80-luvun alku oli vaikeata aikaa CS&N:lle. Heti vuoden -80 alussa ilmestyi Graham Nashin sooloalbumi Earth & Sky, joka vahvasti ekologisesta kannanotostaan huolimatta ei myynyt läheskään niin hyvin kuin Crosbyn & Nashin yhteiset samanaiheiset albumit. Se oli suuri pettymys Nashille, joka oli juuri vaihtanut levy-yhtiötä. Capitol sai käsiinsä kaupallisen flopin.

Levyn heikko menestys on aina ihmetyttänyt, sillä Earth & Sky sisältää kantaaottavista syytöksistään huolimatta melodisesti kekseliästä ja soitannollisesti raukeata kalifornialaismusiikkia, jolle järjen mukaan pitäisi löytyä kuulijoita. Sellaiset laulut kuin Heli-copter Song, Out On The Island ja No Nukesista tuttu Barrel Of Pain yltävät aivan samalle tasolle kuin Nashin CS&N-klassikot.

LP:nsä vanavedessä Nash lähti soolokiertueelle ja pystyi vetämään salit täyteen vallan kummasti. Toukokuun 25. päivänä 1980 Hollywood Bowlissa järjestettyyn Survival Sunday -konserttiin hän sai kumppanikseen Crosbyn & Stillsin ja tilaisuuden finaalissa CS&N:n kanssa esiintyivät Eagles-miehet Joe Walsh, Timothy B. Schmit ja Don Felder. Tämän tapahtuman jälkeen kuluikin lähes kaksi vuotta ennen kuin CS&N-kolmikko esiintyi jälleen yhdessä.

Stills käytti 80-luvun alun uusien kokoonpanojen kehittelyyn. Vuonna -79 hän oli tekaissut rhytm & blues -albumin, jonka Columbia oli hyllyttänyt ja seuraavana vuonna kävi Barry Beckettin tuottamalle jazz-vaikutteiselle levylle samoin. CBS/Columbia ei pitänyt levyjen potentiaalista myyntiarvoa kyllin korkeana ja sessioista ovatkin kuulijoiden ulottuville tulleet vain Southern Cross ja You Are Alive, jotka löysivät tiensä seuraavalle CS&N-levylle.

Levyjen hyllyttämisen jälkeen Stills lähti jälleen kiertueelle ja hänen The California Blues -bändissään musisoi mm. virtuoosi Michael Shergis, joka oli levyttänyt niin jazz-mies Maynard Fergusonin kuin iskelmälaulaja Helen Reddyn kanssa. Sergisistä tuli Stillsin hyvä kaveri moneksi vuodeksi eteenpäin.

Bändi lähti konsertoimaan Eurooppaan, mutta ennen sitä Steven vietti muutaman päivän Havaijilla, missä hän törmäsi Grahamiin. Parivaljakko sopi vanhat riitansa ja Grahamin Susan-vaimon suosiollisessa avustuksella heistä tuli parhaat kaverukset. Niinpä kun Steven saapui Euroopan kiertueelleen, Graham seurasi häntä esiintyen Stevenin neljässä viimeisessä konsertissa.

Samaan aikaan David Crosby kiersi soolona Yhdysvalloissa vaihtelevalla menestyksellä ja myös hän äänitteli albumia Graig Doergen ja Lee Sklarin kanssa. Crosbylla oli niin vanhaa materiaalia, kuten Jerry Garcian levyttämä Kids & Dogs ja King Of The Mountain, kuin uudempaa tuotantoa, josta Doergen mielestä kappaleet Might As Well Have A Good Time, Melody ja Delta edustivat miehen parhaimmistoa. Mutta Crosbynkaan levy-yhtiö ei luottanut matskuun ja myös hänen levynsä hyllytettiin.

Euroopan kiertueella Graham ja Steven olivat päättäneet kyhäistä kokoon yhteisen levyn ja vuoden -80 syksyllä he alkoivat tuottaa materiaalia projektilleen. Nash sai valmiiksi kunnianosoituksen vaimolleen otsikolla Song For Susan sekä CS&N:n musiikillisia erimielisyyksiä tutkailevan Wasted On The Wayn. Stevenillä oli jo valmiina Southern Cross, jonka sovitusta muutettiin radikaalisti oikean tunnelman tavoittamiseksi.

Keväällä -81 kaksikko alkoi äänittää levyään, apuvoiminaan Stillsin bändiläiset Michael Stergis, Michael Finnigan, Joe Vitale ja George Perry. Sergisin panos oli suurin, sillä hän oli jopa säveltänyt Stillsin kanssa kimpassa Turn Your Back On Loven. Albumia äänitettiin nopeaan tahtiin, mutta kun kappaletta Daylight Again alettiin valmistella, kaverukset joutuivat miettimään kolmatta laulajaa. Postille ajateltiin Doobies-solisti Michael McDonaldia tai Timothy B. Schmitiä, muta kumpikin oli estynyt. Viimein Stills päätti pyytää Art Garfunkelia laulamaan puuttuvan osuuden ja Artie suostui mielellään. Hän lauloikin lähes täydellisen harmonian ja niin Stillsin lähes kaksi vuotta tekeillä ollut, vanhaan Find The Cost Of Freedomiin saumattomasti liittyvä kansalaissodan järjettömyyden kuvaus sain arvoisensa tulkinnan. Stills on kappaletta kuvaillut ytimekkäästi:

”Tapahtumapaikkana on sisällissota, mutta sanat sopivat myös nykypäivään. Sota atomimielettömyyttä vastaan, se on meidän sisällissotamme.”

Elokuussa -81 Nash ja Stills olivat saaneet albuminsa kasaan, mutta he saivat havaita, ettei Atlantic ollut kovinkaan innostunut duolevystä. Niinpä asioiden jäätyessä paikoilleen Nash palasi viettämään perhe-elämää, sillä hänelle ja Susanille oli syntynyt toinen poika. Stills heitti tyylilleen uskollisena lyhyen rundin, jolla hän kuin tulevaisuutta ennakoiden esitti lähes yksistään CS&N-materiaalia. Näiden konserttien jälkeen Stills ja Nash kuuntelivat äänittämänsä materiaalin ja kuin yhdestä suusta he päättivät ottaa yhteyttä David Crosbyyn. Pienen suostuttelun jälkeen Crosby oli valmis palaamaan ruotuun ja suunnitellusta duolevystä alettiin työstää triomateriaalia, kuten Crosby oli todennut:

”Olin aluksi vihainen, kun he eivät olleet ottaneet yhteyttä aiemmin. Minulla oli tosi huonot fiilikset, mutta toisaalta rakastin noita jätkiä. Olen aina halunnut soittaa ja laulaa heidän kanssaan. Jopa kun me kinaamme tai olemme eri mieltä, on olemassa tietty raja, joka on meille ominainen. Se pakottaa oman egosi ulos kuvioista. Musiikki tulee tärkeämmäksi kuin yksi persoona, joten lopulta rakkaus voittaa ja musiikki hallitsee.”

Youngin probleemat

Jos oli 80-luvun alku vaikea CS&N:lle, oli se sitä myös Youngille. Rust Never Sleeps oli tehnyt hänestä täydellisen menestyksen ja erilaisissa äänestyksissä hänet nimettiin 70-luvun merkittävimmäksi muusikoksi. Kanadalainen oli samassa tilanteessa kuin Harvestin aikoihin ja hän myös reagoi toistamiseen kielteisesti liialliseen suosioon.

Youngin 80-luvun konsertit vaihtelivat ohjelmistoltaan paljon ja mies saattoi usein esiintyä myös liian vahvassa kaasussa. Niinpä yleisö sai niellä pettymyksen toisensa jälkeen ja Youngin maine lavaesiintyjänä kärsi pahanlaisesti. CS&N:stä poiketen Neil myös levytti ja julkaisi näinä vaikeina aikoina ja vuonna -80 ilmestynyt Hawks & Doves ja vuonna -81 ilmestynyt Re-Actor ilmentävät hyvin hapuilevaa musiikillista tilaa.

Varsin akustisesti toteutettu oli Hawks & Doves oli suuri pettymys Neilin uusimmille punkkarifaneille, joille nämä hempeät sävelmät olivat silkkaa myrkkyä. A-puolen kappaleet ovat peräisin 70-luvun puolivälistä ja ne ovat tyylillisesti kaikkein haurainta Youngia. Biisit eivät tällä kertaa ole aivan parasta tasoa ja puoliskon mielenkiintoisin esitys onkin The Old Homestead vain siitä syystä, että taustalla ujeltaa hienosti saha Tom Scripnerin taivuttelemana. B-puoli on sen sijaan mielenkiintoisempi, sillä se on selvä temaattinen kokonaisuus amerikkalaisen työväenluokan historiasta etelävaltiollisen näkökulmasta katsottuna. Hyvästä idiksestä huolimatta toteutuksellinen tarmo ei ollut aivan huipussaan, sillä sekä sanoituksellisesti että soitannollisesti ja sanoma arvailujen varaan. Lieneeköhän asian kanssa mitään tekemistä sillä, että Hawks & Doves ilmestyi samana päivänä kun Ronald Reagan valittiin USA:n presidentiksi? Younghan on monia fanejaan kauhistuttaen antanut kovasti myönteisiä lausuntoja entisestä Kalifornian kuvernööristä. Tiedä häntä, mutta muutamista valonpilkahduksista huolimatta Hawks & Doves on kovin keskeneräisen tuntuinen ja hieman vaisu kokonaisuus.

Ja paljoa parempaa ei ollut luvassa Re-Actorillakaan, jolla akustisuudesta ei ollut tietoakaan. Levy on toteutettu Crazy Horsen, kitaristi Larry Cleggin ja syntetisaattorin soittaja Salvatore Trentinen avustuksella ja sähkössä löytyy. Re-Actorillakaan ei sanoma oikein avaudu. Motor Cityssä Neil haikailee amerikkalaisia autoja, joilta japanilaiset ovat vieneet markkinat. Shotsissa taas kuvataan aseiden pauhua, mutta tilanne, jota laulu pyrkii kuvaamaan jää täysin epäselväksi. Siitä huolimatta Shots on albumin upeinta antia hittiaineista sisältävän Southern Pacificin ohella, mikä antaa selvän muistutuksen siitä, että onnistuessaan äijä on edelleen terästä.

Minua viehättää myös kunnianosoitus T-Bone Walkerille kappaleessa T-Bone, jossa Neil pystyy luomaan melko onnistuneen Walker-soundin, joskin kappale on ylivenytetty. Muilta osin Re-Actor jää hajanaiseksi sähköryöpyksi, jonka visiot eivät oikein avaudu. Vaikka se osoittaa selvästi, että Crazy Horse osaa rokata vallan vimmatusti, on se myös selkeästi huonoin Youngin niistä levyistä, joilla taustalla laukkaa Hullu Hevonen. Re-Actor näet sisältää liian pakonomaista, väkisin tehdyn tuntuista musiikkia, josta musiikinteon tuoma ilo tuntuu kokonaan puuttuvan.

Vuonna -81 ilmestyi myös soundtrack-levy Where The Buffalo Roam (MCA 5158), joka sisältää Rolling Stone -lehden gonzo-journalisti Hunter S. Thompsonin kreisiin maailmaan sopivaa musiikkia. Eri esittäjien (mm. Dylan ja Hendrix) musiikin levylle oli valinnut Niilo, joka oli myös säveltänyt instrumentaalit Ode To Wild Bill I, II, III ja IV. Lisäksi hän laulaa accapellana traditionaalisen Home On The Rangen. Niilon takia levyä ei juurikaan kannata hankkia, sen sijaan Thompsonin tarinaan pohjautuva erinomainen leffa kannattaa tsekata, jos siihen jossain törmää. Pääosassa sekoilee Natsa-mies Bill Murray.

Daylight Again

Joulukuussa -81 David Crosby saapui partnereiden luo kuunnellakseen Nashin ja Stillsin tekemän materiaalin. Laulujen kaikuessa Davidin korviin hän pettyi, sillä ne oli työstetty niin valmiiksi, että Crosbyn harmonioille ei tuntunut löytyvän tilaa. Graham ja Steven ehdottivat, että he poistaisivat taustalaulun ja laulaisivat kaiken uudelleen, mutta Crosby ei halunnut poistaa yhtään ääntä, koska se olisi ollut hänen mielestään väärin taustoilla häärineitä laulajia kohtaan, jotka olivat antaneet parhaansa.

Erityisen otettu Crosby oli Garfunkelin hienosta osuudesta, jolle Artie oli Davidin mukaan antanut koko sydämensä. Materiaalia tutkailtiin tarkasti, mutta Crosbyn osuus tuntui jäävän tosi pieneksi. Crosby oli tuonut mukanaan julkaisemattoman albuminsa materiaalia ja siltä levylle kelpuutettiin välittömästi koskettava Delta, mutta sekään ei parantanut asiaa sikäli, että biisissä musisoivat Graig George, Russ Kunkel ja kitaristi Dean Parks ja Nashin & Stillsin taustaharmonioita oli vaikea edes havaita. Mutta Crosbyn materiaalista löytyi Graig Georgen kirjoittama Might As Well Have A Good Time ja siihen saatiin sovitettua koko kolmikon harmoniat vanhojen aikojen malliin ja se olikin ainut kokonaisuus, jossa koko trion taika tavoitettiin. Muilla raidoilla Crosbyn läsnäolo jäi vähäiseksi, mutta hän hyväksyi asian, koska levyn taso miellytti häntä.

Kun levy ilmestyi Daylight Again -nimisenä vuoden -82 alussa, siitä oli helppo havaita, että Steven Stills oli ollut tuolloin bändin tuotteliain lauluntekijä, sillä 11 kappaleesta hän oli ollut väsäämässä kuutta. Yksin hän oli kirjoittanut vain Daylight Againin, sillä muissa häntä olivat auttaneet Michael Stergis, Richard & Michael Curtis, Gerry Tolman ja Graham Nash. Stevenin piiseistä parhaat ovat upea nimibiisi, levyn hienoin esitys folk-balladissa Southern Cross sekä rokkaavampi Turn Your Back on Love. Nashin panos jää auttamatta teksasilaisen varjoon, mutta herkkä Song For Susan ja Davidin kannalta harmittavan osoitteleva Into Darkness ylläpitävät oivasti Nashin mainetta hyvänä lauluntekijänä.

Levyllä hääräävät tutut muusikot Stillsin ja Nashin taustabändeistä ja vaikka Crosbyn kannalta asia ei välttämättä ole kovin mieltä ylentävä, ovat harmoniat aivan entisten levyjen tasoa. Arthur Garfunkelin ohella laulussa toimivat Tim Schmit ja Michael Finnigan ja parhaalla uralla Southern Cross kaksikko operoi aivan Nashin ja Crosbyn veroisesti. Crosbyn ei silti mielestäni tarvitse murehtia levyn yleistunnelmaa, sillä hänen kaunis Deltansa on ehdottomasti hänen upein yksittäinen biisinsä, joka yksinään pystyy pitämään hänen nimensä esillä vallan kummasti.

Daylight Again oli loistava levy oli loistava levy, mutta sen ilmestyessä vahvan uuden aallon musiikkimaailmaan haukkuivat kriitikot sen lähes lyttyyn. Jopa meidänkin lehdykässämme syytettiin äijiä vanhojen kliseiden toistamisesta ja ihmeteltiin, kenelle tällaista musaa oikein tehtiin. USA:n ostava yleisö kuitenkin vastasin kysymykseen nostamalla albumin nopeasti Top Teniin ja seuraa sille teki singlenä julkaistu Wasted On The Way. Joni Mitchell ylisti ystäviään ja monet muutkin pehmeämmän linjan artistit olivat tyytyväisiä levyn menestykseen. Steven Stills saikin tilaisuuden näpäyttää kriitikoita:

”Kriitikot eivät ole koskaan pitäneet tekemisistämme. He eivät jaksa odottaa, että pääsisivät repimään meidät palasiksi. Ja me olemme niin suuri kohde, että olemme kuin talo, jonka seinille heitellään mutakakkuja. Mutta kuten tiedätte, kun muta kuivuu ja putoaa alas, seisoo talo edelleen vakaana.”

Menestystä ja vaikeuksia (taas)

Daylight Againin valmistuttua Nash lensi Englantiin esiintyäkseen osana alkuperäistä Hollies-ryhmää. Vanhat haavat olivat sulkeutuneet ja Nash nautti laulamisesta vanhojen kamujensa kanssa niin paljon, että lupautui levyttämään albumillisen uutta materiaalia heidän kanssaan. Holliesin nimihän oli taas ajan tasalla, kun bändin 60-luvun biiseistä tehty hittikooste oli nostanut heidät listoille.

Kesäkuussa -82 järjestettiin Los Angelesissa rauhaa ja rakkautta henkinyt, atomivoimaa vastustanut konsertti otsikolla Peace Sunday. Tilaisuudessa esiintyivät Stevie Wonder, Tom Petty, Jackson Browne, Tierra, Linda Ronstadt, Dan Fogelberg, Joan Baez ja Bob Dylan. Mukana oli myös CS&N ja heidän yhteisesiintymistään odotettiin vesi kielellä, sillä yleisö tiesi Crosbyn olevan alamaissa liian huumeiden käytön takia. Kun Graham Nash soolo-osuutensa jälkeen pyysi lavalle Crosbyn ja Stillsin, olivat aplodit huumaavat, ja kun Crosby vetäisi Long Time Gonen upeammin kuin koskaan, yleisö huokaisi helpotuksesta. Ainakin vielä maaginen trio olisi voimissaan. Eniten mielissään asiasta oli itse Crosby:

”Se oli minun triumfini. Kaikki odottivat minun epäonnistuvan. Kaikki luulivat, etten saa itseäni kasatuksi kokoon. Todistin heidän olevan väärässä. Fiilinki oli tosi upea.”

David Crosbylle elämä näytti kuitenkin nurjemman puolensa, sillä hän ajoi autokolarin ja kun häneltä löydettiin pieni määrä huumeita ja ladattu ase, sai äijä syytteen molempien hallussapidosta. Tällä kertaa hän sai vielä uskoteltua tuomaristolle, että John Lennonin murha oli tehnyt hänet vainoharhaiseksi, joten syytteistä luovuttiin ja Davidia vain kehotettiin hakeutumaan vieroitushoitoon. Lähes välittömästi tehtiin Crosbyn asuntoon Teksasissa ratsia ja häneltä löydettiin toistamiseen narkoottisia aineita. Niinpä samaan aikaan, kun Daylight Again nousi listoille, oli Crosby vapaalla jalalla takuita vastaan odottamassa oikeudenkäyntiä huumerikoksien suhteen tunnetusti vanhoillisen Teksasin oikeuden edessä.

Crosbyn murehtiessa henkilökohtaisia ongelmiaan Steven ja Graham sen sijaan saivat vastata kyllästymiseen asti kovin kiusallisiin kysymyksiin - missä on Neil Young? Nyt kun CS&N-reunioni oli toteutunut, yleisö odotti myös Y:n liittymistä ryhmään. Nash ei kuitenkaan antanut paljoakaan toivoa.

”Neil on Neil ja CS&N on CS&N. Asia on aina ollut näin. Hän tulee ja menee niin kuin hänelle sopii. Koskaan hän ei ole antanut paljoakaan varoitusaikaa. En olisi ihmeissäni, vaikka hän soittaisi huomenna: 'Hei, olen juuri kirjoittanut nämä uudet laulut, jotka kuulostaisivat suurenmoisilta teidän lauluäänillänne tulkittuna.' Mutta sekään ei ihmetyttäisi minua, jos hän ei enää koskaan edes puhu sanaakaan kanssamme. Neil Young on Neil Young.”

Futurockia

Samaan aikaan, kun CS&N palasi takaisin huipulle, Neil Young suuntasi ideansa aivan muualle.

Euroopassa käydessään Neil oli punkin jälkeen ihastunut tiettyihin futubändeihin ja yritti ottaa kyseisestä musiikkimuodosta vaikutteita ilmaisuunsa. Kun vuoden -82 albumi Trans ilmestyi, saatiin havaita, miten Neil oli ideoissaan onnistunut. Hänellä oli käytössään elektroniikan uusi ihme vocoder, jonka avulla laulajan ja soittajien äänet saadaan kuulostamaan konemaiselta. Vocoder toisin sanoen muuttaa sen läpi lauletun ja soitetun musiikin ikään kuin soivaksi tietokoneohjelmaksi, jonka ohjelmoijana toimii musiikintekijä. Tätä koneellista toteutusta kuullaan Transilla peräti viidessä biisissä ja lopputulos kuulosti aikanaan omituiselta ja jopa hieman karulta. Nyt ajan saatossa olen kuitenkin oppinut pitämään levystä aika tavalla ja kaunis Transformer Man -balladi ja rokkaava Computer Cowboy antavat mielestäni oivan kuvan Youngin sävellysten laadukkuudessa. Vaikka toteutukset tulevat ulos täysin koneellisina, ei tämä tietokonemaisuus pysty missään vaiheessa peittämään sävellysten tunnistettavuutta, niin omaperäisen tyylin hän on ajan saatossa luonut sekä herkkänä folk-lyyrikkona että rokkaavana kitarasankarina.

Vocoder-kappaleista hienoin on mielestäni Computer Age, jossa ilmavan toteutuksen ohella kuullaan tosi kaunis melodia, jonka Young laulaa vocoderin läpi Nils Lofgrenin tukemana. Niille, joille nämä tekniikan ihmesaavutukset ovat liikaa, on tarjolla neljä tavanomaisempaa Young-tuotetta. Springfield-klassikossa Mr. Soul normaali laulu ja vocoder-taustat tarjoavat uuden ja vanhan synteesin, kun taas Little Thing Called Love ja Hold On To Your Love jatkavat pitkään onnistuneiden rakkausballadien ketjua ja kliimaksi kuullaan lopetusuralla Like An Inca, jolla Niilo niin tyypillisesti palaa historiassa taaksepäin tutkailemaan vanhoja intiaanikulttuureja Cortez The Killerin tapaan. Like An Inca on sanoitukseltaan, säveleltään ja toteutukseltaan kiistaton mestaristeos, jonkamoisia ei kahdella edellisellä levyllä ollut ainuttakaan.

Transia on mielestäni turhaan morkattu, sillä ikuisen etsijän pitkällä uralla se on yksi onnistunut kokeilu lisää. Yllättävintä asiassa oli se, että maanläheisyyteen aina pyrkinyt Young oli CSN&Y-nelikosta se, joka teki tällaisen levyn, sillä olihan Crosby ollut Byrdsien ja Jefferson Starshipin kanssa mukana tämän tyylisissä projekteissa ja toisaalta Steven Stills oli kiinnostunut studioteknologian monista mahdollisuuksista. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut lähtenyt Trans-tyyliseen projektiin, vaikka toisaalta täytyy todeta, että Transin normaalibiiseissä ja Daylight Againilla olivat Young ja CS&N huomattavasti lähempänä toisiaan kuin Youngin punk-aikoina. Punkkihan oli lähes vastakohtamusaa Crosby, Stills & Nashin harmonioille ja punk-artistit eivät takuulla kilpailleet samasta yleisöstä harmonian mestareiden kanssa.

Transin ilmestyessä Neil Young lähti kiertueelle esittelemään uutta materiaaliaan. Konsertit koostuivat vanhoista klassikoista ja vocoder-biisejä oli mukana vain muutama. Yleisö otti uuden tyylin melko hyvin vastaan, mikä todistettiin myös Tukholmassa, missä Euroopan kiertue oli lähimpänä suomifaneja, jotka sankoin joukoin kävivät kuuntelemassa sankariaan.

Kiertuekokoonpano oli sama kuin Transilla ollen melkoisen hieno läpileikkaus Youngin bändihistoriasta, vai mitä tuumitte seuraavasta: basistina toimi Springfield-konkari Bruce Palmer, kun taas rumpuja paukutti Crazy Horsesta tuttu Ralph Molina. Samasta ryhmästä on peräisin kakkoskitaristi Frank Sampedro. Urkuri, steelisti ja banjoisti Ben Keith soitti Stray Gatorsissa ja perkussionisti Joe Lala CSN&Y:n kiertuekokoonpanossa. Lisäksi mukana oli Youngia paljon avustanut Nils Lofgren, joten koossa oli todella ammattitaitoinen nippu Young-musiikin tulkitsijoita.

Kiertue onnistui erinomaisesti ja siltä taltioitiin videolle tunnin kooste Live In Berlin, jolla hyvän kokonaisuuden lisäksi saadaan encorena kuulla muualla julkaisematon Berlin. Hieno biisi sekin, joten fanien kannattaa kyllä hankkia tämä video. Levynä ei Trans kuitenkaan myynyt ollenkaan ja kaupallisesti jäi Young vuonna -82 täysin CS&N:n jättisukseen varjoon.

Menestys jatkuu

Vuoden -82 heinäkuussa lähti Crosby, Stills & Nash Daylight Again -kiertueelle, josta muodostui täydellinen menestys. Kiertuekokoonpanoon kuuluivat Joe Vitale, Chocolate Perry, Michael Finnigan, Michael Stergis, Urkuri Michael Hanna ja perkussionisti Efain Toro. Taustajoukot saivat normaalia enemmän huomiota ja Crosby tokaisikin kuvaavasti:

”CS&N on aina operoinut kuin perhe ja nyt perhe on kasvanut hieman suuremmaksi.”

Suuremmaksi kasvoi myös Nashin perhe, johon syntyi tyttö Nile Ann juuri kiertueen alla. Yllättävintä kiertueen menestyksessä oli se, että loppuunmyydyt katsomot täyttyivät nuorista kuulojoista ja täten CS&N:n laulut osoittivat jälleen ajattomuutensa. Yleisö oli kautta koko USA:n haltioissansa ja kiertueen siivittämänä Daylight Again myi platinaa. Albumilta toinen single Southern Cross julkaistiin myös videona.

Jos oli kiertue täydellinen menestys, niin kriitikot jakautuivat kahteen leiriin. Jokunen oli tyytyväinen, mutta suurin osa asiantuntijoista piti kiertuetta nostalgiatrippinä, jossa näivettyneillä versioilla vanhoista menestysbiiseistä kerättiin rahaa kolmikon eläkekassaan. Los Angelesin show myös videoitiin ja siitä oli helppo havaita David Crosbyn olleen ylilatautunut. Oikeusistunnon tuomiopäivä läheni ja hermostuneisuus kasvoi silmin nähden Crosbyn esiintymisessä. Kaiken kaikkiaan USA:n kiertue onnistui kuitenkin hyvin ja miehet palasivat soolohommiinsa.

Vuonna -83 ilmestyi edellisvuoden kiertueella äänitetty Allies, joka kuvasti melko hyvin sitä, miten hyvin bändi oli toiminut lavalla. Ohjelmisto oli valittu biiseistä, joita ei oltu julkaistu moneen kertaan, ja niin levy sisältääkin McCartneyn Blackbirdin, Buffaloiden For What It's Worthin ja Nashin Barrel Of Painin kaltaisia biisejä, joihin CS&N onnistuu sovittamaan hienot harmoniansa tehden niistä omiaan. Crosbyn osuus vuonna -82 oli ollut sen verran heiveröinen, että Shadow Captain ja upea versio Joni Mitchellin For Freestä oli otettu vuoden -77 comeback-kiertueen äänitteistä. Molemmat ovat tyrmistyttävän upeita esityksiä.

Allies sisältää myös kaksi uutta biisiä. War Games oli sävelletty samannimiseen elokuvaan, mutta sitä ei koskaan käytetty. Sen videototeutus perustuu kuitenkin elokuvan tapahtumiin. Stills/Nash-teos Raise A Voice taasen kehottaa tavallista kansaa kohottamaan äänensä ja olemaan missään tapauksessa vaipumatta mykkään pessimismiin. War Games ja Raise A Voice jatkoivat tiedostavaa CS&N-linjaa hyvin, joten ei ihme, että ensin mainittu nousi singlenä Top 30:een.

Kun vielä totean, että Nash kävi Englannissa levyttämässä Holliesin comeback-albumin What Goes Around, jolla ryhmä esitti hienon nipun upeita tulkintoja toisten tekemistä biiseistä, voinen lopettaa vuoden -83 tutkailun toteamukseen siitä, että se oli taloudellisesti yksi CS&N:n parhaista vuosista, muttei päättynyt kovin hyvissä tunnelmissa. CS&N kiersi Euroopassa pienen rundin, joka sisälsi paljon peruutuksia.

Taustalla oli tapahtunut muutoksia, George Perryn ja Joe Vitalen lähdettyä Joe Walshin kelkkaan. Heidät korvattiin Rick Jaegerilla, Kim Bullardilla ja Kenny Passarellilla. Kiertue sujui silti suhteellisen mukavasti, joskaan USA:n tapaiseen hullaantumiseen ei ylletty. Viimeiset Euroopan konsertit olivat kuitenkin laadultaan huikeita, sillä epätietoisuus Crosbyn tulevaisuudesta sai bändin tavoittelemaan parastaan - olihan tämä mahdollisesti viimeinen kerta, kun legendaarinen trio esiintyisi yhdessä.

Epäselvä tulevaisuus

Kiertueen lopulla Crosby saapui oikeuden eteen ja kun tuomio elokuun viidentenä julistettiin, oli se melkoinen shokki. Crosby näet tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen aseiden ja huumeiden hallussapidosta.

Erityisesti päätös pänni Nashia, joka totesi Crosbyn tarvitsevan tovereiden apua enemmän kuin vankilan yksinäisyyttä, ja hän oli huolissaan ystävänsä tulevaisuudesta. Samoihin aikoihin Nash ilmestyi Neil Youngin konserttiin Irvine Meadowsissa ja nousi lavalle laulamaan Ohiota kaverinsa kanssa. Nash on CS&N-kavereista ollut aina läheisin Neilille lavan ulkopuolella ja hän oli mielissään myös esiintymisestään Neilin kanssa:

”Laulaminen Neilin kanssa oli elämys. Melkein yhtä jännittävää kuin laulaminen CS&N:n kanssa Euroopassa. Nautin musiikista suunnattomasti, mutta CS&N saa riittää tältä erää, koska olen väsynyt kantamaan tuota taakkaa. Olen tehnyt sitä niin kauan, että tarvitsen siitä taukoa, vaikka David - Jumala häntä siunatkoon - jopa pääsisi ulos vankilasta.”

Neil Young oli vuonna -83 julkaissut albumin Everybody's Rockin', joka sisälsi sekä klassisia että Youngin kirjoittamia rokkiralleja. Taustakokoonpano toimi nimellä Shocking Pinks, mutta uudesta nimestä huolimatta se sisälsi tuttuja nimi vuosien varrelta. Albumi sai tyrmäävän vastaanoton lehdistössä ja meikäpoika taas hieman ihmettelee panettelua. Jos Everybody's Rockin' arvioidaan nimenomaan rockabillynä, on se melkoisen mallikas kokonaisuus, jossa noudatetaan uskollisesti perinteisen rockabillyn sääntöjä. Kun soitin ystävälleni Pekalle levyn version Mystery Trainista, oli rockabilly-fani täysin otettu soitannosta ja tokaisi osuvasti, että ei olisi uskonut, että joku vielä nykyään vaivautuu paneutumaan perinteisiin rockabilly-soundeihin näin perusteellisesti.

Olen samaa mieltä. Everybody's Rockin' on kauttaaltaan laadukas ja originaalit eivät kalpene perinteisten biisien joukossa pätkääkään. Levyllä sai julkaisunsa myös Wondering, joka mainitaan jo After The Goldrushin alkuperäisessä biisilistassa.

Young tekaisi televisiota varten myös promovideon tästä matskusta ja se on yksi komeimmista musiikkisekoiluista, mitä olen nähnyt. Aluksi hän soittelee muutaman akustisen balladiklassikon ja laulaa sitten Trans-version Mr. Soulista, minkä jälkeen lavalle kapuaa raivokas Shocking Pinks. Ryhmä soittaa Let's Dancen ja muutakin julkaisematonta materiaalia ja ihmetellä täytyykin, miksei niitä julkaistu virallisella albumilla. Ainut asia, josta Everybody's Rockin'ia voi moittia, on sen tosi lyhyt kesto.

Rockabilly-levyn jälkeen Neil Youngin levy-yhtiö Geffen haastoi hänet oikeuteen. Syynä oli ”tarkoituksellinen epäkaupallisten levyjen teko”, mihin levy-yhtiö oli tympääntynyt. Tämä kalabaliikki aiheutti sen, että Neililtä ei julkaistu uutta materiaalia kahteen vuoteen, joten hänellä oli aikaa paneutua muihin asioihin. Yksi hänen mieltään painanut asia oli David Crosbyn tukeminen tämän yksityisessä taistelussa, kuten hän itse totesi:

”Kaikki ovat huolissaan Davidista. Hän on ainutlaatuinen persoona, jolla on paljon ongelmia, jotka ovat ominaisia juuri hänelle. Toivon, että hän saa itsensä kokoon. Olen kertonut hänelle, että mikäli hän saa kasatuksi itsensä ja pääsee irti huumeista, niin liityn ryhmään uudelleen ja teemme jotain yhdessä. Ja tämä on kaikki, mitä pystyn tekemään.”

Nash varmensi asian:

”Neil kertoi minulle halustaan esiintyä kanssamme, mutta kaikki riippuisi siitä, mitä Davidille tapahtuisi. Voin jatkaa laulujen kirjoittamista. Voimme keskustella bändin uudelleenkokoamisesta. Mutta jos David joutuu olemaan vankilassa tai hän ei ole riittävän hyvässä kunnossa työskentelemään, CSN&Y ei voi toteutua.”

Epävakaata

Vuodet 1984-85 olivat hyvin epävakaata aikaa CS&N-historiassa. Allies-kiertueen päätyttyä kolmikko päätti olla vähään aikaan esiintymättä yhdessä, mutta kun Crosbyn tuomiosta valitettiin ylempiin oikeusasteisiin, päättivät Stills ja Nash päätöstä odotellessa tukea ystäväänsä ja niinpä CS&N esiintyi vuoden -84 aikana muutaman kerran yhdessä.

David Crosbyn elämästä oli tehty rock-soittajille tyypillinen esimerkki ja äijän likapyykkiä käsiteltiin monissa lehdissä, tarinoiden leimatessa Crosbyn auttamattomasti narkomaaniksi.

Tällä välin Steven Stills oli purkittanut Englannissa 80-luvun ainoan sooloalbuminsa Right By You ja apujoukot olivat mittavat. Tuttujen Stills-kamujen ohella levyllä musisoivat mm. Bernie Leadon ja Chris Hillman ja erityisen näkyvästi esillä oli Led Zeppelin -kitaristi Jimmy Page, jonka makoisaa kitaraduettoa Stevenin kanssa saamme kuulla levyllä runsaasti.

Right By You sisältää bluesia, rockia, latinoa ja lieviä diskovaikutteita oivassa suhteessa, muistuttaen selkeästi siitä, että Stills on omaleimainen ja monipuolinen säveltäjä ja sanoittaja, jonka karheasta lauluäänestä saamme pitkästä aikaa nauttia nyt todella paljon. Huomionarvoisimmat biisit ovat 50/50, Stranger ja Grey To Green Nashin ja Stillsin harmonioiden ansiosta sekä A.P. Carterin No Hiding Place, joka ydinvoimaa vastustavaksi lauluksi muuttuneenakin toteutetaan asiaankuuluvasti bluegrassina.

Levyn enteellisin laulu on Nashin ja Stillsin hieno versio Youngin Only Love Can Break Your Heartista, johon Stills on kirjoittanut yhden säkeistön lisää. Esityksestä on helppo aistia, että äijät ovat laulaneet kappaletta aikaisemminkin. Kaiken kaikkiaan Right By You olikin oiva muistutus Steven Stillsin monipuolisuudesta, mutta valitettavasti myyntiluvut jäivät pieniksi. Samoin kävi Graham Nashin soololevylle Innocent Eyes, josta en osaa sanoa mitään, koska en ole sitä koskaan kuullut.

Vuosi -85 toi lopullisen ratkaisun Crosbyn oikeuskäsittelyyn ja joulukuussa mies havaitsi joutuneensa kiven sisään. Lukuisat ystävät kirjoittivat armahduspyyntöjä Crosbyn puolesta, mutta ne eivät tehonneet. Kaverit olivat huolissaan selviytyisikö David hengissä sellin ahdistavuudesta, mutta tuskin kukaan uskoi millainen onnenpotku vankila hänelle lopulta oli. Sellin karussa yksinäisyydessä David sai asetettua asiat tärkeysjärjestykseen, eikä aikaakaan, kun hän sai itsensä irti huumeista. Valtavien kannustuskirjoitusten innoittamana hän paneutui täysipainoisesti laulujen tekoon ja esimerkiksi loistava Compass on peräisin vankila-ajalta, joka päättyi elokuussa -86.

Kesässä -85 pidettiin Etiopian nälkäänäkevien tukikonsertti Live Aid, johon Neil Young saapui esittämään hienon viiden biisin settinsä. Yksin esitetty Sugar Mountain, osittain akustinen ja osittain sähköinen Helpless, edelleen levyttämätön puhdas kantristandardi Nothing Is Perfect ja sähköinen Powderfinger muodostivat yhden päivän parhaista esityksistä. Muutama tunti myöhemmin Young kipusi toistamiseen lavalle ja tällä kertaa hän esiintyi osana Crosby, Stills, Nash & Youngia, joka oli tilaisuuden kunniaksi saatu 11 vuoden tauon jälkeen estradille. Hyvän tarkoituksen ansiosta oli David saanut loman vankilasta esiintymisensä ajaksi. Kvartetti lauloi vain kappaleet Only Love Can Break Your Heart, Daylight Again ja Find The Cost Of Freedom ja vaikkei se ollut ikimuistoisen päivän loistavimpia esityksiä, pystyi se vieläkin osoittamaan olevansa laulullisesti ainutlaatuinen ryhmä. Crosbyn piristynyt olemus sai Youngin uusimaan ehdotuksensa yhteisestä levystä ja äijä sai palata valoisin mielin kärsimään jäljellä olevaa rangaistustaan. Voimmekin siirtyä tutkailemaan Neil Youngin teoksia 80-luvun puolivälistä eteenpäin.

Sekametelisoppaa

Neil sai vuoden -85 alussa viimein sovittua oikeudelliset ristiriitansa Geffen-yhtiön kanssa ja kun materiaalia oli kertynyt varaston, alkoi hän suoltaa levyjä nopeaan tahtiin. Koska 80-luvun tuotantoa on käsitelty Folk & Country -lehden palstoilla melko hyvin, tyydyn vain muutamiin huomioihin.

Vuonna -85 ilmestynyt Old Ways oli koko uransa ajan runsaasti kantrivaikutteita käyttäneen artistin kunnianosoitus maalaismusiikille ja kokonaisuutena se onkin tosi vahva näyttö miehen kantritajusta. Vanhojen tuttujen ohella levyllä musisoivat mm. Waylon & Willie ja näillä voimilla on toteutettu ehjä kokonaisuus, joka kattaa kantrin osa-alueita melko laajasti. Minua eniten miellyttäviä ovat nykyiseen Waterboys-ohjelmistoonkin kuuluva The Wayward Wind, Willien kanssa duetoitu Are There Any More Real Cowboys? sekä upeaa banjon johtamaa sinivaikutteista soitantoa sisältävä nimibiisi Old Ways. Neil itse sen sijaan arvostaa erityisesti Waylonin kanssa laulettua Bound For Glorya, joka tarinana onkin melko onnistunut, mutta esityksestä mielestäni puuttuu se viimeinen yty. Hieno levy kuitenkin kokonaisuutena ja tämän lehden lukijathan asiantuntevasti valitsivat Old Waysin ao. vuoden kantrialbumien kermaan kuuluvaksi.

Niille, joille Vanhat tavat oli mannaa korville, tarjosi seuraava levy Landing On The Water todella karvaan kalkin. Hyvin sähköisesti ja runsain syntetisoijin toteutettu levy oli elektronisessa hard-rokkailussaan kieltämättä Neilille tyypillistä kokeilua, mutta lopputuloksena on auttamattomasti huonoin Youngin nimissä tehty levy.

Landing On Water sisältää sanoituksissa paikoin hienoja muistoja äijän vanhoilta ajoita ja esimerkiksi hippi-ideologiaa hän käsittelee tosi vakuuttavasti. Mutta musiikillinen toteutus on ”tuhonnut" hienot visiot tomuksi ja täytyy vain ihmetellä levyllä soittaneen Nils Lofgrenin kehuja.

Seuraavaksi ilmestyi albumi nimeltä Life, jolla taustoista vastasi pitkästä aikaa Crazy Horse. Life on toteutettu myös vahvasti elektronisilla lisäefekteillä, mutta Crazy Horsen prameilemattoman perusrokkauksen ansiosta albumi on edeltäjäänsä paljon tuhdimpi tekele. Sanoituksissaan Neil tuomitsee niin Reaganin määräämät Libyan pommitukset avausraidalla Mideast Vacation kuin koko USA:n ulkopolitiikan seuraavalla raidalla Long Walk Back Home.

Lifessa Young onkin poliittisesti tiedostavimmillaan ja pessimististen tulevaisuudennäkymien sivutuotteena hän saa ehkä karistetuksi vanhojen fanien epäluuloja, jotka aiheutuivat 80-luvun alussa esitetyistä Reagania kehuvista lausunnoista. Poliittisen materiaalin ohella Life sisältää toki pari komeaa rakkauslauluslovariakin, joten kokonaisuudessaan levyn voi todeta olleen oiva lisä Neilin ja Crazy Horsen upeaan levytuotantoon.

Albumien kehnot myyntiluvut saivat Youngin levy-yhtiön toistamiseen haastamaan hänet oikeuteen, mutta syytökset ”tarkoituksellisesta epäkaupallisten levyjen teosta” hylättiin perusteettomina. Tuomarien mielestä koko Neil Youngin ura kävisi ennakkotapauksesta mitä taloudelliseen itsemurhaan tulee ja oikeuden mielestä levy-yhtiöiden pitäisi tuntea artistinsa paremmin.

Vuoden -87 lopulla Neil kokosi uuden The Blue Notes -nimisen kokoonpanon, jossa tuttujen Crazy Horse -miesten ohella soitti vahva puhallinsektio. Neil itse esiintyi taiteilijanimellä Shakey Deal ja turhan ”legendaarisuuden” karttamiseksi ryhmää mainostettiin pelkällä The Blue Notes -nimikkeellä. Konsertit olivat onnistuneita ja saatiinhan hienoa ryhmää tallennettua vinyylillekin albumilla This Note's For You. Levy oli vahva osoitus paluusta musiikintekijöiden eliittiin. Vanhan ajan brassin vauhdittamana Niilo tulkitsee soul-tunnelmiaan ja parasta bluesia, mitä hän on vinyylille tallentanut. Erityisen hieno on Coupe De Ville, joka suorastaan tihkuu sinisyyttä.

Levyn tunnetuin kappale on Tina Turneria, David Bowie'a ja Michael Jacksonia vastaan hyökkäävä nimiraita, jonka videoversiosta nostettiin oikeusjuttu. Kuvatallenteessa Whitney Houstonin klooni parodoi kyseistä listastaraa, mutta tämän manageri ei kyennyt estämään videon esittämistä. Lopulta kävi niin, että This Note's For You valittiin vuoden -88 parhaaksi musiikkikuvitukseksi ja Neil oli asiasta mielissään, sillä hän oli todella vihainen suurfirmojen hallitsemasta musiikkimarkkinoinnista:

”Suutun tietyistä asioista. Suurfirmojen sponsorointi musiikkibisneksessä ärsyttää minua. Vituttaa nähdä sitä kaikkialla. En tiedä, mikä paikka sillä on musiikissa. Musiikissa esiintyjän ja yleisön välillä pitäisi olla suhde, joka ei tarvitse välimiehiä, se ei tarvitse sponsoreita. Ei fiilinkiä voi sponsoroida. En tee sopimusta olutfirman kanssa, koska sellainen on petollista ja harhaanjohtavaa, mutta valitettavasti sellaisella on voimakas vaikutus, mihin nyt yritän kiinnittää huomiota. Miljoonia dollareita tuhlataan sponsorointiin olutfirmojen ja Pepsin toimesta. Mieluummin haluaisin niiden rakentavan Michelob- tai Budweiser-keskuksen kodittomille. He pystyisivät huolehtimaan kodittomista pienellä prosenttiosuudella sponsorointi- ja mainosbudjeteistaan.”

This Note's For You -videon ansiosta albumi myi hieman edeltäjiään paremmin ja Neilin tulevaisuus sooloartistina näytti pitkästä aikaa lupaavalta. Hänen yksityinen musiikkimatkansa keskeytyi kuitenkin vuoden -88 alussa, kun David Crosby vapautettiin vankilasta täysin uutena miehenä. Ex-Byrd oli päässyt täysin irti huumeista ja oikeuden ehdotuksesta hän jopa toimi narkoottisten aineiden väärinkäytön vastaisten tilaisuuksien puhemiehenä ja puolueettomana opastajana.

Crosbyn näin päästyä kuiville oli aika toteuttaa Neilin ehdotus CSN&Y:n yhteisestä levystä, jota nelikko alkoi työstää Neilin ranchilla. Kysymykseen oliko Neilillä jälleen motiivina raha huonosti menneiden soolokiekkojen jälkeen hän vastasi:

”Raha on hienoa, muttei välttämätöntä. Mutta on se hyväksi vanhojen päivien varalle. Katsokaa minua - alan rapistua liitoksissani. Olen näivettymässä ja jos olen hiljaa, reaktio nopeutuu. Kun olet Lontoossa, katso noita suuria teräsrakennuksia. Ole aloillasi, niin muutut ruosteeksi ja tomuksi ennen kuin huomaatkaan. Niinpä pysyn liikkeessä. Kun saamme yhteisen levyn valmiiksi, teen jotain muuta. Mutta nyt on sen aika. Minulla on ollut erimielisyyksiä noiden kundien kanssa, mutta minullahan on ollut erimielisyyksiä kaikkien kanssa, jotka ylipäänsä tunnen. Sitä paitsi CSN&Y on yksi maailman parhaista bändeistä, vaikka sen itse sanonkin.”