei kosketus työntekoon ihan kokonaan katkennut.

Joutoaikaansa muusikot saattoivat viettää esim. Sunset Stripin, tähtien valtakadun, tuntumassa sijaitsevissa pintapaikoissa. Kuuluisimpia rockklubeja oli Whiskey A Go Go. Vuonna 1968 kävi siellä usein Neil Young, näitä hyvin menestyneitä popmuusikoita hänkin.

The Rockets oli rutinoitu, tuntematon popyhtye, joka tajusi Elämänsä tilaisuuden koittaneen päästessään vakituiseksi bändiksi Whiskey A Go Go -klubille. Yhtye oli soittanut yhdessä jo kuutisen vuotta, ja yhtyeen soitosta henki vahva, omakohtaisesti koettu rocktunnelma. Se vaikutti syvästi Neil Youngiin. Hän ystävystyi yhtyeen jäsenten kanssa ja pari kertaa Neil astui Whiskey A Go Go:n lavalle the Rocketsin kanssa.

The Rockets oli kuusimiehinen kokoonpano, johon kuului kolme kitaristia (Leon ja George Whittsell sekä Danny Whitten), viulisti Bobby Notkoff, basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina. Koska Neil Young itsekin soitti kitaraa, oli tämän soittimen taitajia yhtyeessä ihan liikaa ja niinpä hän pyysi vain yhtyeen runkoa (Whitten, Talbot, Molina) mukaansa studioon. Äänitysten kestäessä the Rockets hajosi. Niin oli syntynyt kova bändi nimeltä Neil Young & Crazy Horse. Heinäkuussa ilmestyi tämän yhteistyön tulos:

Everybody Knows This Is Nowhere

Kun Neil Young alkoi Buffalo Springfieldin hajottua tehdä esikoislevyään, halusi hän nähdä, mihin sitä pystyisi yksin. Tuloksena olikin todellinen soololevy, josta löytyy loistavia tuokioita, mutta vain välähdyksittäin, sillä levy tuli pakattua liian täyteen: hyvät ideat ovat usein hukkua mahtavien taustojen alle.

Siitä, että Neil Young onnistui pehmeän ja romanttisen esikoislevynsä jälkeen luomaan näin erityyppisen perussoundin, saa hän kiittää paitsi Crazy Horse -muusikkoja, myös levyn tuottaja-äänittäjää David Briggsiä. Tämä sittemmin arvostettuun asemaan noussut äänittäjä oli aiemmin työskennellyt vain varsinaisten rockin kauhukakaroiden (Alice Cooper, Simon Stokes Black Whip Thrill Band) kanssa.

Neil Young laulaa paremmin kuin kertaakaan aikaisemmin. Hänen äänensä on kaunis ja poikkeuksellinen. Se saattaa antaa samassa piisissä kuvan sekä elämän kokemuksesta että nuoruudesta, sekä tuskasta että uskosta parempaan huomiseen.

Crosby, Stills, Nash &...

Buffalo Springfieldin hajottua ei Steve Stills jäänyt toimettomaksi. Hän vietti melkoisen ajan studiossa äänittäen Al Kooperin kanssa »Supersession»-albumin. Stills soitti kitaraa suuren rakkautensa Judy Collinsin kiekolla »Who Knows Where the Time Goes» ja bassoa Joni Mitchellin esikoisalbumilla. Työntäyteisesti kului siis kesä 1968, ja jo syksyllä oli Stevellä uusi bändi, todellinen supertrio, joka kantoi nimeä Crosby, Stills and Nash.

Oli oikeastaan melkoinen sattuma, että Crosby, Stills & Nash perustettiin. Steve Stills ja David Crosby olivat olleet ystävyksiä jo vuosikaudet. (Crosby esiintyi Buffalon kanssa mm. kuuluisilla Montereyn festivaaleilla.) Kerran Stills ja Crosby sitten istuivat iltaa John Sebastianin luona ja lauloivat omaksi huvikseen. Paikalla sattui olemaan englantilaisen Hollies-yhtyeen kultakurkku Graham Nash, joka yhtyi lauluun. Näiden kolmen miehen äänet sointuivat hienosti yhteen ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että heidän olisi perustettava bändi.

Eikä yhtyeen kokoamisessa sitten suurempia vaikeuksia ollutkaan - Stills oli kierrellyt vapaana muusikkona jo muutaman kuukauden, Crosby saanut potkut the Byrds -yhtyeestä jo vuotta aikaisemmin ja Graham Nash oli jo väsynyt tiukan kaupallisiin Hollies-kuvioihin. Niin oli syntynyt varsinainen stemmalaulun kuningasryhmä.

Esikoisalbumi (Atlantic SD 8229) ilmestyi sitten kesäkuussa 1969, mutta vaikka se menestyi mainiosti, oli yhtyeellä vaikeuksia: kaverit tiesivät, etteivät he tulisi onnistumaan konserteissa, sillä studiossa oli Steve Stills joutunut tekemään todellisen suururakan - hän lauloi, soitti urkuja, pianoa, bassoa ja kitaraa - eivätkä Crosby ja Nash pystyneet soittamaan kunnon sooloja. Rumpali heillä oli (entinen Clear Light -mies Dallas Taylor), mutta ennen kiertueelle lähtöä tarvittiin basisti ja toinen kitaristi. Basistiksi aiottiin alunperin vanhaa tuttua Bruce Palmeria (ex-Buffalo), mutta jostain syystä päädyttiin kuitenkin rutinoituun studiomieheen nimeltä Greg Reeves.

Kitaristia etsittiin aika kauan. Vihdoin päätettiin kysäistä, olisiko Stillsin vanha kumppani, Neil Young, kiinnostunut. Neil piti ajatuksesta, mutta asia ei kuitenkaan ollut sillä selvä. Crosby, Stills & Nash olivat ajatelleet hankkivansa ryhmään vain jonkun vierailevan kitaristin - tähtiä kun yhtyeellä tuntui olevan kylliksi omastakin takaa. »Kyllähän nyt kaikki sinut tuntevat», he jankuttivat Neilille. Mutta tämän pysyessä lujana, oli heidän luovuttava ja liitettävä vielä neljäskin nimi yhtyeen muutenkin pitkään nimilitaniaan.

Neil Young liittyi yhtyeeseen esikoisalbumin ilmestymisaikoihin, ja lähti siis yhtyeen mukaan promoteeraamaan levyä, jonka tekemiseen hän ei ollut osallistunut. Musiikillisestihan liittyminen Crosbyyn ja kumppaneihin merkitsi melkoista muutosta, sillä olihan yhtyeen siloiteltu laulupop melkoisen kaukana siitä kamasta, mitä Neil oli juuri soittanut Crazy Horsen kanssa.

Viime elokuisessa Rolling Stonessa Neil kuvaili suhdettaan CSNY:iin ja Crazy Horseen tähän tapaan: »Rakastan muiden kavereiden kanssa soittamista, mutta Stephenin kanssa soittaminen on jotain erityistä. David on erinomainen komppikitaristi ja Graham laulaa suurenmoisesti... ja paskat, eihän minun tarvitse kertoa ihmisille, että nämä kaverit ovat ilmiömäisiä. Tiesin, että se tulisi olemaan hauskaa. Minun ei tarvitsisi olla esillä. Minun ei tarvitsisi olla itseni kaiken aikaa, mutta saatoin silti työskennellä Crazy Horsessa. CSNY oli niin suuri nimi, että se oli minulle helppoa. Itse asiassa olin vain instrumentalisti, joka lauloi pari laulua. Se oli helppoa ja musiikki oli suurenmoista... Ihmiset pitävät minua CSNY:n Neil Youngina, mutta eihän se ole minun päähommani. Se on vain jotain, jota teen silloin tällöin.»

Turhaan Neil kuitenkin vähättelee omaa panostaan bändissä. Hän toi mukanaan oman luovan panoksensa, eikä suinkaan ollut pelkkä rivimies. Kun Crosby ja kumppanit saattoivat täydellisyyden kaipuussaan erehtyä tekemään siloista sakariinipoppia, niin silloin tuli avuksi Neil - hänen panoksensa antoi yhtyeen musiikille melkoisen annoksen syvyyttä. Sen kyllä huomaa kuunnellessaan yhtyeen pääteosta, tiettävästi yli 800 tuntia studiotöitä vaatinutta »Deja Vu» -albumia (Atlantic SD 7200). Neil tekee omat hommansa nytkin persoonallisesti ja hyvin. Miehen ilmaisuvoimaista kitarointia kuullaan viidellä raidalla, yhden piisin hän on tehnyt Steve Stillsin kanssa ja kaksi yksin.

CSNY sortui alusta pitäen tähän vanhaan superyhtyeiden virheeseen: useimmilla raidoilla ei ollut kysymys yhteistyöstä, vaan säveltäjä johti piisinsä valmistumista kuin paraskin kapellimestari ja käytti muita yhtyeen jäseniä miltei studiomuusikkoina. Neilin kertoman mukaan vain kolme piisiä valmistui yhteistyössä (nimittäin Youngin »Helpless», Crosbyn »Almost Cut My Hair» ja Mitchellin »Woodstock»). Niinpä Youngin »Country Girl» on sooloraita. Se tulee lähelle Buffalo-piisiä »Broken Arrow». Hienoa työtä, teknisesti verrattomasti miehen esikoisalbumin raitoja parempi, mutta ei se kuitenkaan nouse Youngin levytystuotannon parhaiden saavutusten joukkoon. »Helpless»-piisiin Crosbyn, Stillsin ja Nashin upea taustatyöskentely tuo sellaista pintakauneutta, ettei siihen Neil olisi yksin pystynyt.

Totuus on kuitenkin se, ettei lahjakkuuksia voi laskea yhteen, eikä myöskään CSNY osoittautunut aivan niin hyväksi ryhmäksi kuin mitä sen osien summa olisi antanut odottaa. Ainakin minä kuuntelen mieluummin Youngia ja Stillsiä omilla soololevyillään tai Buffalo Springfieldin jäseninä, David Crosbya Byrds-levyillä ja Graham Nashin levyt - ne jätän väliin.

Kultakuumeen jälkeen

Vaikka CSNY ei merkinnytkään Neilille mitään suuria taiteellisia voittoja, toi se sentään paljon rahaa ja mainetta.

Olihan Neil ollut tunnettu muusikko jo ennen CSNY:tä, mutta nyt hän oli supertähti, jonka seuraavaa albumia odotettiin aivan poikkeuksellisen suurella mielenkiinnolla.

Alkuvuodesta 1970 alkoi Neil valmistella uutta sooloalbumiaan. Niinä kuutena kuukautena, joina Neilin päätyö liittyi CSNY:iin, oli hänen taustabändinsä Crazy Horse kasvanut. Kaverit olivat Washingtonissa käydessään tutustuneet Nils Lofgren -nimiseen mainioon pianistiin ja pyytäneet häntä mukaan ja kun »After the Goldrush» -albumia (Reprise K 44084) alettiin äänittää, oli Crazy Horse nelimiehinen. Muutamiin sessioihin toi Neil CSNY-kumppaninsa Greg Reevesin (basso) ja Steve Stillsin (taustalaulu).

Crazy Horse on hivenen rauhoittunut siitä riehakkuudesta, millä »Everybody Knows...» -albumia runnottiin eteenpäin. Se tekee yhä hienoa työtä. Ralph Molinan eleettömän tarkka rummuttelu ei lakkaa viehättämästä - tätä miestä ei ole turhaan verrattu Ringoon, niin samanlainen on näiden kahden miehen käsitys rockrumpalin tehtävästä. Nils Lofgren tuo herkkävaistoisella pianotyöskentelyllään moniin piiseihin aivan uutta syvyyttä (esim. nimimelodia).

Näitä Neilin parhaita albumeja kuunnellessa tulee toistuvasti mieleen, että vaikka mies tekee hyviä, mieleentarttuvia melodioita ja on vähintäänkin omaperäinen sanoittaja, ja erinomainen kitaristi, vaikuttaa hän kuulijaansa vahvimmin nimenomaan laulajana, joka todella tarkoittaa sitä, mitä laulaa.

Neil Youngin ääni ei ole perinteisen estetiikan mukaan »hyvä» - sitä ei ole koulittu, sen ala varsin rajoitettu jnpp. Mutta Neilin laulussa on paljon aineksia, jotka tekevät hänestä popin estetiikan mukaan hyvän vokalistin. Kuunnelkaapa vaikkapa »After the Goldrush» -albumin »Southern Man'ia»; miehen pistävä, raivokas laulu pakottaa kuuntelemaan, sitä ei voi käyttää taustahyrinänä. (»Southern Manin» kerta soisensa jälkeen paikalleen takertuva kitarasoolo osoittaa puolestaan, miten Neil Young pystyy lataamaan teknisesti yksinkertaisesti kuviot täyteen voimaa.) Esimerkkinä Neilin tulkitsijan kyvyistä käy hyvin myös »Lonesome Me» - tavallisestihan tämä Don Gibsonin country-standardi vedetään läpi reippaana hölkkänä, mutta Neil on tehnyt piisistä hitaan version ja korostanut näin laulun yksinkertaista lyyristä sanomaa: »I can't get over, why she set me free... O-oh lonesome me!»

Näin jälkeenpäin on mielenkiintoista tarkastella, miten Neil Young on suhtautunut »After the Goldrush» -albumiin, jota täydestä syystä voi pitää hänen päätyönään. Keräämistäni lehtileikkeistä käy ilmi, että levyä tehtäessä oli Neil siitä hyvin innostunut: hän katsoi olevansa luomassa jotain, jollaista ei kukaan ollut aikaisemmin tehnyt - ja aika itsestäänselvään sävyyn hän huomauttaa, ettei CSNY:n voi kuvitellakaan esittävän »After the Goldrushin» kaltaista musiikkia. Nykyään, vuosia myöhemmin, hän pitää sitä vahvana työnä - sellaisena, josta tuli välttämättä...

Käännekohta

Levyllä kuullaan todella tavallista vähemmän sähkistä ja Young on muuttanut tyyliään, mutta nämä muutokset johtuivat vain osittain tietoisista ratkaisuista - osittain ne selittyivät ankeista olosuhteista.

Muutama Neilin selkärangan välilevyistä oli nimittäin luiskahtanut paikoiltaan ja tämä aiheutti kovia kipuja ja halvaannutti osan hänen ruumiistaan. Neil joutui makaamaan liikuntakyvyttömänä pitkät ajat, eikä hän levyä tehtäessä pystynyt soittamaan sähkökitaraa. Onnistuneen leikkauksen jälkeen hänen kuntonsa kuitenkin koheni ja muutamalla piisillä kuullaan miestä sähkökitaran kimpussa.

Inhimillinen kärsimys tuntuu usein antaneen aiheen Youngin lauluille. Kysymys ei kuitenkaan ole vain henkisestä ahdistuksesta, mies on joutunut kokemaan omakohtaisesti myös fyysisen tuskan; hän sairastaa epilepsiaa ja sokeritautia.

Eniten myyty

Muutamat arvostelijat pitivät »Harvestia» kaupallisena levynä. Siinä he olivat ihan oikeassa. »Harvestista» tuli kaikkien aikojen eniten myyty Neil Young -albumi. Eikä laajassa suosiossa ole mitään ihmettelemistä: »Harvest» on Neilin »helpoin» levy - mukavaa käyttömusiikkia. Ennen muuta bändin kokonaissointi on pehmentynyt melkoisesti, mutta ihan uudet miehet ne Neilin kanssa soittavatkin!

Neil ei olisi halunnut luopua Crazy Horsesta, mutta yhteistyöstä ei tahtonut oikein tulla mitään, koska Danny Whitten, bändin johtaja ja hyvä ystävä oli auttamaton heroinisti. (Samasta syystä Nils Lofgrenkin jätti Crazy Horsen ja palasi omaan Grin-bändiinsä.) Stray Gators muodostuu joukosta rutinoituja muusikoita - tutuin heistä lienee pianisti, Spector-sovittaja, Neil Young -tuottaja yms. Jack Nitzsche, joka teki Neilin kanssa töitä jo Buffalon aikoina. Alunperin soitti Stray Gatorsissa rumpuja CSNY-mies Johnny Barbata, mutta jostain syystä hänet vaihdettiin Kenny Buttrey'iin, rutinoituun studiomuusikkoon. Bassoa soitti Tim Drummond (ex-Lonnie Mack Band ym.) ja pedal steeliä vingutteli Ben Keith. Jos »Harvest» myi hyvin, niin eipä sen tekemisessä pahemmin rajojakaan säästelty - taustalaulajina on käytetty melkoista joukkoa nimekkäitä tähtiä: Crosby, Stills, Nash, James Taylor ja Linda Ronstadt ja pari raitaa on käyty äänittämässä Lontoossa sinfoniaorkesterin kanssa.

Kuitenkin ehkä vaikuttavin raita koko levyllä on »Needle and the Damage Done» - eleetön live-esitys - Neil Young & akustinen kitara. Neil kertoo huumeongelmasta, sellaisena kuin se esiintyy hänen lähiympäristössään (ennen muuta Danny Whittenissä?): »I caught you knockin' at my cellar door, 'I love you baby, can I have some more'. 'Oh, the damage done. I hit the city and lost my band. I watched the needle take another man. Gone. The damage done... »

Huolimatta siitä, että sovittajana toimineen Jack Nitzschen pitäisi osata hommansa, ei näissä sinfoniaorkesterin kanssa tehdyissä opuksissa oikein ole eloa. »Man Needs a Maid» vielä menettelee - itse asiassa mukava naivin herttainen rakkauslaulu, mutta »There's a World» on kaikessa mahtipontisuudessaan yksinomaan kamala.

Sikäli kuin Youngin tarkoituksena oli tehdä »After the Goldrushin» jälkeen mahdollisimman erilainen levy, on hän onnistunut. »Goldrush» muodosti varsin kiinteän albumikokonaisuuden - »Harvest» sitä vastoin on kokoelma hyvin erilaisia lauluja. Yhden akustisen ja kahden sinfoniaorkesterin kanssa tehdyn piisin lisäksi on levyllä pari hidasta laulua, jotka tunnelmiltaan olisivat sopineet hyvin »Goldrushille» (»Out on the Weekend», »Harvest» ja »Old Man»). Nämä »Goldrush»-tyyliset raidat ovat ihan kunnon työtä lukuun ottamatta »Alabamaa», joka tulee kiusallisen lähelle edellisen albumin mestariteosta »Southern Man», eikä Neil Young -diggari voi välttyä siltä ajatukselta, että Crazy Horse olisi tehnyt tämän melkoisesti paremmin.

Neil Youngin aikaisemmasta (ja myöhemmästäkin) tuotannosta poikkeavat perussävyltään huolettomat rallit »Heart of Gold» ja »Are You Ready for the Country». Kummassakin on selviä C&W-vaikutteita, kummatkin tarttuvat nopeasti mieleen ja peräti harvoin Neil tulkitsee jonkin piisin tähän tapaan, ikään kuin mies ei välittäisi laulun sanomasta mitään.

Neil Youngin »Harvestin» jälkeiset albumit liittyvät kiinteästi toisiinsa. Niistä ihan lyhyesti Neil Young -sarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa.