Crosby, Stills & Nash sai varsin näyttävän osan Woodstock '94 tv-konsertissa äskettäin. Yhtye on ajankohtainen myös uusitun Woodstock-elokuvan ansiosta. WUM tarjoilee tässä koko nelikon historiikin loppujakson. Tämän kantri- ja folkrockin edelläkävijäyhtyeen tarinan ensimmäinen osa julkaistiin joskus aikoinaan Folk & Country -lehden palstoilla. Tätä edeltävä osa eli nelonen oli puolestaan WUMin numerossa 1/92.

Nyt siis jatketaan. Eletään 80-luvun loppupuolta...

Vuonna -88 ilmestynyt C,S,N&Y:n uusi levy American Dream sai osakseen tyrmäävän kritiikin lehdistössä. Levyä väitettiin keskiaikaisten vanhojen superstarojen kylmäksi rahankeruukikaksi, jolla vanhan maineen avittamaa tarjoiltiin kuulijoille pahemman sortin AOR-mössöä, jonka veroista soopaa ei oltu aikaisemmin juuri julkaistu.

Levyn kaupallinen menestys lisäsi entisestään arvostelijoissa närkästystä ja C,S,N&Y leimattiin tyyppiesimerkiksi vanhojen dinosaurusten henkiin herättämisestä taloudellisten päämäärien vuoksi.

Olkoot syyt mitkä hyvänsä, niin minä olen kyllä arvostelijoiden kanssa täysin eri mieltä levyn musiikillisesta tasosta, sillä American Dream sisältää suurimman osan niistä tekijöistä, joilla C,S,N,&Y oli maineensa 70-luvun alussa luonut.

Levy sisältää hienoja harmonioita, folk-balladeja, kantaaottavaa sanoitusta, kantrisävyjä sekä hienoa soololaulantaa ja soittimien hallintaa siinä samassa formaatissa, mistä nelikko oli opittu tuntemaan.

Niille, jotka taas tuomitsevat levyn pelkäksi nostalgiatripiksi, on tarjolla uudenlaista nykyteknologiaa hyväksikäyttävää modernia C,S,N&Y-soundia, joka vie oivasti eteenpäin superkvartetin perinteistä Ilmaisua. Parhaana esimerkkinä tästä voitaisiin mainita Neil Youngin väsäämä nimibiisi, jolla modernin toteutuksen tukemana otetaan kantaa USA:laisten TV-pappien valheelliseen rahankeruuseen.

Neil Youngin muut biisit ovat hänen CSN&Y-tuotannolleen tyypillisiä akustisia kantrirock-pohjaisia balladeja, jotka antavat oivan muistutuksen kanadalaisen kyvyistä luoda herkkää tunnelmaa kuten lämminhenkisessä This Old Housessa.

David Crosby on hänelle tyypilliseen tapaan säveltänyt levylle vain kaksi biisiä, mutta ne ovatkin tällä kertaa levyn hienointa antia. Miehen huumekokemuksiin pohjautuva Crosbylle ominainen pohdiskeleva folk-balladi Compass on koko hänen uransa suorasukaisin sanoitus, kun taas Nightime For The Generals sodanvastaisine sanomineen rokkaa komeammin kuin mikään muu biisi tällä levyllä.

Stephen Stillsin Got It Made / Drivin Thunder ja Night Song eivät sanoituksellisesti nouse hänen tuotantonsa eliittiin, mutta näillä biiseillä hän on löytänyt sen karhean teksasinbaritoniäänensä, joka on toiminut esikuvana Don Henleyn kaltaisille Stillsin inspiroimille "kähisijöille". Kaikenlainen liika pingottaminen loistaa poissaolollaan äijän vokaloinnista.

Graham Nashin biisit sen sijaan eivät tällä kertaa jaksa oikein vakuuttaa, sillä jos koskaan, niin nyt hänen tekeleitään voitaisiin syyttää liiasta naivistisuudesta.

Lopuksi haluaisin todeta, että American Dreamilla yhtye toimii myös ensikertaa todella yhtenäisenä nelikkona ja jopa Youngin biiseillä on aistittavissa muun kolmikon panos lopputulokseen.

Näine eväineen levy hienoine biiseineen, komeine toteutuksineen ja inhimillisine sanoituksineen ansaitsee kirkkaasti kaiken menestyksen, minkä se on taloudellisesti saavuttanut.

Hiljaiseloa

American Dreamin jälkeen Stephen Stills ja Graham Nash ovat viettäneet hiljaisempaa alkaa.

Sen sijaan huumeista irtipäässyt Crosby on ollut kovasti esillä, sillä häneltä on julkaistu uusi albumi Yes I Can sekä omaelämänkerta Long Time Gone, jotka molemmat ovat saavuttaneet myönteistä huomiota.

Yes l Can on yllättävänkin korkeatasoinen levykooste Crosbyn 80-luvun tuotannosta ja se on selvä osoitus miehen monipuolisuudesta. Herkkyyttä levyllä edustavat jo legendaarinen Melody sekä Lady Of The Harbor, kun taas rokkaavampaa Davidia komeimmillaan voimme kuulla Drive My Carilla. Sanoituksellisesti voimakkain tekaisu on nimibiisi Yes I Can, jolla David osoittaa taitonsa hienona tilannekuvaajana. Olkoonkin, että Yes I Can on AORia, se sisältää silti laadukasta musaa ja samalla se osoittaa, että el ollut pelkkä sattuma, että American Dreamin parhaat biisit olivat ikuisen hipin kynästä lähtöisin.

Omaelämäkerta Long Time Gone -kirjaa taasen pidetään yhtenä suorasukaisimmista rock- dokumenteista, jossa Crosby pesee likapyykkinsä kaikkine virheineen tosi avoimesti. Kirja on karua kerrontaa musiikkimaailman laitapuolen elämästä ja onkin kiva todeta, että tällä haavaa Davidilla pyyhkii hyvin.

Mieshän meni avioonkin pitkäikäisen naisystävänsä Jan Dancen kanssa.

Crosbyn ohella myös Neil Young el ole jäänyt lepäämään laakereilleen, joten tarkastelkaamme vielä lopuksi hänenkin viimeiset tekeleensä.

Neil Young ahkeroi

Neil Young on lähtenyt American Dreamin jälkeiseen taisteluun näivettymistä vastaan osallistumalla vähän yhteen sun toiseen projektiin.

Hän mm. säesti Bob Dylania tämän kolmella Kalifornian keikalla. Bobbyhan oli pienen bändinsä kanssa treenannut ohjelmistoaan Neilin ranchilla.

Tämä ohella Neil teki muutaman keikan oman bändinsä kanssa, joka nyt oli ristitty Ten Men Workingiksi. Sen kanssa hän alkoi äänittämään joulukuussa -88 uutta Times Square -albumia, jonka nimi muuttui Eldoradoksi. Levy kuitenkin hyllytettiin, mutta osa siltä julkaistiin seuraavalla studiolevyllä.

Vaimonsa Peggyn kanssa Niilo organisoi täysin akustisen hyväntekeväisyyskonsertin vammaisten lasten hyväksi onnistuen houkuttelemaan lavalle Tom Pettyn, CSN:n, Nils Lofgrenin, Tracy Chapmanin ja Bob Dylanin.

Sitten hän muutti kokoonpanonsa nimen Restlessiksi ja alkoi kuvata Alan Rudolphin ohjaamaa Love At Large -elokuvaa. Huhtikuussa Neil ja Restless tekivät konserttikiertueen Uuteen Seelantiin, Australiaan ja Japaniin. Kyseisiltä keikoilta äänitettiin viiden biisin EP-levy Eldorado, joka julkaistiin Australiassa ja Uudessa Seelannissa kasettina ja Japanissa CD:nä. Erittäin korkeatasoista levyä on saanut USA:ssa ja Euroopassa vain pahuksen kalliina importina. Se on sikäli sääli, koska Eldoradolta kuulemani biisit Cocaine Eyes ja Heavy Love ovat edustaneet äijän parasta matskua lähes 10 vuoteen. Palattuaan maailmalta Niilo kiersi soolokiertueella USA:ta ja eräässä konsertissa Bruce Springsteen nousi lavalle laulamaan Down By The Riveriä kanadalaisen kanssa.

Vuoden -89 aikana nuoret uuden polven rock-artistit tekaisivat kunnianosoituslevyn The Bridge, joka sisältää Youngin lauluja nuorten bändien esittäminä. Kyseiseltä kokoelmalta selviää hyvin, kuinka hieno lauluntekijä Nisse on aina ollut ja uudet yhtyeet esittävät antaumuksella ihanteensa upeaa tuotantoa suhtkoht omaperäisinä versioina.

Kuin pisteeksi iin päälle Neil julkaisi myös oman uuden Freedom-albuminsa, joka Eldoradon ohella on hieno osoitus siltä, että Youngin maine ei lepää vain vanhojen mainetekojen varassa, vaan mieheltä löytyy yhä idearikasta tuotantoa.

Freedom on toteutettu Rust Never Sleepsin tyyliin. Se on samanlainen läpileikkaus artistin tuotannosta ja Rustin tapaan levyn aloittaa ja lopettaa saman kappaleen akustinen ja sähköinen versio.

Tämä Rockin In The Free World -biisi kuuluu kiistatta Youngin hienoimpiin tekeleisiin ja nykyhetken ankeita olosuhteita kuvaileva teksti heijastaa samoja tuntemuksia kuin Dylanin Political World.

Eikä Free World ole ainut huippuhetki Freedomilla, sillä kautta koko albumin Niilo tunnelmoi tai rokkaa aina biisin edellyttämällä tavalla upeasti. Esimerkiksi Crime In The City on hieno elokuvamainen tarina nykyisistä olosuhteista, kun taas Hanging On A Limb ja The Ways Of Love ovat yksinkertaisuudessaan koskettavia kantriballadeja. Taustoilla ääntelee tutun laadukkaaseen tapaansa Linda Ronstadt. Eldorado on siirtymistä Stephen Stillsin suosimiin latinorytmeihin ja On Broadway on uusaaltomainen versio Driftersien loppuunkalutusta soulballadista.

Freedomin kestoaika on lähes tunnin ja se ei sisällä yhtään täyteraitaa, joten Niilon fanit voivat iloita vapaasti, sillä pitkästä alkaa mies tuntuu olevan jälleen siinä vedossa, jonka vuoksi hänet arvostettiin 70-luvun merkittävimmäksi lauluntekijäksi. Ja Niilohan el ole hellittänyt hetkeksikään Freedomin hyvän menestyksen johdosta.

Young omilleen, muut jatkavat

American Dreamin jälkeen Neil Young irtautui muusta kolmikosta palaten Crazy Horsensa pariin.

CS&N sen sijaan heitti jenkkilässä pienen kiertueen ja siltähän ilmestyi vuonna -90 myös albumi Live It Up.

Levyn materiaali on peräisin lähes viiden vuoden aikaväliltä, mikä herätti huhuja jälleen kerran tuotteesta, joka tehtiin vain sopimusten täyttämiseksi. Kuunneltuaan lätyskän el liiemmin ihmettele vaikka huhuissa olisi perääkin.

Live It Up on auttamattoman hajanainen tekele, jolla totuttuun tapaan vain muutamilla urilla voi aistia koko kolmikon olleen yksissä tuumin luomassa esitettävää materiaalia. Jo heti levyn nimibiisi discokomppeineen järkyttää pitkän linjan faneja, eikä tuotantopuolella ole muullakaan osin juurikaan hurraamista.

Levyn lopullisista soundeista vastannut Graham Nash on pyrkinyt luomaan albumilla nykyaikaiset taustasoundit, jotka purisivat moderneihin ostajalaumoihin, mutta tällä kokeilulla on painettu metsään oikein kunnolla. Taustat peittävät kolkkouteensa trion niin täydellisen lauluharmonian eikä edes Stephen Stillsin maanläheinen kitarointi jaksa pulputtaa esille teknosykkeen latistavasta keitoksesta.

Vähiten tämä moderni toteutus häiritsee David Crosbyn Yours And Minella, jolla äijä pääsee näyttämään kykynsä jazzvaikutteita vahvasti imeneenä scatlaulajana Bradford Marsaliksen saksofonin rinnalla.

Vanhoista akustisista ajoista muistuttaa pelkän Stillsin akustisen kanssa säestetty Haven't We Lost Enough, joka on puhtaasti Stephenin soolosuoritus niin kuin 4+20 aikoinaan. Tyylikäs esitys kuitenkin. Latinovaikutteinen Manassas-fiiliksiä herättävä Got To Keep Open sisältää levyn hienoimmat harmoniat ja House Of Broken Dreams pääsee Grahamin tyylikkään laulun ansiosta lähelle sitä, mitä tältä ryhmältä on lupa odottaa. Mutta kuten sanottua CS&N on tehnyt tämän kaiken aiemmin paljon paremmin.

Kuin todistaakseen tämän kolmikko vetelee albumin päätösraidalla karusti läpi After The Dolphin upean tarinan osoittaen pystyvänsä vieläkin vanhaan magiaan sitä halutessaan. Mutta yksi loistobiisi per albumi ei ole paljoakaan tämän bändin ollessa kyseessä.

Niinpä onkin todettava Live It Upin olleen melkoisen pettymyksen, sillä epätasainen materiaali el antanut paljoakaan kerrottavaa jälkipolville. Ei edes se, että Roger McGuinn oli haalittu soittamaan Rickenbackeria yhdelle uralle, jaksanut innostaa meikäläistä vaikka kova Byrds-diggari olenkin. Live It Upin ohella herrat ovat puuhailleet muutakin.

David Crosby joutui joulukuussa -90 vakavaan moottoripyöräonnettomuuteen, jossa häneltä katkesi jalka. Toipuminen on tapahtunut kuitenkin nopeasti ja mies on ollut esillä elokuvamaailmassa. Hänellä oli pieni rooli Backdraftissa ja itse Steven Spielberg on kiinnittänyt ikuisen hipin Peter Panista kertovaan lastentarurainaansa. Tämän ohella Crosby on tietysti ollut esillä The Byrdsien muonavahvuudessa näiden Rock & Roll Hall Of Fameen valinnan yhteydessä pidetyssä alkuperäisviisikon esiintymisessä.

Graham Nash on keskittynyt maalaamiseen ja hänellä on ollut hyvät kritiikit saanut taidenäyttelykin New Yorkissa. Grahamia on mahdollisuus kuulla myös traagisesti poismenneen upean lauluntekijän Harry Chapinin muistokonsertista äänitetyllä tribuuttilevyllä, jolla Nash tulkkaa hänelle kuin räätälityönä tehdyn Chapin-teoksen Sandy.

Viimeisimmät kuulumiset

Crosby, Stills & Nash eivät ole vanhoilla päivillään jääneet lepäilemään laakereilleen, josta kait kertoo jotain 118 päivän konserttikiertue Pohjois-Amerikassa 90-luvun alkajaisiksi.

Meidän eurooppalaisten iloksi kolmikko tekaisi vuoden 1992 keväällä myös pienen vanhan mantereen turneen, jossa trio Lontoon, Pariisin, Milanon ja Rooman kaltaisissa metropoleissa esiintyi täysin akustisesti. Kiertue oli kaikin puolin täydellinen menestys loppuunmyytyine saleineen ja yllättävän positiivisine kritiikkeineen.

Suurimmat yleisönsä C, S & N on 90-luvulla kerännyt osallistuessaan Berliinin muurin purkamisen yhteydessä pidettyyn jättikonserttiin sekä esiinnyttyään osana promoottori Bill Grahamin muistokonserttia 400 000 kuulijalle. Jälkimmäisessä happeningissa kolmikon avuksi lavalle kiipesi myös Neil Young, joten nelikko on ehtinyt avata yhteistyönsä myös tuoreella vuosikymmenellä. Niilohan on Itse kierrellyt konserttiareenoita niin Crazy Horsen kuin uuden pienen akustisen ryhmänsäkin tukemana.

Niilolla on sitä paitsi edelleenkin suunnitteilla myös monen cd:n historiikkiboxinsa julkaisu sekä myös jonkinmoinen Buffalo Springfield -retrospekti.

Uusia levyjä odotellessa täydellistä Niilo-levykokoelmaa havitteleville ilmestyi ainakin meikäläiselle entuudestaan tuntematon historiallinen kummajainen. Rhino Records on näet julkaissut 4 cd:n boxin The Monkeesien parhaita paloja tittelillä Listen To The Band ja levyn mainiota oheisvihkosta selaillessa voi ihmeekseen havaita Niilon soittaneen ainakin kahdella Monkees-raidalla! Biisien nimet ovat You And I ja As We Go Along ja jälkimmäisellä Nisse duetoi Ry Cooderin kanssa!!!!

Samaisen Monkees-retron eräillä muilla raidoilla musisoivat myös Steven Stills ja Dewey Martin, että silleenpä ovat Buffalo-kaveruksetkin olleet omalta osaltaan luomassa 60-luvun saippuaoopperaa.

Stills muuten soittelee myös skittaa Flaco Jimenezin tuoreella Partners-plätyskällä. Vihoviimeisenä tietona mainittakoon se, että Neil Young piti Jimi Hendrixille omistetun muistopuheen kitaristilegendan tultua valituksi Rock & Roll Hall Of Fameen tänä vuonna. Nisse kehui Henkkaa esim. seuraavin sanoin: -Jimi heitti Molotownln Coctailin rock & rollin sekaan.

Puhetta seurasi jamisessio, jossa Niilo, Jimmy Page, Keith Richards ja John Fogerty soittaa rapistelivat All Along The Watchtoweria ja Purple Hazea. Olisipa päässyt kuulemaan.

Tässä vielä arviot Stillsin (toistaiseksi) uusimmasta kiekosta (ks. diskografia):

Steve Stillsiltä on odotettu akustista blueslevyä kuin kuuta taivaalta. Hänen taitonsa akustisen varressa tiedetään ja vanhat fanit ovat odottaneet vesi kielellä, että teksasilainen joskus näyttäisi, mistä kana kusee.

Nyt, kun Stephen vuosien odotusten jälkeen on julkaissut lähes täysin akustishenkisen tuotoksensa, nämä kitarasoolojen ystävät ovat pettymyksestä pyöreinä panetelleet kriittisissä arvioissaan uutukaisen lähes maan rakoon. Suurempaa vääryyttä en osaa juurikaan kuvitella.

Stills Alone on C, S, N & Y:n ja Manassaksen tuotosten ohella vahvinta Stillsiä, jota on koskaan julkaistu. Se toimii oivana läpileikkauksena miehen vaikutteista sisältäen omien tuotosten ohella versioita niin Fred Nellin, John Lennonin kuin Dylaninkin repertuaareista. Stills operoi biisit kunnioituksella paneutuen aiheisiin kypsän miehen täyteläisellä tyylikkyydellä.

Erityisen hienosti rullaa bluesaava luenta Zimmermanin Hollis Brownista, joka kuuluu levyn ehdottomiin huippuhetkiin. Samaan sarjaan voi lukea kappaleet Singin Call ja Blind Fiddler Medley, joilla Steve käsittelee vanhoja aikaansaannoksiaan iän mukanaan tuomalla sympatialla ja nimenomaan näillä biiseillä soi kypsän miehen blues koskettavimmillaan. Kotoisen Dave Lindholmimme tavoin Steve ei sorru näpräämään näyttäviä juoksutuksia, vaan hän tunnelmoi raastavien tarinoiden leppoisana tulkkina soittaen suurimman osan nykybluesin vinguttajista kirkkaasti pöydän alle.

Stevenin tatsissa on jotain samaa mitä Stevie Ray oli ennen kuolemaansa juuri tavoittamassa ja minkä Dave Lindholm ikään kuin varkain onnistui taltioimaan Jose Bluesille. Ei kait olekaan mikään sattuma, että Dave levytti oman mestariluomuksensa Stillsin kotivaltiossa.

Stills Alonella kuullaan myös esim. lattaria, mutta meikäläiseen suurimman vaikutuksen tekevät nimenomaan nämä sähköttömät tunnelmoinnit, joilla yksinkertaisuus on poikaa ja tyhjä tila toimii taiturimaisena säestäjänä. Sitä paitsi viimeistään tällä älpykällä äijä näyttää edelleenkin olevansa käheine äänineen yksi parhaista vokalisteista, joita rockin parissa on puurtanut. Stills Alone ei siis sisällä henkeäsalpaavia sooloja kielisoitintaitureiden kopioitavaksi, vaan sen valttina on toiminut selkeän seestynyt näkemys niistä musiikkimuodoista, joita Steve on aina rakastanut. Mahtavalla tyylitajullaan mies on tekaissut likipitäen täydellisen tunnelmalatauksen, jonka rentojen fiilisten pauloihin usein mielellään palaa.

Stills Alone on ollut viime aikojen myönteisin yllätys, jonka voima tuntuu ihmetyksekseni purevan hyvin myös hameväkeen.

Olen asiasta vähintäinkin mielissäni.

Niilon viime kiireet

Neil Young on Freedomin jälkeen ollut todella aktiivinen artisti. Ensin hän kokosi Crazy Horsensa uuteen sotisopaan, marssitti sen tienpäälle ja viimein myös levytysstudioon.

Yhdellä otolla äänitettiin vino pino biisejä, joista parhaimmat julkaistiin albumilla Ragged Glory.

Jos Neil palasi Freedomilla vanhemman ilmaisunsa pariin ylipäätään, niin tällä uutukaisella hän herätti henkiin jo kuolleeksi luullun Zuma-aikaisen Crazy Horse -hengen. Sehän tiesi sitä, että Ragged Glorylla kaikki biisit toteutettiin sähköisesti ja lopputulos oli intensiivinen kokonaisuus.

Albumi sisältää Country Homen, Mansion On The Hillin ja ennen kaikkea upean sanoituksen sisältävän Days That Used To Be'n kaltaisia Harvest-tyylisiä kantripaloja, jotka nyt on vain toteutettu sähkökitarapoljennolla. Ragged Glory onkin varmasti sähköisen Youngin ystäville todellista mannaa ja meikäpoikakin oli täysin otettu Over & Overin sähköisen melodian ensi kertaa kuultuaan.

Mutta, vaikka Ragged Glory onkin hieno levy, ei se mielestäni yksi-ilmeisyydessään yltänyt Freedomin tasolle. Kriitikothan olivat lähes järjestään eri mieltä, sillä Ragged Glory valittiin mm. täällä Härmlandissa vuoden vinyyliksi toimittajien keskuudessa.

Levyä suitsutettiin olan takaa ja sitä mainostettiin vuoden aidoimpana rock-rytistyksenä. Punk-aikakauden eläneet kriitikot löysivät Glorylta oman nuoruutensa ja heidän innostuksensa oli helppo ymmärtää.

Tällaista toteutustapaa ei pitkään aikaan oltu käytetty ja Ragged Gloryn hyvyys johtuu osittain myös siltä, että nykyinen levytystaso on niin ala-arvoista, että Youngin tekeleen on helppo erottua edukseen.

Lisää mannaa nämä ihailijat saivat, kun Crazy Horsen kanssa pidetystä kiertueesta julkaistiin tuplalive Weld. Albumi on alusta loppuun sen sortin räimettä ja rytinää, että kovan linjan diggarit ovat olleet haltioissaan.

Ja mikä ettei, sillä Neil Youngin kitaransoiton ystävät saavat kuultavaa kerrakseen. Albumilla el ole näet yhtään lepohetkeä, vaan Hullu Hevonen päästelee koko konsertit puntit pulleana.

Meikäläiselle Weld herätti seuraavanlaisia miellekuvia:

Ensinnäkin ihmetyksekseni tulin verranneeksi Neiliä monissa kohdin Jimi Hendrixiin. Henkkahan opetti Neilille nopeiden riffiryöpyttelyjen merkityksen. Nimenomaan otteilla soitetut uljaat riffit, vahvasti käytetyt särkijät ja yleensäkin Youngin kitaran soundimaisema on kautta albumin lähellä Hendrixin henkeä. Koomiseksi asian tekee se, että siinä kun Jimi oli rockin ehkäpä kautta aikain vikkeläsormisin soittaja, Neil on omalla tahollaan arvostetuista rock-näpeltäjistä takuulla kömpelöin kuvionrassaaja. Niin tai näin, Hendrixin henki lepää vahvana Nellin sähkösoitannan yllä.

Toinen tärkeä tekijä on Neilin lapsenomaisuus. Hän on aina omannut jopa naivistisia piirteitä pystyen säilyttämään nuorille ominaista energiaa rockin toteuttamiseen. Nykyään, kun on niin muotia aikuistua mahdollisimman varhain, on hienoa havaita löytyvän artistin, joka ei häpeä lähes viisikymppisenäkään lapsellisuuttaan. Nuorukaisena sävelletty I Am A Child sopisi edelleen Youngin ohjelmistoon sikäli, että se taatusti kuulostaisi uskottavalta.

Tämä onkin mielestäni Niilon suurin voima ja nimenomaan tällä Weldillä äijä vetelee tyylillä "kuuseen kaikki aikuisuuden keksityt käytösnormit" ja alleviivatakseen "sanomansa" äijä soittaa sellaisella rutistuksella, että siihen eivät hevin pysty nuoretkaan.

Levyn lauluista vaikuttavimmat ovat Freedom-versiota huomattavasti tuhdimpi Crime In The City ja ilmeisesti Persianlahden sodan inspiroimana esitetty julistuksellinen versio Dylanin Blowin' In The Windistä. Young on siis monien muiden tavoin tulkinnut tämän gospeltraditionaalista alkuinspiksen saaneen klassikon pasifistihymniksi. No, tässä tarkoituksessa Wind toimii hyvin.

Meikäläisen ainoat marinat tulevat tuplan kappalevalikoimasta, sillä puristeella on lähes puolet samaa matskua kuin Live Rustilla. Niilolla olisi takuulla ollut käytettävissä muitakin biisejä tai toisaalta olisi voinut ajatella pelkän yhden älpeen tekelettä.

Mutta mitäs pienistä, Weld on kelpo kooste paikoittaisesta junnaavuudestaan huolimatta.

Tästä Weldistä on ilmestynyt myös rajoitettu erä kolmen cd:n koostetta (Arc-Weld), jossa extra-levy koostuu kiertueelta äänitetyistä biisien loppuhäivytyksistä. Niistähän ei ole kait kiinnostuneita kuin suurimmat fanit.

Niilo on astunut komeasti myös videoaikaan, sillä niin Freedomista, Ragged Glorysta kuin Weldistäkin on julkaistu oma kuvatallenteensa. Ja tältä osin Neil saa myös sapiskaa.

Younghan on aina ollut mies, joka on kuuluttanut kuluttajaystävällisten tuotteiden perään, jolloin rahoille on annettu todella vastinetta. Kuitenkin hänen täysihintaiset Freedom- ja Ragged Glory -videonsa sisältävät vain puoli tuntia musaa ja sikäli kun tiedetään, materiaalia olleen rajattomasti, asia panee ihmettelemään.

Niilon musan ystävät takuulla hankkivat kyseisetkin tekeleet, mutta minä väitän surutta, että tuotteille ei löydy rahan vastinetta läheskään riittävästi. Musiikin laatuhan toki on korkeatasoista.

Tässä ollaan siis tällä haavaa. Tulevaisuudessa on luvassa (jälleen kerran) 25-vuotisjuhlapaketti useine täysin julkaisematonta materiaalia sisältävine levyineen ja videoelämänkertoineen. Ne on toteutettu ilmeisesti samalla pieteetillä kuin yhtyekaveriensa Crosbyn, Stills & Nashin mainiot video- ja cd-boxitaltioinnit.

C, S & N:n videodokumentin nimenähän oli Long Time Gone, joka sisälsi yhtyeen tarinan jäseniensä haastattelujen muodossa. Koosteella oli oiva otos yhtyeen tunnetuimmista TV- taltioineista ja videoista ja kerrankin oma yleisradiommekin esitti tämän hienon tuotoksen lähes tuoreeltaan.

Crosby, Stills & Nashin 4 cd:n boxi taas kosii kait samoja ostajia, joille aiemmin on jo tarjoiltu esim. maittava Byrds-historiikki.

Boxin piti alunperin kattaa myös Neil Youngin tuotanto, mutta kanadalainen on halunnut käyttää ne omalle tulevalle superpaketilleen. Niinpä Youngin panos C, S & N -boxilla rajoittuu vain muutamaan maittavaan valintaan, mutta mitäpä tuosta, sillä boxi sisältää muutoinkin vallan pahuksenmoista musisointia.

4 CD:n jättikooste

Crosby, Stills & Nash on Atlanticin 4 cd:n boxi, joka kattaa sisälleen bändin 22-vuotisen taipaleen. Paketti sisältää 77 biisiä, joista 27 on joko vaihtoehtoisia live-studioversioita, vaihtoehtomiksauksia, demoja tai peräti kokonaan ennenjulkaisemattomia sävellyksiä.

Boxin on koonnut huolella ja rakkaudella Graham Nash, joka C,S&N-, C,S,N&Y-, Stillsin, Nashin ja Crosbyn soololevyjen ja Manassaksen levymateriaalista on saanut kasatuksi tosi upean, tasapainoisen ja ylipäätään maittavan kokonaisuuden. Mukana ovat niin kalkki suuret hitit kuin miesten soolosuoritteiden taiteellisesti upeimmat raidatkin. Koko paketin läpikuultuani en voinut kuin haukkoa henkeä ihastellessani koosteen korkeatasoisuutta.

Nimenomaan tällainen superboxi on selvä osoitus siitä, että vaikka C, S ja N ovat lähes koko olemassaolonsa ajan puskeneet ulos ajoittain kovinkin eritasoista materiaalia, niin parhaimmillaan ryhmän jokainen jäsen on pystynyt koko 20-vuotisen historiansa ajan myös korkeatasoiseen ainutlaatuisuuteen. Varsinkin herrojen myöhempien aikojen soolopuristeet ja kolmikon myöhemmät yhteislevyt ovat ajoittain aiheuttaneet närkästystä innokkaimpienkin fanien keskuudessa, mutta tällä koosteella ne parhailla biiseillään edustettuina eivät juurikaan kalpene klassisten alkuaikojen tuotosten rinnalla.

Nashin tapa koota paketti on ollut hyvin tasapuolinen, sillä kaikilta kolmelta herralta on valittu otoksia tasavertaisessa suhteessa. Niinpä boxilla selvästi selviää eri bändiläisten vahvimmat valtit ja taitavalla kappalejärjestyksen laadinnalla Nash on pystynyt muokkaamaan soolopuristeetkin ikään kuin itsestäänselväksi osaksi C, S &N -magiaa.

Boxilta käy ilmi selkeästi, että David Crosby on ryhmän intellektuelli, joka pohdiskelevilla balladeillaan ja folkmaisilla sävelmillään pohjusti sen tyylin, jolla Joni Mitchell ja Jackson Browne myöhemmin juhlivat listoilla. Tekstittäjänä Crosby on välillä todella far-out ollen selkeä muistutus siitä, miksi bändi oli hippikommuunien suurin vetonaula.

Graham Nashin osuus bändissä on ollut olla sen hittimaakari, sillä upeilla mieleenpainuvilla, paikoin popmaisilla melodioillaan ja usein naivistisen tehokkailla sanoituksillaan Nash on aina vedonnut suuren ostavan yleisön makutottumuksiin.

Nashin bändille luoma hittisikermä on jopa jättänyt usein varjoonsa sen tosiasian, että englantilainen on ollut ehdottomasti ryhmän aktiivisin kannanottaja tekstityksissään ja hänen vaikutuksestaan C, S & N on esiintynyt mitä moninaisimmissa kantaaottavissa tilaisuuksissa keräämässä rahaa hyvän asian puolesta.

Stephen Stills on kolmikon rock&roll- ja blues-ukko, joka on aina tuonut ryhmään sen vaatimaa särmää ja rajumpaa poljentoa. Niinikään suuremmat kokoonpanot kantriperinteineen ja latinovaikutteineen ovat imeytyneet C, S & N:n yleissoundiin Stillsin toimesta.

Stillsin ohella rock&roll-rytkettä C, S & N:n puhtoiseen soundiin on ajoittain tuonut Neil Young, jonka Helpless ja Ohio ovat itseoikeutetusti mukana koosteella. Lisäksi uppiniskainen kanadalainen soittaa muutamalla ennen julkalsemattomalla liveraidalla upeaan tyyliinsä.

Tämä Youngin panos antaa äijästä itse asiassa juuri täsmällisen kuvan yhtyeen kokonaissoundin osasena. Mies musisoi ryhmässä vain tovittain, mutta jälkeenjäänyt materiaali on ollut sitäkin upeampaa.

Yksittäisistä raidoista voisin todeta, että albumilla el ole juurikaan heikkoa lenkkiä. Long Time Gone / Ohio / Teach Your Children sun muut ovat edelleenkin omassa sarjassaan upeita mestariteoksia, jotka ovat saaneet kosolti jatkoa bändiläisten soolokiekoilla ja jopa uusimmilla tuotteillakin. Nimenomaan tasapaksulta Live It Upilta valitut kolme biisiä osoittavat selvästi äijien tasokkuuden parhaimmillaan säilyneen nykyaikanakin.

Noista ennen julkaisemattomista biiseistä Judy Blue Eyesin, Helplessly Hopingin ja You Don't Have To Cryn vaihtoehtoversiot osoittavat maanläheisyydellään, että Stephenin ei välttämättä aina olisi kannattanut tähdätä hänelle niin tunnusomaiseen täydellisyyden tavoitteluun. Relana heitetyt iisitunnelmaiset biisit osoittavat selkeästi C, S & N:n lauluvoiman toimineen parhaimmillaan mahdollisimman pelkistettynä.

Albumilla kuultu You Don't Have To Cry on muuten kolmikon ihka ensimmäinen studiokoitos ja karussa yksinkertaisuudessaan se on timanttia. Lähes samanmoista magiaa hehkuu Crosbyn demoversiolta Guineveresta.

Boxi päättyy single-versioon Find The Cost Of Freedomista, johon nelikko aikoinaan päätti jokaisen konserttinsa. Tällä superpaketilla tuo hieno biisi nivoo lopulliseen loistoonsa upean musiikillisen historian kaikkine kommervenkkeineen.

Lauluja rakkaudesta, ystävyydestä, luonnonsuojelusta, atomivoiman ja sodan vastustamisesta, hippien unelmista ja nuorison tunnoista ylipäätään.

Soittotyylejä puhtaista folk-balladeista, bluesin ja jatsillisten visioiden kautta pop-ralleihin ja rajuihin rock-rutistuksiin.

Näitä kaikkia kuullaan tällä koosteella kosolti. Mutta ennen kaikkea kuullaan maailman komeimmin toimivaa kolmen miesäänen harmoniaa, jota ei helpolla pistetä paremmaksi.

Niin loistavia vokalisteja kuin herrat ovatkin soololaulajina, he muodostavat harmonisoidessaan yhden maailman helpoimmin tunnistettavista laulusoundeista, joka on toiminut esikuvana lähes kaikille melodisen rockin parissa puurtaville lauluyhtyeille, Eaglesien kaltaisista kantrirock-ryhmistä nyt puhumattakaan.

Loistavan musiikin ohella boxin ostaja saa vastineeksi myös Chet Flippon koostaman vihkosen, joka sisältää lyhyen historiikin sukupuineen, jokaisen biisin erillisen esittelyn Youngin Decaden tapaan sekä koko joukon upeita valokuvia.

Niinpä en osaakaan muuta kuin varauksetta suositella tämän kokoelman hankintaa. Suhteellisen vähällä rahalla sillä saa yhdessä paketissa kaiken keskeisen Crosby, Stills & Nash -materiaalin sekä suurimman osan miesten parhaista soolopaloista.

Totta maar jonkun Cowboy Movien ja War Gamesin puuttuminen panee ihmettelemään, mutta kyseessä ovat hiuksenhienot makuasiat.

Yleisesti ottaen Crosby, Stills & Nash on täysipainoinen kooste yhden rock-historian merkittävimmän yhtyeen taipaleelta. Kaikille faneille se on maittava muistutus vuosien varrella siinneistä herkkuhetkistä ja uskoisin sen maistuvan myös niille epäileville sieluille, jotka ovat ottaneet tämän ryhmän nimen kirosanakseen synonyymina lässähtäneelle rock-meiningille. Parhaiden teostensa ohella C, S & N ovat aina olleet koko sydämestään mukana musiikissaan luoden siinä sivussa unohtamattomia teoksia, joihin ajan patina ei pysty puremaan.

Siitä on todistuksia tällä paketilla 77 biisin verran.

Ostakaa ja nauttikaa.

Lehtiä

Mikäli olet kiinnostunut vieläkin faktatietoisemmasta Crosby, Stills, Nash & Young -materiaalista niin Broken Arrow - ja Full Circle -fanzinet sisältävät takuulla kiinnostavaa matskua. Broken Arrowhan on Neil Young -fanzine, joka uutisoi kaikki C, S & N:nkin tekemiset.

Full Circle taasen on erinomainen Byrds-Fanzine, joka käsittelee C, S, N & Y:tä ainakin David Crosbyn osalta.

Kyseisiä lehdyköitä voi kysellä seuraavista osoitteista:

Miksi niin parjattu?

Lopuksi voimme vielä keskittyä pohtimaan, miksi Crosby, Stills, Nash & Youngista on ajan saatossa muodostunut kirosana kriitikoiden keskuudessa.

Tuon tuostakin voi lehdistä lukea, miten musiikin ammattiarvostelijat ihmettelevät bändin suosiota ja samalla toistetaan iänikuiset haukut varmanpäälle pelaamisesta ja voittojen maksimoinnista. Toisin sanoen C, S, N & Y tekee kaupallisesti laskelmoitua ketään ärsyttämätöntä aikuisviihdettä, jonka edessä yleisö jostain syystä kriitikoiden mielestä antaa jymäyttää itseään.

Arvostelijoiden haukuissa on sikäli perää, että pahimmillaan C, S, N & Y yhdessä ja erikseen on toisinaan sortunut kalifornialaisille niin tyypilliseen liikaan relailuun, jolloin musiikin yleisilme on muokkautunut loistokkuudestaan huolimatta turruttavaksi. Mutta kun ajatellaan bändin koko historiaa, kyseessä ovat poikkeustapaukset ja arvostelijoiden olisi syytä miettiä seuraavia asioita:

Jo meidänkin lehdykkämme piirissä pelkästään CSN:n debyyttilevy riittää nostamaan tämän harmonioivan superryhmän historiaan, sillä kyseisellä levyllä kolmikko itse asiassa siirsi hootenanny-tyylisen moniäänisen folk-perinteen höystettynä rock- ja pop-vaikutteilla rock-kuulijoille sopivaan muotoon.

Albumin sisältöhän on lähes kauttaaltaan perinteille uskollista folk-pohjaista akustista materiaalia, joka juuristaan erottuu vain modernien sovitusten ja omaperäisten sanoitusten osalta, mitä nyt Nash on tuonut vaikutteita myös merseybeatistä. Se, että tämä kaunis akustinen toteutus toi kaupallisen menestyksen, oli monille liian kova pala nieltäväksi ja jälleen kerran kriitikot, jotka eivät hyväksy ajatusta, että kaupallisuus ja taiteellisuus voivat kulkea käsikädessä, avasivat haukkumahanansa.

Neil Youngin liittyessä ryhmään hän avitti C, S, N & Y:n kehittymistä myös vakavasti otettavaksi rock-ryhmäksi, jonka soittoon Stillsin ja Youngin kitarakaksintaistelut toivat länsirannikon bändeille harvinaisen voimakkaan rock-poljennon. Ryhmän maine kasvoi entisestään, ]a nyt arvostelijat pyrkivät morkkaamaan sen tyypilliseksi Woodstock-kauden hippiryhmäksi, jonka suosio laskisi flowerpower-kauden lakastumisen myötä.

Asian tekee kummalliseksi se, että samaiset kriitikot saattoivat ylistää Jefferson Airplanen ja Grateful Deadin kaltaisia hippi-instituutioita laadukkaina musiikin tekoon keskittyneinä ryhminä, joille kaupallinen menestys oli sivuseikka. Kyseiset tietoniekat unohtivat vain mainita, että esim. Grateful Dead kehitti lauluharmoniansa nimenomaan C, S, N & Y:n inspiroimana ja jopa heidän avustuksellaan, mutta omaleimaisesta tyylistään huolimatta Dead ei koskaan saavuttanut C, S, N & Y:n tasoa sen paremmin laulullisesti kuin soitannollisestikaan, sillä Grateful Deadilta on hienostuneisuudestaan huolimatta aina puuttunut kunnon rock-rytistys.

Seuraavaksi arvostelijoiden sormiin tarttui mielipide, jonka mukaan C, S, N & Y:n tuotanto olisi liian hyvin tehtyä steriiliä pullamössöä, josta puuttuu kaikki rockille ominainen revittely ja hienhaju. Kaikki 4 Way Street -liven kuulleet eivät voi kuin nauraa väitteille.

Kun C, S, N & Y vuonna -74 toteutti ensimmäisenä bändinä maailmassa nykyisin niin tutunomaisen stadionkiertueen, sen taloudellinen onnistuminen vauhditti rahankeruupuheita, mutta kuuntelemalla niitä monia bootlegeja, joita tuolta kiertueelta on julkaistu, on helppo havaita, että kaikki kaupallinen menestys on saatu huikeilla musiikkisuorituksilla aivan ansaitusti. Levyiltä on helppo aistia, että lavalla on neljä kaveria, joiden kantaaottaviin mielipiteisiin on helppo samaistua. Yleisö ja yhtye tavallaan kuin elivät yhteistä folkille ominaista nuotioiltaa, nyt vain normaalia isommassa mittakaavassa.

C, S, N & Y olikin viimeinen rockryhmä, joka on pystynyt saavuttamaan tämän yleisön ja esiintyjän välisen kiinteän suhteen ja esim. Eagles, joka C, S, N & Y:n ja Pocon musiikkityylit yhdistämällä menestyi taloudellisesti erinomaisesti, ei koskaan pystynyt muokkaamaan kuulijoihinsa samanlaista suhdetta kuin heidän esikuvansa.

Eaglesien tapauksen tekee vielä koomilliseksi se, että samat arvostelijat, jotka tuomitsivat C, S, N & Y:n kaupallisen menestyksen, hyväksyivät varauksettomasti Eaglesien vastaavan. Niin kova hinku heillä oli löytää uusi ryhmä, joka pystyisi heilauttamaan C, S, N & Y:n yleisösuosiota.

CSN:n ja C,S,N&Y:n myöhempien yhteenliittymien motiivina on saattanut hyvinkin olla vain raha, mutta silti bändi on vaivautunut kiitettävästi luomaan uutta materiaalia, eikä se ole koskaan sortunut nk. rip-off-rahankeruurundeihin pelkän vanhan materiaalin turvin.

Kun vielä todetaan, että Neil ja Stephen soittivat countryrockia jo Buffalo Springfieldissä ja samainen ryhmä toteutti Stillsin johdolla latinorockia pari vuotta ennen Santanan Woodstock-läpilyöntiä, Crosbyn Byrdsien aikaisesta folkrockin synnystä puhumattakaan, ei voida kuin ihmetellä niiden arvostelijoiden mielipidettä, jotka tuomitsevat C, S, N & Y:n yliarvostetuksi rahasammoksi.

Vielä enemmän minua ihmetyttää se, että samat ihmiset usein ylistävät Neil Youngin osuutta, sulan totuuden nimessä on mainittava, että Niilo jos joku on tässä ryhmässä vain kasvattamassa pankkitiliään. Mutta mikäs siinä, sillä C, S, N & Y:ssa hankkimiensa taalojen ansiosta Young on voinut soololevyillään toteuttaa sitä yksinäisen etsijän rooliaan, jota tehdessään hän on muokkautunut yhdeksi aikamme merkittävimmistä lauluntekijöistä, jonka arvaamatonta uraa on ollut mielenkiintoista seurata niin yksin kuin osana C, S, N & Y:täkln.

Ja vaikka C, S, N & Y:n panosta Neilin kappaleiden esittäjänä on usein tapana aliarvioida, monet bootlegit osoittavat, että silloin kun ryhmä on todella puhaltanut yhteen hiileen, niin se on paras mahdollinen tulkki Niilon tekemälle materiaalille, rock jätettäköön Crazy Horsen hartioille.

Näine eväineen C, S, N & Y on muodostunut yhdeksi musiikkihistorian hienoimmista yhtyeistä, jonka visioiden heijastuksia olen kuulevinani nykyisen superryhmä Travelin Wilburien soitannossa. Mutta yhdessä asiassa Matkailevat Wilburytkin takuulla häviävät ja se on tietysti yhteislaulu, sillä tuossa taidossa C, S, N & Y ei ole vieläkään löytänyt voittajaansa.

Vaikka kaikki muut bändin ansiot lakaistaisiin maton alle, mikään ei tule muuttamaan sitä tosiasiaa, että C, S, N & Y on ollut alusta alkaen parhaiten laulava bändi.

Ainakin kyseisestä syystä se on jäävä kiistatta historian kirjoihin taloudellisten saavutustensa ohella.

Loppusanat

C, S, N & Y:n tuotanto on usein sisältänyt kantaaottavaa sanomaa mitä erinäisimpiin nuorisoa vaivaaviin asioihin. Sota, rotusorto, ikäpolvien välinen kuilu, korruptio, atomivoiman vastustus ja luonnonsuojelu ovat kaikki olleet keskeisiä teemoja herrojen teoksissa niin yhdessä kuin erikseenkin.

Niinpä on ollut hienoa havaita, että nelikko on monista nykyaikaisista "juppikannanottajista" poiketen toiminut asioiden hyväksi myös esiintymisareenojen ulkopuolella. Graham Nash ja Neil Young ovat antaneet enemmän rahaa atomivoiman vastustusjärjestölle kuin lukuisat pelkästään positiivista mainosta keräävät artistit ja filmitähdet yhteensä ja Nashin panos parinkin USA:n atomivoimalan suljetuksisaamisessa on ollut merkittävä.

Vielä suuremman panoksen koko nelikko on antanut luonnonsuojelulle, sillä aina Greenpeace-järjestön perustamisesta lähtien koko poppoo on antanut varauksettoman tukensa tuolle organisaatiolle. Jo silloin, kun Greenpeacea arvosteltiin radikaalien hölmöilyksi, Nash ja Crosby eivät epäröineet antaa suurta osaa Wind On The Waterin myyntituloista järjestön käyttöön. Mielestäni mikään ei voisi olla parempi kohde rahoille, jotka on ansaittu laulamalla lauluja eläinten ja luonnon puolesta.

Wind On The Waterin menestyshän herätti aikanaan todellisen luonnonsuojelubuumin muusikoiden keskuudessa, mutta kun taloudellista menestystä ei tullut, innostus sammui.

Nyt, kun Stingin kaltaiset ilmeisesti hyvää tarkoittavat supertähdet ovat myös ottaneet asiakseen ajaa sanomaa luonnonkatastrofin mahdollisuudesta, olen kovasti odottanut, milloin joku näistä superstaroista itse suostuisi tekemään jotain asioiden hyväksi. C, S, N & Y ovat oman osansa yrittäneet ja he jatkavat taisteluaan elinvoimaisen maailman puolesta vielä nykyäänkin.

Siksi he ovat musiikillisten ansioidensa ohella ansainneet myös kaiken ihailun välittävinä yksilöinä, joiden kaltaisia tässä maailmassa soisi olevan huomattavasti enemmänkin.

C,S,N Woodstock '94 -konsertissa

Otsikon mainitsemasta TV-taltioinnista sai tuoreen kuvan kolmikon nykykunnosta: Crosby on selvästi laihtunut, Stills taasen lihonut ja Nash vanhentunut punanenäisenä.

Kolmikon kuulu yhteislaulu hieman rakoili setin alkaessa, mutta tiukkeni loppua kohti niin, että oli jopa nautittavaa. Pahiten ääntään on menettänyt Stills, jonka stemmaosuudet paikoin korvasi yksi taustabändin jäsen. Miehen kitarointi sentään oli ennallaan.

Laulullisesti siis Crosby ja Nash olivat huomattavasti paremmassa kunnossa, ja paikoin miesten kaksiäninen tyylittely näytti nykypolville, mistä se kuulu kana... no, jääköön sanomatta.

Ohjelmisto oli enimmäkseen vanhaa ja tuttua, mutta oli mukaan eksynyt joku meikäläiselle oudompikin biisi.

Ihka viimeiset

Engrenin Kaitsu kirjoitti juttunsa jo parisen vuotta sitten, joten kirjataan tähän aivan loppuun vielä se, mitä sen jälkeen on tapahtunut.

Niilo levytti Harvest Moon -albuminsa, josta Kaitsu ei oikein tykännyt, meikäläinen sen sijaan kyllä. Sen sijaan molemmat olemme samaa mieltä Niilon Unplugged-projektista: loistava.

CSN:ltä ilmestyi juuri uusi älppäri, samoin Niilolta. Niihin Kaitsu palannee vielä erikseen.

Tarina kun ei näytä koskaan loppuvan.

LP-diskografiaa

Levyjen nykynumerot ovat USA:laisia (Schwannista) ja ovat siis pääasiassa CD-levyjä. Jos tuote löytyy vain kasettina, siltä on maininta. Lopetettujen levyjen numerot ovat vanhoja.

Tämä siis oli tilanne alkuvuodesta 1994. Jotkut lopetetut saattavat tulla tämän jälkeen vielä uudestaan markkinoille. Etenkin Neil Youngin tuotannosta on vaikea uskoa, että noinkin suuri osa pysyisi jatkuvasti lopetettujen listalla.