Näin muistelee Neil Young erästä elämänsä käännekohtaa Rolling Stonen haastattelussa.

Jotain oli tosiaan katoamassa. »After the Goldrush» ja »Harvest» olivat erinomaisia levyjä, mutta kun ne menestyivät niin mainiosti, aiheutti se myös painetta. Seuraavastakin levystä piti tulla hyvä, ja levy-yhtiö piti selvänä, että siitä tulisi entistä kovempi hitti. Neil Young oli nyt supertähti ja supertähdiltä odotetaan superlevyjä - edellisen hitin menestyskaaviota noudattavia, supertähtijoukon kanssa tehtyjä levyjä, jotka painuvat ilmestymispäivänään listojen kärkeen. Supertähden vakanssi ei kuitenkaan miellyttänyt Neiliä. Hän päätti ryhtyä aivan toisenlaisiin hommiin.

Eniten Neiliä kiinnosti elokuvan tekeminen. Hän oli harrastanut kuvaamista jo pitkän aikaa, ja ainakin hän itse väittää toimineensa mainospätkien kuvaajana salanimellä Bernard Shakey - ihan vain oppiakseen tuntemaan elokuvauksen tekniikan.

Elokuvaprojektin rahoituksessa oli kuitenkin vaikeuksia ja kun rahoja ei muualta löytynyt, teki Neil Young levy-yhtiönsä kanssa sopimuksen: Warner Bros. antoi rahat elokuvan tekoon sillä ehdolla, että yhtiö saisi julkaista filmin soundtrack-albumin »Journey Through the Past», joka oli niin elokuvan kuin soundtrack-albuminkin nimi.

Vaikka taloudellisten tekijäin paine oli saanut Neilin tekemään vastoin alkuperäisiä suunnitelmiaan miehen omasta elämästä kertovan musiikkielokuvan, osoittautui tämä »Journey Through the Past» lopulta sen verran vaikeatajuiseksi ja kokeilevaksi elokuvaksi, ettei Warner Bros. halunnut ryhtyä levittämään sitä kaupallisiin elokuvateattereihin. Soundtrack-albumin se kyllä julkaisi, olihan uusi Neil Young -albumi kuumaa tavaraa, vaikka se sitten olisikin täynnä vanhoja äänityksiä.

Elokuvien tekemisestä Neil on edelleen kiinnostunut, mutta »Journey» opetti hänelle, millaisen elokuvan haluaa tehdä seuraavaksi: »Se on juoneltaan hyvin yksinkertainen. Ehkä siinä ei ole juonta ollenkaan, vaan ainoastaan vahva tunnelma. Kolme, neljä ihmistä, jotka elävät yhdessä. Ei musiikkia. En tee enää milloinkaan elokuvaa, jolla olisi jotain tekemistä minun itseni kanssa. Ensimmäistä elokuvaa en olisi päässyt tekemään muulla tavoin. Halusin tehdä elokuvan, joten suostuin siihen. Uhrasin itseni muusikkona sitä tehdessäni.»

Time Fades Away

Loppuvuodesta 1972 kokosi Neil Young ympärilleen Stray Gatorsit eli siis yhtyeen, jonka kanssa hän oli tehnyt »Harvestin». Uuden ohjelmiston harjoitukset alkoivat. Bändiin kuuluivat Ben Keith (steelkitara), Jack Nitzsche (piano), Tim Drummond (basso) ja Kenny Buttrey (rummut). Managerit olivat buukkaamassa suurta kiertuetta, jonka oli määrä alkaa tammikuussa 1973. Mukaan tuli myös Neilin vanha kumppani Danny Whitten, mainio komppikitaristi ja mies, joka oli soittanut Neilin kanssa lukemattomia kertoja.

Danny Whitten oli viime vuosina käyttänyt paljon heroiinia, mutta nyt hän vakuutti olevansa taas kunnossa. Danny Whitten otettiin Stray Gatorsien jäseneksi.

Yhteistyö ei kuitenkaan toiminut. Danny Whittenin elämä oli umpikujassa. Hän ei pystynyt enää keskittymään musiikkiin - ajatukset leijailivat omissa, epätodellisissa maailmoissa. Vihdoin Neilin oli myönnettävä, ettei Dannysta olisi enää muusikoksi. Dannyn oli lähdettävä, tai kiertueesta ei tulisi mitään.

Muutamia tunteja, kun Danny Whitten oli lähtenyt Neilin maatilalta, missä Stray Gators harjoitteli, soitti kuolemansyyntutkija ja ilmoitti, että Danny Whitten oli kuollut - hän oli ottanut yliannoksen heroiinia.

Neil Youngille oli tämän hyvin ystävän kuolema kova isku. Niin kova, ettei hän ole siitä vieläkään täysin toipunut, vaan yhä uudelleen palaa lauluissaan kuvaaman Danny Whittenin kohtaloa.

Edessä oli lähes kolme kuukautta kestävä kiertue - suuria yleisömassoja ja Neilillä mukana bändi, johon Whittenin kuolema oli jättänyt aukon. Poissa oli Whittenin tukeva komppikitara, joka oli taannut tiukan menon niin moniin aikaisempiin Neil Young -konsertteihin.

Useimmat konsertit äänitettiin ja näistä Neil yhdessä tuottajansa Elliot Mazerin kanssa kokosin albumin nimeltä »Time Fades Away» (Reprise MS 2151). »Minusta sen julkaiseminen oli perusteltua. 'Time Fades Away' oli hermostunut albumi. Ja hermostunut minä olin sillä kiertueella. Jos joskus kuuntelen kaikki levyni, on sillekin paikkansa... Jokainen levyni on jatkuvaa elämänkertaa. En osaa kirjoittaa samaa kirjaa joka kerta. On artisteja, jotka pystyvät... Haluan ilmaista omia mielenliikkeitäni, enkä suinkaan odota ihmisten kuuntelevan musiikkiani kaiken aikaa. Joskus se on liian intensiivistä», eritteli Neil Young »Time Fades Away» -albumia viime syksynä.

Vahvimmin Neil Young ja Stray Gators vetävät läpi nämä varsinaiset heavy rock -raidat »Last Dance» ja »Don't Be Denied». 9-minuuttinen »Last Dance» on epävireinen, lyijynraskas ja uupunut krapula-aamun blues. »Don't Be Denied» on puolestaan albumin koskettavin laulu, tarina kahdesta pojasta (Neil ja ex-Buffalo-basisti Bruce Palmer), jotka unelmoivat elämästä kuuluisina popmuusikkoina, perustavat yhtyeen, unelma toteutuu, mutta muuttaa samalla karuksi todellisuudeksi.

Tonight's The Night

Elokuussa 1973 Neil Young lähti uudelle kiertueelle. Tällä kertaa hänellä oli mukana Crazy Horse, jossa alkuperäisten jäsenten (Billy Talbot, basso ja Ralph Molina, rummut) lisäksi soittivat Ben Keith (steelkitara) ja Nils Lofgren (kitara). Tällä kiertueella Neil Young riskeerasi pahemmin kuin kertaakaan aiemmin asemansa »vakavasti otettavana taiteilijana». Konserttilavalla saattoi tapahtui miltei mitä tahansa. Esityksissä oli melkoinen annos teatteria, eikä niistä puuttunut irvokkaitakaan piirteitä - piisien välissä Neil otti esittääkseen erilaisia rooleja, eikä yleisö aina ollut varma seurasiko se kummallista näytelmää, vai vaikeaa persoonallisuuden jakaumaa. »Neil parodioi itseään», kertoi USAn vaikutusvaltaisin musiikkilehti Rolling Stone.

Yhä keskeisemmäksi teemaksi nousi kiertueen kestäessä tarina kahden huumausaineisiin kuolleen ystävän, Bruce Perryn ja Danny Whittenin, kohtalosta. Useita kertoja yhtye soitti samassa konsertissa kiihkeän piisin »Tonight's The Night».

Eräänä iltana Neil Young ja Crazy Horse menivät studioon. Kaverit vain viettivät aikaansa, pelasivat biljardia ja joivat tequilaa, mutta sitten he muistivat kuolleet ystävänsä, tarttuivat instrumentteihinsa ja alkoivat soittaa Dannyn ja Brucen muistoksi. Tuona yönä syntyi yhdeksän raitaa, jotka viime vuonna ilmestyivät albumilla »Tonight's the Night» (Reprise 2221). Albumin kolme muuta raitaa valitsi manageri Elliott Roberts Neilin nauhakokoelmasta.

Kannattaa kuitenkin huomata, kuinka mainiosti nämä Elliott Robertsin löytämät piisit sopivat levyn yleissävyyn. Fillmore East'ssa livenä äänitetty »Come on Baby, Let's Go Downtown» vangitsee sen kiihkon, jolla heroinisti lähtee hankkimaan ainetta - laulusolistina Neilin rinnalla Danny Whitten. »Lookout Joe» antaa ahdistavan pessimistisen kuvan tästä alamaailmasta, jossa hänen ystävänsä on joutunut elämään. Akustinen soolopiisi »Borrowed Tune» kertoo yksinäisen ihmisen umpikujasta, mutta on siinä sentään pilkahdus valoakin - uskoa huomiseen.

Levyn keskeiset piisit syntyivät kuitenkin tuona kuumeisena yönä. »Tonight's the Night» alkaa ja päättyy suorastaan hypnoottisella tavalla tenhoavaan nimipiisiin, joka kertoo Bruce Perryn tarinan. Mutta avainpiisinä pidän kuitenkin kakkospuolen aloittavaa »Roll Another Number» -raitaa: »En palaa Woodstockiin vähään aikaan, vaikka kaipaankin tuon yksinäisen hipin hymyä. Olen miljoonien mailien päässä tuosta helikopteripäivästä, enkä mene sinne vähään aikaan.»

On the Beach

Vaikka »On the Beach» (Reprise 2180) äänitettiinkin »Tonight's the Nightia» myöhemmin, se ilmestyi vuotta aikaisemmin. Tällä kertaa ei levyä ollut tekemässä mikään kiinteä bändi, vaan mukana oli soittajia eri bändeistä. Jokaisella raidalla soittaa Stray Gators -mies Ben Keith (steelkitara, dobro, basso, piano, urut jne.). Mukana ovat olleet myös Crazy Horsen rytmiryhmä Talbot & Molina, the Bandin Levon Helm ja Dick Danko, CSN&Yn Crosby & Nash, cajun-viulisti Rusty Kershaw sekä harppua ja sähkötamburiinia soittava Joe Yankee.

Neilin viimeaikaisen levyjen tapaan myös »On the Beach» syntyi varsin nopeasti. Päätettyään jättää »Tonight»-nauhat julkaisematta, kirjoitti hän nopeasti joukon uusia lauluja, keräsi ympärilleen muusikot ja teki LP:n. Yhteiskunnallisesti kantaaottavat laulut eivät ole milloinkaan nousseet keskeiseen asemaan Youngin tuotannossa, mutta nyt kun hän oli hylännyt poikkeuksellisen henkilökohtaisen albumin, muodostui »On the Beach» -albumista ikään kuin reaktionomaisesti Neil Youngin yhteiskunnallinen levy. Vaikka lauluissa on yhä kuultavissa omaelämänkerrallisia sävyjä, tarkastelee Neil entistä kriittisemmin omaa asemaansa amerikkalaisessa yhteiskunnassa.

Samoihin ajatuksiin hän palaa yhä uudelleen. Ironisesti: »Laulan lauluja parittajille / jotka veloittavat kymmenen taalaa ovella» (»For the Turnstiles») tai yksinäisenä ihmisenä: »Vaikka ongelmani ovat merkityksettömiä, ei se saa niitä poistumaan / Tarvitsen useita ihmisiä, mutta en voi tavata heitä joka päivä» (»On the Beach»). Tai nostalgisesti: »Noina entisinä folkaikoina oli ilmassa taikaa, kun me soitimme» (»Ambulance Blues»). Tai vertauskuvallisesti: »Olin Dixielandissa / Soitin hopeista viulua / Soitin kovaa ja mies rikkoi sen» (»See the Sky about to Rain»).

Esityksenä »Revolution Blues» on tehokas, mutta minulle ei ole koskaan täysin selvinnyt, mihin Neil sillä pyrkii. »Revolution Bluesilla» Neil kuvaa minä-muodossa suoran toiminnan vallankumouksellista, joka asuu 25 kiväärillä varustautuneena asuntovaunussa ja julistaa: »Olen kuullut, että Lauren Canyon on tulvillaan kuuluisia tähtiä. Vihaan heitä enemmän kuin spitaalisia ja tapan heidät autoihinsa.» Se ei ole vallankumouksellisten taistelulaulu, eikä se ole pilkkaa vallankumouksellisista - käsittääkseni se on vain kuvaus eräästä ihmisryhmästä.