Neil Young syntyi 30 vuotta sitten Torontossa, Kanadassa. Kanadalla on pitkä yhteinen raja Yhdysvaltojen kanssa, ja tuon rajan yli ovat vapaasti kulkeneet jo pitkään kaikenlaiset massakulttuurin muodot. The Bandin Robbie Robertson innostui rock 'n' rollista kuuntelemalla öisin amerikkalaisia radiolähetyksiä. Useimmille rockiin hullaantuneille kanadalaisille USA oli Mekka. Sinne oli päästävä.

Mutta vaikka kanadalaiset rockartistit palavat halusta päästä siirtotyöläisiksi USA:an, on heillä sentään aika paljon yhteistä. Otetaan esimerkiksi kolme tunnettua laulaja/lauluntekijää: Neil Young, Joni Mitchell ja Leonard Cohen. He ovat lähtöisin Kanadasta. Kaikki kolme ovat koko tuotantonsa ajan tehneet henkilökohtaisia, usein omaelämänkerrallisia lauluja, vakavia ja surullisia runoja yksinäisyydestä ja rakkaudesta.

Tämä on tarina eräästä rockin siirtotyöläisestä.

Kanadan Bob Dylan

Ensimmäiset musiikilliset vaikutteet tulivat Englannista. Murrosiässä Neil diggaili Shadowseja, osti kitaran ja kuvitteli olevansa Hank B. Marvin. Ja tuttua rataa kulki pojan musiikkimaku. Shadowsien jälkeen otti esikuvan aseman the Beatles ja 60-luvun amerikkalaiset popyhtyeet.

Steve Stills oli kerran käymässä Kanadassa, ja kuuli siellä mukavaa popyhtyettä Neil Young and His Squires. He ystävystyivät ja molemmat nuoria ja innokkaita kun olivat, päättivät perustaa yhteisen bändin. Mutta ei se oikein käynyt.

Steve oli amerikkalainen, Neil kanadalainen ja työlupien saaminen oli vaikeaa. Steve palasi Yhdysvaltoihin ja lupasi järjestää asiat siellä kuntoon.

Mutta ennen kuin Steve ehti tehdä mitään, oli Neil Youngin mieli muuttunut. Hänestä oli tullut yhdessä yössä täysverinen folklaulaja (»Neil rakastui erääseen tyttöön, joka oli folklaulaja ja takoi Neilin päähän, että tästä tulisi Bob Dylan... Se siitä. Hän halusi olla Bob Dylan ja minä halusin olla the Beatles», kertoi Steve Stills vuonna 1971.

Neil Young kierteli akustinen kitara kainalossaan ympäri Torontoa. Siellä Yorkvillen kuppiloissa hän ansaitsi niukan toimeentulonsa, mutta ei kestänyt kauaakaan, kun Neil Young tunsi nämä torontolaisympyrät liian pieniksi ja suuntasi suuren mustan umpiautonsa nokan kohti Yhdysvaltojen rajaa.

Legenda, joka on tosi

Se, kuinka Buffalo Springfield perustettiin, on rockin suuria legendoja. Niin uskomaton ja romanttinen tarina, että sen keksineen PR-miehen täytyisi olla nero. Mutta koska kaikki asianosaiset pysyvät tarinassaan vielä vuosien kuluttua, täytyy sen kai olla totta.

Näin se kävi:

Neil Youngilla oli mukanaan Bruce Palmer, nuori basistiystävä Kanadasta. He jäivät Los Angelesin kadulla pahaan ruuhkaan. Samassa liikenneruuhkassa muutama kymmenen metriä Neilin auton takana seisoi jumissa Steve Stillsin ja Ritchie Furayn auto. Yhtäkkiä Steve huomaa Ontarion rekisterikilvillä varustetun auton ja huudahtaa: »Tuon täytyy olla Neil Young! ». Steve hyppää ulos, juoksee Neilin auton luo ja ehdottaa: »Pistetään bändi pystyyn!»

Maaliskuussa 1966 Buffalo Springfield on sitten kasassa. Viikon parin miettimisaikaa tarvittiin rumpalin valitsemiseksi. Hommaan kelpuutettiin sitten Dewey Martin, Neilin suosikki, joka oli aikaisemmin työskennellyt tunnetussa bluegrass-bändissä The Dillards. Muut Buffalot olivat Ritchie Furay (laulu ja kitara), Steve Stills (laulu ja kitara), Neil Young (laulu ja kitara) sekä Bruce Palmer (basso).

Yhtyeen perustaminen kävi kuin filmissä, ja hyvin lähti Buffalon ura siitä eteenpäin. Nuori yhtye sai tehtyä mainion sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa - se toi mukanaan 12 000 dollarin ennakot, soittimet ja laitteet. Buffalo Springfield oli valmis valloittamaan maailman.

Yhtyeen ensimmäisenä singlenä julkaistiin Neil Youngin sävellys »Nowadays Clancy Can't Even Sing». Se ei menestynyt. Eikä yhtään paremmin käynyt kaupaksi yhtyeen toinenkaan single »Burned» - Neil Youngin säveltämä sekin.

Buffalo Springfield oli livebändinä aikakauden kovimpia, ja mm. The Byrdsin lämmittelybändinä sen kerrotaan soittaneen niin hyvin, että byrdit pelkäsivät tulla lavalle Buffalon jälkeen. Nämä kaksi yhtyettä olivatkin toistensa vastakohtia: the Byrds onnistui levyillään, mutta sillä oli vaikeuksia nousta konserteissaan levyjensä tasolle. Buffalo Springfield taas oli alusta pitäen vahva konserttibändi, taitavista muusikoista koottu tiukka kokoonpano, ja varsinkin kaksi toisiaan ymmärtävää soolokitaristia (Steve Stills & Neil Young) irrottelivat kuvioita, joita ei popbändeiltä oltu tuohon aikaan vielä kuultu. Studiossa kaverit olivat aluksi ihan vihreitä, eikä levy-yhtiökään tukenut heitä tarpeeksi. Yhtyeen ensimmäinen albumikin julkaistiin, vaikka kaverit olivat aivan tyytymättömiä sen laulusoundeihin.

Kesällä 1966 oli Los Angelesissa järjestetty pieniä mielenosoituksia, joihin poliisi oli tarttunut kovalla kädellä. Näitä tapauksia Steve Stills kuvaili laulussaan »For What It's Worth». Bändi piti siitä ja päätti julkaista sen seuraavana singlenään. Tällä kertaa Atlantic suostui järjestämään asiantuntevaa apua studiotyöskentelyyn. Stan Ross auttoi Buffaloa saamaan aikaan todella muhkeat rumpusoundit. »For What It's Worth» onnistui. Se on noita popin historian täydellisimpiä singlejä päällimmäisenä Steve Stillsin elämänmakuinen, karhea ääni, pohjalla Dewey Martinin jykevä, pehmeä komppi, kaukaisuudessa Neil Youngin valittava kitara ja kaikki toimii. »For What It's Worthista» tuli Buffalo Springfieldin lyhyen uran ainoa hittisingle. Kiireesti Atlantic veti yhtyeen esikoisalbumin pois markkinoilta ja julkaisi uuden version: yksi raita poistettiin, tilalle otettiin »For What It's Worth», yhtyeen haluamia uudelleenäänityksiä ei tehty.

Paljon riitoja, jonkin verran musiikkia

Buffalo Springfield ei ollut joukko hyviä ystäviä, vaan joukko hyviä muusikoita, jotka ymmärsivät toistensa päämääriä, mutta henkilökohtaisissa suhteissa oli aina kahnauksia. Ristiriitoja aiheuttivat monet asiat.

Ensinnäkin yhtyeessä oli kolme laulusolistia. Ritchie Furayn piti alunperin ottaa hoitaakseen vokalistin hommat (hän lauloi esimerkiksi Youngin säveltämän esikoissinglen), mutta ennen pitkää piisien säveltäjät halusivat esittää omat laulunsa itse. Ritchie turhautui tästä, sillä hän ei osannut soittaa kitaraa tarpeeksi hyvin.

Toiseksi Steve Stills, joka oli saanut tiukan sotilaskasvatuksen, katsoi olevansa yhtyeen pomo. Muut eivät oikein pitäneet tästä ajatuksesta. Steve ja Bruce pistivät jopa nyrkkitappeluksi erään new yorkilaisen rockklubin lavalla.

Kolmanneksi Neil Young ja Bruce Palmer olivat laittomasti maassa ja tämän seikan peittelyyn kului aikaa ja rahaa. Jännitystä lisäsi vielä se, että Bruce Palmer oli turhan innostunut huumeista. Häntä ei huvittanut käydä harjoituksissa, ja lopulta jäätyään kiinni kolmannen kerran hashiksen hallussapidosta, hänet karkotettiin Kanadaan. Brucen jälkeen tuli basistiksi Jim Fielder (sittemmin Blood, Sweat & Tears) ja tämän saatua potku Jim Messina (sittemmin Poco, Loggins & Messina).

Ei ollut ihme, että Buffalo Springfield pysyi hengissä vain parisen vuotta. Mutta pienehkönä ihmeenä voidaan pitää sitä, etteivät nämä riidat kuuluneet yhtyeen musiikissa. Buffalo sai valmiiksi kolme albumia: »Buffalo Springfield», »Buffalo Springfield Again» ja »Last Time Around». Toista LP:tä äänitettiin eri puolilla Yhdysvaltoja, eivätkä kaikki yhtyeen jäsenet olleet kai kertaakaan yhtä aikaa studiossa. Neilin ja Steven välit olivat poikki.

Pian albumin ilmestymisen jälkeen Neil erosi yhtyeestä, kaverit palkkasivat hänen tilalleen Doug Hastings -nimisen kitaristin, kului kuukausi ja Neil tuli takaisin. Mutta yhtyeen hajanaisuudesta huolimatta »Buffalo Springfield Again» muodostaa kiinteän kokonaisuuden. »Last Time Around» -albumista ei voi sanoa samaa. Sen kokosi Jim Messina aikana, jolloin Neil ja Steve olivat jo käytännössä eronneet yhtyeestä.

Buffalo Springfield hajosi toukokuussa 1968. Neil Young siirtyi akustisen folkin pariin. Messina ja Furay pistivät pystyyn Pocon, Steve Stills kulkeutui supermuodostelmaan Crosby, Stills & Nash. Dewey Martin perusti pian kolmen kaverinsa kanssa uuden Buffalo Springfieldin, hyvin huonomaineisen ryhmän, joka ehti tehdä pari albumiakin ennen kuin Stillsin ja Youngin lakimiehet estivät tuon nimen käyttämisen.

Lauluntekijänä Buffalo Springfieldissä

Neil Young on usein sanonut, että on aivan liikaa korostettu hänen taiteilijalaatunsa toista puolta: yksinäistä, akustista kitaraa soittavaa lauluntekijää. Se on vain pieni osa hänen työtään. Hän haluaa kuulua bändiin ja soittaa piisejä, jotka rockaavat. Buffalo Springfieldissä Neil Young pystyi ensimmäistä kertaa toteuttamaan tätä puolta itsestään.

On kiintoisaa huomata kuinka vahvan leiman Neil Young antoi niille piiseilleen, joita hän Buffalossa esitti. Ne on helppo nähdä eräänlaisina perustyyppeinä niille lauluille, joita Neil levytti sittemmin soololevyilleen.

Eiväthän toki kaikki Neilin piisit irronneet ensimmäisellä albumilla sellaisella voimalla, minkä ne olisivat ansainneet. Soundit kun olivat kautta linjan hieman heiveröisiä, mutta mielenkiintoisia Neil Young -alkioita levyltä kyllä löytää. Esimerkeiksi voimme ottaa kaksi aika erilaista piisiä, »Burned» ja »Out of My Mind».

Nopeatempoinen »Mr Soul» on ensimmäinen piisi, jolla Neil Young pääsee irrottelemaan oikein toden teolla. Kireäsoundinen kitarasoolon pätkä ja runnova lauluosuus, jossa on aivan erityisenä mausteena Stillsin karhea duetto-osuus, toimivat hyvin.

Huolellisesti kootulla tupla-albumilla »Buffalo Springfield» (Atco SD2-806) on yhdeksänminuuttinen liveversio Stillsin piisistä »Bluebird». Se osoittaa kuinka rautainen ryhmä Buffalo oli konserttilavalla ja miten verraton kitaristi Neil Young on. Teknisesti Neil ei ole mikään virtuoosi - ihan eri miehet ne vetävät lännen nopeimmat kuviot, mutta Neil soittaa aina tunteen voimalla. Hänen soolonsa antavat musiikille aitoa elämän makua. »Bluebirdin» live-esitys on vain yksi esimerkki tästä.

Buffalon hajottua jäi Atlanticin varastoihin kuulemma parin, kolmen albumin verran julkaisematonta materiaalia. Syystä tai toisesta ei yhtye (lähinnä Steve Stills) halua niitä julkaista, mutta ei sitä koskaan tiedä, vaikka Atlantic päästäisi vielä markkinoille ennen kuulematonta Buffalo-kamaa.

The Loner

Kesällä 1968 ei Neil Youngilla ollut Buffalo Springfieldistä mitään muuta jäljellä kuin muistot ja iso pankkitili. Buffalo Springfieldin hajoaminen oli merkinnyt melkoista muutosta Neilin elämässä. Pohjimmiltaan hän ei milloinkaan ollut halunnut uskoa näin hienon yhtyeen hajoamiseen. Näiden katkerien muistojen selvittämisen teki taloudellisen tilan riippumattomuus kuitenkin helpommaksi. Neil osti ison talon Topanga Canyonista, joka ennen pitkää oli täynnä iloisia ystäviä. Ei Neil ollut mikään erakko.

Koska Neil ei katsonut saavansa mistään Buffalon veroista ryhmää ympärilleen, alkoi hän taas esiintyä folkpaikoissa, vain akustinen kitara säestyksenään. Hän soitti mm. New Yorkin pienessä, mutta kuuluisassa Bitter End -klubissa. Hän esiintyi siellä kaksi viikkoa ja sali pysyi tyhjänä; paikkaan, johon mahtuu kolmisen sataa ihmistä, ei tullut milloinkaan edes sataa.

Samalla Neil Young äänitti albumiaan nimeltään yksinkertaisesti »Neil Young» (Reprise K 44059). Tämä loppuvuodesta -68 ilmestynyt albumi ei varmastikaan ole miehen parhaita. Itse asiassa pidän kaikista Neil Youngin levyistä, mutta tätä esikoisalbumia kuuntelen harvoin.

Levykannessa ei ole mainittu ainoatakaan muusikkoa, mutta basistina on useimmiten toiminut Jim Messina. Päällekkäin äänitysten avulla Neil soittaa useimpia soittimia. Neil tunsi itsensä kuitenkin epävarmaksi, ja hän saattoi ottaa kitarasoolonsa uusiksi vaikka kuinka moneen kertaan. Se johti kierteeseen, kun sooloa muutettiin, tarvittiin akustiseen komppiin toisenlainen soundi, ja kun se taas muutettiin, oli basso otettava uusiksi ja niin edelleen.

Tyylillisesti »Neil Young» on selvää jatkoa niille piiseille, joita Neil oli tehnyt »Again»-albumille (»Expecting to Fly», »Broken Arrow»)). Tunnelmat ovat samanlaisia, hivenen melankolisia ja kauniisti soivat jouset on nytkin sovittanut Jack Nitzsche, joka on myös säveltänyt LP:n ainoa »vieraan» raidan, lyhyen instrumentaalin »String Quartet from Whiskey Boot Hill».

Ei esikoisalbumin sävellyksissä mitään vikaa ole, mutta levy on ikävä kyllä ylituotettu. Piiseihin on yritetty tunkea aivan liikaa kamaa, ja ilmeisesti myös miksauksessa on omat vikansa: tätä levyä on soitettava lujaa, tai se muuttuu muzakiksi.

Kolme raitaa kannattaa kuitenkin nostaa esiin: »The Loner», »I've Been Waiting for You» ja »Last Trip to Tulsa». Jo nämä kolme raitaa nostavat albumin paljon keskitason yläpuolelle. »The Loner» julkaistiin Youngin ensimmäisenä singlenä. Siinä on luotu onnistuneesti vastakohta toisaalta raskaan kompin ja raa'an kitaroinnin ja toisaalta pehmeän akustisella kitaralla ja jousilla soitetun osuuden välille.

Yhdeksänminuuttinen »Last Trip to Tulsa» on kulkenut kauimmaksi Buffalon perinteistä. Vahvasti folk (ja Dylan-) vaikutteinen piisi on sanoitukseltaan yhtä kiihkoisaa tajunnanvirtaa. Neil soittaa akustista kitaraa eikä muuta säestystä ole, melkoisen erikoinen piisi siis muuten niin tiukasti sovitetulle albumille.