Edellisessä osassa oli jo päästy 70-luvun alkupuolelle. C,S,N&Y oli jo alkanut rakoilla, jäsenet tekivät omia soolojuttujaan.

Siitä on hyvä jatkaa.

Soololevyjä

Joulukuussa -73 ilmestynyt Graham Nashin toinen soololevy Wild Tales kuvastaa miehen tuonhetkisiä tunnelmia. Nash mietti päivät pitkät Amyn murhaa ja tämä heijastui koko LP:n materiaaliin.

Wild Tales on vielä Neilin Time Fades Awaytakin synkempi kokonaisuus, jota kannen mustavalkoinen kuva hyvin enteilee. Nashia ovat avittaneet tuttujen Barbatan ja Drummondin lisäksi David Lindley ja kitaristi Joel Bernstein sekä tietysti David Crosby.

Soittajien erinomaisuudesta huolimatta albumi ei oikein toimi ja sen synkät tekstit eivät oikein pure. Toteutuksessaan Nash on lähentynyt hieman Neil Youngin pehmeämpiä sävyjä ja mielestäni Graham on tehnyt tässä virheen. Hän ei ensinnäkään pääse lähellekään Neilin tasoa ja toisaalta hän on hukannut oman tunnistettavan identiteettinsä, jonka tähden Wild Tales ei sisällä lainkaan niitä mieleenpainuvia melodioita, joista mies on tunnettu.

Pari upeaa raitaa levyltä toki löytyy. Ne ovat C,S,N&Y-ohjelmistoon tarkoitetut Prison Song ja And So It Goes.

Ei olekaan ihme, ettei LP myynyt juuri nimeksikään, mistä Nash oli hyvin tuohduksissaan.

Levyn jälkeen Crosby & Nash jatkoivat pienimuotoista duokiertelyään, kun San Franciscon Civic Audiotoriumin show'ssa Neil Young astui lavalle auttamaan ystäviään. Kolmistaan trio lauloi Only Love Can Break Your Heartin, Ohion, Deja Vun, Pre-Roads Downin, Military Madnessin ja Almost Cut My Hairin. Yleisö oli ihastuksissaan.

Neil Young oli juuri saamassa valmiiksi uutta albumiaan, jolle hän pyysi David Crosbya rytmikitaristiksi. Levy oli ristitty On The Beachiksi ja sillä soitti tuttujen Crazy Horse - ja Stray Gators -miesten ohella The Band -yhtyeen Rick Danko ja Levon Helm sekä multi-instrumentalisti Rusty Kershaw.

On The Beach on After The Goldrushin ohella Neilin paras albumi ja pelkästään sanoituksellisesti se on miehen mestariteos. Se on samalla hänen yhteiskunnallisesti kantaaottavin teoksensa ja toisaalta oman yksityinen minän upea ylistys kaikkien perseennuolijoiden, kriitikoiden ja muiden päällepäsmärien maailmassa.

Walk Onilla Neil pohtii pienen yksilön ja supertähden välisiä ristiriitoja, kun taas For The Turnstilesilla kuvataan ytimekkäästi parittajien suhdetta rock&rolliin. See The Sky About To Rain on taivaallisen kaunis Young-klassikko, joka eniten muistuttaa Harvestin aikaista artistia, kun taas Ambulance Blues kaipaa vanhoja kunnon folk-aikoja, jolloin taalojen virta ei vielä pystynyt pilaamaan raikkaita lauluja.

Levyn koskettavin raita on kuitenkin Charles Mansonin kulttimurhien inspiroima Revolution Blues, jolla Young tuomitsee koko elitistisen Jet Set -elämäntyylin ja kappaleen rivien välistä voi lukea pientä sympatiaa Mansonia kohtaan. Samoin kuin Dylan Youngkin on löytänyt yhteiskunnan tuomitsemasta murhaajasta piirteitä, jotka panevat ajattelemaan. Ne eivät oikeuta Mansonin kaltaisten ihmisten tekoja, mutta ne auttavat ymmärtämään motiiveja.

Jos Neil Youngin Time Fades Away oli toteutuksellisesti lähempänä Dylania kuin koskaan, on hän tällä albumilla profeetallisena pohdiskelijana sitä sanoituksellisesti. Totta vieköön On The Beachilla Young ei jää paljoakaan jälkeen Bobbyn saman henkisistä visioista. Molemmat maailmanparantajat ovat aina kantaneet huolta pienen yksiön puolesta valtakoneistojen julmissa hampaissa.

Sanoitusten tähden selvää olikin, ettei On The Beach myynyt kovinkaan hyvin, mutta Neil Young ei ollut asiasta suruissaan, paremminkin päinvastoin. Pikkuhiljaa hän oli päässyt vapaaksi Harvestin aiheuttamista ennakko-odotuksista.

Uudelleen kokoon

On The Beachin ja Wild Talesin aikoihin myös Stephen Stills oli työstämässä uutta soololevyään kitaristi Donnie Dacusin, basisti Kenny Passarellin, rumpali Russ Kunkelin, urkuri Jeby Aiellon ja Joe Lalan kanssa.

Äänityksiä tehtiin, mutta valmiin tuotteen julkistaminen lykkääntyi kun C,S,N&Y:ta alettiin koota yhteen oikein tosimielessä.

Manageri Elliot Roberts ehdotti nelikolle, että nyt kun sooloalbumit olivat valmistuneet ja kaikilla olisi aikaa, eikö vihdoinkin löytyisi tilaa C,S,N&Y:n comebackille suuremmassa mittakaavassa.

Neuvottelut asianomaisten kanssa johtivat tuloksiin ja niinpä Stephen Stills soolokiertueensa Chicagon konsertissa ilmoittikin yleisölleen:

'Hyvät ystävät, C,S,N&Y ovat lyöttäytymässä kesäksi yhteen isoa kiertuetta varten ja syksyllä teemme uuden albumin.'

Ja totta vieköön, tällä kertaa sanoissa oli perää. C,S,N&Y:n oli tarkoitus tehdä musiikkihistorian ensimmäinen stadiontasoinen kiertue, sillä vaikka esimerkiksi Dylan ja Band olivat kiertäneet jo isoissa paikoissa, hekään eivät olleet uskaltautuneet esiintymään ulkoilmaan, jossa äänentoisto tulisi takuulla tuottamaan vaikeuksia.

Tästä C,S,N&Y sai itselleen todellisen kipinän ja varsinkin Stephen nautti ajatuksesta olla ensimmäisenä kokeilemassa tosi suurelle joukolle esiintymistä taivasalla.

Kun kiertue julkistettiin virallisesti, lehdistö tivasi bändin motiiveja. Ryhmää syyteltiinkin kylmästi rahan perässä juoksemisesta ja Stephen löi lisää löylyä syyttäjien puheisiin toteamalla:

'Ensimmäisen teimme taiteen vuoksi, toisen naisten vuoksi. Tällä kertaa haluamme kääriä tuohta.'

C,S,N&Y asettui Neilin ranchille harjoittelemaan ja rumpaliksi pestattiin Russ Kunkel ja basistiksi Tim Drummond. Myös Joe Lala kelpuutettiin mukaan.

Harjoittelut tuottivat nopeasti toivotun tuloksen ja vanhan repertuaarin ohella kaverit tekivät uusia biisejä. Erityisen hieno oli kuulemma Little Blind Fish, jota ei koskaan ole julkaistu ja se on sääli tietystä syystä, mitä Nash kuvailee seuraavasti:

'David kirjoitti muutamia muutoksia ja Little Blind Fish -osan. Neil kirjoitti seuraavan osan. Sitten mitä tein osan, joka meni 'Hold on boys, Hold on I'm coming' ja Stephen kirjoitti loput. Tämä on ainut laulu, jossa C,S,N&Y:n jokainen jäsen on osallistunut sen tekoon.'

Menestys & hajoaminen

Crosby, Stills, Nash & Youngin aloittaessa heinäkuussa kauan suunnitellun areenakiertueensa yleisön odotukset olivat korkealla.

Heti Clevelandin Coliseumilla pidetystä ensikonsertista lähtien kiertue oli täydellinen menestys niin taiteellisesti kuin taloudellisestikin. Kuulijat saapuivat sankoin joukoin katsomaan suosikkejaan ja nämä antoivat rahan vastineeksi lähes neljätuntisen shown, jonka jälkeen kukaan fani ei voinut olla pettynyt.

Nelikko esitti kaikki vanhat suosikkinsa ja sen lisäksi mukana oli suuri määrä uusia lauluja, joista parhaita olivat Crosbyn Carry Me, Stillsin First Things First ja Youngin Pushed It over The End. Kuulijat olivat haltioissaan ja kritiikki oli yksimielisen ylistävää. Rolling Stone -lehti julisti seuraavaa:

'Minuutti sen jälkeen, kun C,S,N&Y olivat astuneet lavalle Reunion-kiertueensa ensikonserttiin, oli täysin selvää, ettei mikään muu bändi koskaan pysty täyttämään heidän paikkaansa - ei America, ei Bread, ei Poco, ei Eagles, ei Seals & Crofts, ei Loggins & Messina eikä Southern-Hillman-Furay Band. Ei edes Manassa taikka alkuperäisten Byrdsien reunion-kiertue.'

Kiertueen kestäessä C,S,N&Y:n ongelmat alkoivat toistua, kun Stills ja Young sähkösettinsä aikana pyrkivät jälleen soittamaan toisensa suohon. Tällä kertaa myös Crosby kantoi kortensa kekoon soittamalla rytmikitaraansa niin voimallisesti, että soolokitarat hukkuivat sen alle.

Suuren kiertueen onnistuminen sai kuitenkin neljän persoonallisuuden ylipaineet pysymään kurissa.

Atlantic julkaisi kiireen vilkkaa kokoelma-albumin So Far, joka nousi välittömästi listaykköseksi. Nelikko itse vastusti levyn julkaisua, mutta he eivät voineet asialle mitään.

Syyskuussa, kun kiertue päättyi Wembleyn areenalle Lontooseen C,S,N&Y oli todistanut kaksi seikkaa. Mammuttimainen ulkoilmakiertue, jossa hyvin suuret ihmismassat saivat kokea konsertin kerralla oli mahdollista järjestää, jos vain artisteilla oli kyllin vetovoimainen nimi kuulijoidensa keskuudessa. Ja sitähän C,S,N&Y:llä riitti, sillä kaikki konsertit olivat lähes loppuunmyytyjä.

Tämä kiertue tulikin toimimaan esimerkkinä 80-luvun mammuttitapahtumille, jotka osasivat ottaa oppia myös C,S,N&Y:n ainoasta virheestä. Bändin kiertueväkeen kuului 86 ihmistä ja kun kaikki vievät osansa tuloista, bändille itselleen ei jäänyt kovinkaan suuria tienestejä, kuten Nash osuvasti kuvaa kappaleellaan Take The Money & Run.

Onnistuneen kiertueen jälkeen C,S,N&Y pakkautui äänittämään suunnittelemaansa albumia. Sille oli ehditty taltioida Crosbyn Homeward Thru The Haze, Nashin Wind On The Water ja Neilin Human Highway kun erimielisyydet puhkesivat. Neil Young katsoi riitelyä aikansa, nousi sitten ylös tokaisten:

'Hei kundit, nähdään huomenna.'

Neil ei koskaan palannut.

Niinpä ainoaksi tallenteeksi vuoden -74 C,S,N&Y-reunionista on jäänyt 80-luvun vaihteessa ilmestyneellä Neil Youngin 12 LP:n boxilla oleva livesingle Pushed It Over The End.

Muu kolmikko päätti jatkaa hetken yhdessä, mutta ei aikaakaan, kun hekin suivaantuivat toisiinsa. David Crosby alkoi perhe-elämän vieton uuden seuralaisensa Debbie Donovanin kanssa ja heille syntyi tytär Donovan Ann. Myös Stills oli tulossa perheenisäksi ja kun kundit opettelivat isänä oloa, minä päätän tämän C,S,N&Y-episodin Neil Youngin muisteloihin ajanjaksosta:

'Olimme luomassa jotain todella hienoa. Mutta useita asioita tapahtui samanaikaisesti. Crosbyn lapsi oli juuri syntymässä. Jotkut meistä halusivat hieman levätä. Olimme työskennelleet tosi rankasti.

Jokaisella oli erilainen näkökanta ja meillä kestää aina jonkin aikaa ennen kuin saamme ne yhdistetyksi. Siitä syystä tämä onkin hieno bändi. Olen aivan varma, että tulee vielä aika, jolloin teemme jotain yhdessä.'

Levy-yhtiöt vaihtuvat

Vuoden -75 alussa C,S,N&Y tuntui täysin haudatulta projektilta ja niinpä ryhmän jäsenet alkoivat valmistella sooloteoksiaan.

C&N ja Stills olivat tuskastuneita Atlanticin tapaan hoitaa heidän sooloprojektiensa markkinointia ja he pettyivät yhtiönsä alituiseen pyrkimykseen C,S,N&Y:n yhteenkokoamiseksi. Koko kolmikko päätti vaihtaa levy-yhtiötä.

Crosby ja Nash tekivät sopimuksen ABC:n kanssa ja Stills siirtyi CBS:lle. Molemmat osapuolet tekivät vuonna -75 uudet levyt yhtiöille kuin vakuuttaakseen taitojensa laadukkuudesta. Sekä C&N että Stills tekaisivat loistavat albumit.

Crosbyn ja Nashin Wind On The Water on duon ehdoton huippuhetki ja sen taso yltää laadukkuudessa niin C,S,N&Y:n yhteistöiden kuin Neil Youngin parhaiden soolotöidenkin rinnalle. Levyllä soittaneet Russ Kunkel, Lee Sklar, Tim Drummond, David Lindley, Danny Kootch ja Craig Dorge ovat duon kiertueilla hioneet soittonsa lähes täydellisen rennoksi yhteistyöksi, joka oivasti henkii Crosbyn ja Nashin inhimillisten laulujen tunnelmia.

Ja mitä biisejä pojat ovatkaan saaneet soitettavakseen! Albumi sisältää kokonaisuudessaan loistavaa materiaalia, herkkyydessään koskettavaa ja rokkaavuudessaan rentoa tunnelmointia. Parhaina biiseinä voitaisiin mainita Carry Me / Wind On The Water / Mama Lion / Bittersweet ja Margarita, joka kaikki sisältävät mieleen jäävän melodian ohella loistavat sanat lähes täydellisesti harmonisoituina.

Levyn pääteemana on luonnonsuojelu ja varsinkin nimibiisillä välittyy aitoa huolta valaiden tulevaisuuden suhteen, joihin parivaljakko oli rakastunut purjehdusretkillään. Wind On The Water toimikin alkusysäyksenä lukemattomille ekologispohjaisille levyille, mutta muut eivät koskaan ole saavuttaneet tämän tasoa.

Ansaitusti albumi myös menestyi kaupallisesti ja sitä käytettiin valaiden massamurhista kertovan dokumentin taustamusiikkina. Kyseisen tv-ohjelman oli tehnyt luonnonsuojelujärjestö Greenpeace, jolle C&N ovat alusta alkaen antaneet täyden tukensa.

Tämän oman menestyslevynsä ohella C&N lauleskeli harmonioitaan myös samana vuonna ilmestyneellä James Taylorin Gorilla-albumilla.

Kokonaisuudessaan voidaan todeta Crosbyn ja Nashin viimeistään nyt pystyneen näyttämään, että he tulivat toimeen kaksistaankin.

Stephen Stillsin uusi älpykkä oli nimetty yksinkertaisesti Stillsiksi.

Stillsin perheeseen oli syntynyt poika ja mies yritti tasoittaa elämäänsä. Niinpä uusi tuotos henkiikin Stillsille niin vierasta tasapainoa. Levyn säestäjinä soittavat kitaristi Donnie Dacus, Kenny Passarelli, Russ Kunkel, Ringo, Dallas Taylor, Jerry Aiello, Joe Lala, George Terry ja Rick Roberts. Mukana laulavat myös Crosby ja Nash.

Levyn yleisilmeestä selviää, että Stephen on vihdoin saanut lattari-, rock-, folk-, country-, ja bluesvaikutteensa yhtenäiseksi toimivaksi kokonaisuudeksi ja tuon synteesin toteutus on lähes moitteeton. Soittajista eniten esillä ovat percussiomiehet sekä Stephenin vaimon bändistä löytynyt akustinen kitaravelho Donnie Dacus, josta Stills tuntui löytäneen itselleen todellisen hengenheimolaisen.

Hienoimpina biiseinä voitaisiin mainita C,S&N:n esittämät First Things First ja As I Come Of Age, mutta mieleenpainuva on myös Stephenin laulu vaimolleen kappaleella To Mama From Cristopher & The Old Man. Levyltä löytyy myös melko vahva versio Youngin New Mamasta.

Kaikesta hienoudestaan huolimatta Stillsin mainio levy ei menestynyt kaupallisesti ollenkaan ja se jäi auttamatta Nashin ja Crosbyn supertuotteen varjoon. Ikään kuin lisätäkseen Stillsin depressiota Atlantic buukkasi ulos vanhaa matskua sisältäneen Stills-liven, joka jostain valonpilkahduksista huolimatta oli melkoisen surkea konserttitallenne. Se myi vielä Stillsiäkin huonommin ja purkaakseen pettymystään Stephen teki sen ainoan asian, minkä hän osasi.

Hän keräsi uuden yhtyeen ja lähti tien päälle.

Youngin sooloilut

Myöskään Neil Young ei ollut maannut toimettomana lähdettyään kälppimään C,S,N&Y:n treenikämpältä. Äijä kokosi Crazy Horsensa uudelleen löydettyään Frank Sampedrosta vihdoin miehen, joka pystyi samanlaiseen rytmikitaratyöskentelyyn Youngin taustalla kuin Danny Whitten aikanaan.

Asiasta riemastuneena Young vei Hullun Hevosensa tien päälle soittaen sähkökitaraansa enemmän kuin pitkiin aikoihin.

Myös levyrintamalla alkoi tapahtua, sillä vuoden -75 aikana Youngilta ilmestyi kaksi albumia. Ensiksi julkaistiin parin vuoden takainen Tonight's The Night, jolla Young kavereineen teki kunniaa Bruce Perryn ja Danny Whittenin muistolle.

Albumi oli äänitetty yhdellä otolla ja vaikka se toisaalta sisältää jotain pikkuvikoja, on se kaikessa karuudessaan yksi musiikkihistorian suorasukaisimmista kiekoista. Young tovereineen laulaa läpi surullista aineistoa tavalla, joka saa kuulijan ihon kananlihalle. Eikä se ole mikään ihme, sillä soittajat ovat päättäneet purkaa kaverien menetysten aiheuttaman tuskan soittamalla se ulos itsestään.

Vahvasti blueshenkinen kiekko on kokonaisuus, josta eri kappaleita on turha poimia, mutta minua eniten miellyttäviä tunteenosoituksia sisältävät todella vahvatunnelmainen nimibiisi, varoittavasanallinen Look Out Joe sekä Stillsinkin levyttämä LP:n ainoa optimistinen laulu New Mama. Ääniä haudan takaa kuullaan Danny Whittenin upeasti laulamassa Crazy Horse -klassikossa Come On Baby Let's Go Downtown.

Vuoden -75 toinen albumi oli saanut nimekseen Zuma ja se oli kooste kaikesta siitä, mitä Youngin musiikki sisällään pitää. Levyllä musisoi yhtä hyvin akustinen trubaduuri (Pardon My Heart), Harvestin aikainen countryfani (Lookin for A Love) kuin rockaava sähkökitaristikin (Danger Bird).

Suurimmalla osalla levyä taustoista huolehtii Crazy Horse, mutta onpahan Neil väsännyt Through My Sailsin Crosby, Stills & Nashinkin kanssa. Harmoniat toimivat edelleen ihanasti.

Albumin taiteellinen huippu on kuitenkin konkistadorien historiallisia raakuuksia kuvaileva Cortez The Killer, jolla hienon tekstin ohella Neilin sähkis luo jäyhää tunnelmaa vakuuttavasti.

Kaiken kaikkiaan Zuma on hieman hajanainen rypäle lauluja, mutta kriitikot tervehtivät levyä huimin suosionosoituksin, sillä kanadalaisen uskottiin palanneet After The Goldrushin aikaiseen formaattiin, jota Zuma kieltämättä hieman edusti. Ainakin se palautti Youngin hetkeksi pois temaattisista albumikokonaisuuksista ja suuri yleisö tervehti liikettä hurraahuudoin.

Kesällä -75 Neil Young ilmestyi myös yllättäen Stephen Stillsin konserttiin vieraaksi ja kaverit soittivat yhdessä upeasti. Muutaman viikon kuluttua tapahtuma uusiutui ja parivaljakolla synkkasi niin hyvin yhteen, että Neil saapui lähes järjestään jokaisen Stillsin kiertueen jäljellä olevaan esitykseen.

Stillsin ja Youngin välillä vallitsi tuolloin niin hyvä ystävyys, että päätettiin yrittää tehdä yhteinen albumi, kunhan Stills saisi uuden soololevynsä ensin valmiiksi ja Young saisi suoritetuksi jo sovitun uuden Crazy Horse -kiertueen.

Stills äänitti levynsä nopeasti valmiiksi samalla miehityksellä kuin edellisen levynsäkin ja kun Illegal Stillsiksi ristitty uutukainen ilmestyi, voitiin havaita, että ilmeisesti oli pidetty liiankin hoppua lopputuloksen kanssa. Illegal Stills sisältää hyvin soitettua mutta totuuden nimessä melko mitäänsanomatonta materiaalia, josta erikseen erottuu vain hienon sovituksen saanut upea version Neil Youngin Lonerista.

Kun Youngin kiertuekin päättyi, oli aika toteuttaa Neil Youngin kanssa yhteistyöidea, josta Stephen oli pitkään haaveillut. Näiden herrojen yhteistyössä on jokin tasapainottava tekijä, joka ajaa heitä yhteen uudelleen ja uudelleen ja lopputuloksena voidaan kuulla musiikkia, jota Robbie Robertson kuvaili Stephenille näin:

'Stephen, kun soitat yksin, soitat liian nopeasti, kun taas Neil soittaa yksinään aivan liian hitaasti. Kun soitatte yhdessä, kaikki on O.K.'

Stills & Young Band

Huhtikuussa -76 Stills ja Young alkoivat toteuttaa albumiaan. Taustamuusikkoina toimivat Stillsin bändiläiset: Lala, Perry, Vitale ja Aiello. Ehkä siitä syystä, että Neilin soittotovereita ei ollut mukana, yhteistyö valui nopeasti vanhoihin uomiinsa. Toisin sanoen Stills soitti Youngin biiseillä, Young Stillsin biiseillä, mutta koskaan sessioaikana Stills ja Young eivät soittaneet HEIDÄN kappaleitaan.

Muutamia biisejä saatiin kuitenkin kokoon ja kappaleet kuten Black Coral ja Long May You Run antoivatkin toivoa hyvästä levystä. Crosby & Nash olivat samaan aikaan äänittämässä seuraajaa Wind On The Waterille, kun yllättäen Neil soitti Crosbylle. Hän kertoi Davidille hänen ja Stephenin yhteistyöstä ja parin päivän kuluttua hän lensi heidän luokseen kuten Nash muistelee:

'Kun Neil saapui talooni ja soitti minulle ja Davidille muutamia biisejä, joita he olivat tehneet - Black Coral ja Midnight On The Bay - ne kuulostivat loistavilta. Sitten Neil tokaisi: 'Eikö näistä puutu jotakin.' Johon Crosby vastasi: 'Joo, me', tarkoittaen minua ja Davidia. Joten seuraavana päivänä C&N lensivät Miamiin.

Äijät äänittivät lauluosuudet kappaleisiin ja kaikki olivat tyytyväisiä ja syvän ystävyyden vallitessa C&N palasivat Kaliforniaan.

Stills ja Young keskustelivat jopa C,S,N&Y-kiertueesta, mutta idea kariutui. Samalla kun selvisi, että Stills ja Young kiertäisivät duona, Nashin ja Crosbyn lauluosuudet poistettiin levyltä! Kun tieto tästä kiiri asianosaisten korviin, he olivat raivoissaan kuten Nash kertoi Crawdaddyssa:

'He eivät ole jutussa mukana oikeista syistä. He ovat siinä rahan takia... En tule enää työskentelemään heidän kanssaan.

Syillä, joiden vuoksi äänemme poistettiin ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa. Se johtui siitä, että heidän täytyi saada albuminsa ulos tukemaan kiertuetta.'

Niinpä Youngin ja Stillsin duolevy Long May You Run ilmestyi ilman C&N:n harmonioita.

Kauan odotettu yhteislevy oli kuitenkin suuri pettymys, jonka ainoat valopilkut olivat Youngin kantrahtava nimibiisi ja Stillsin Black Coral. Myös Youngin Fontainebleau sisälsi hienon idean, mutta sitä ei koskaan saatu valmiiksi ja kappale levytettiin raakileena.

Long May You Run sisältääkin Youngille tunnusomaisia hempeitä balladeja ja Stillsin latinovaikutteista keitosta tutuntuntuisessa muodossa. Minkäänlaista yhteishenkeä kappaleilta on kuitenkin turha hakea. Ja jos kaverukset pystyivät aikaisemmin nimenomaan kitaristeina puristamaan toisistaan kaiken irti, niin tällä levyllä asiaa ei kyllä huomaa.

Näin voidaankin todeta Long May You Runin muodostuneen melko voimattomaksi albumiksi muutamista hyvistä biiseistä huolimatta.

Kesäkuussa -76 Stills-Young Band alkoi kiertueensa USA:n koillisvaltioissa ja heikosta alusta huolimatta yhtye hioutui nopeasti kokoon. Niinpä Stephen saattoikin todeta esityksistä seuraavanlaisen lauseen:

'Jotain maagista oli tapahtumassa.'

Mutta maagisuus ei koskaan kerinnyt kukoistukseensa, sillä ennen Atlantan showta Stephen sai kätöseensä Neilin kirjoittaman viestin, jossa tämä ilmoitti poistuvansa kuvioista. Syytä hän ei maininnut, mutta yleisinä selityksinä on pidetty kyllästymistä ja kurkkuleikkauksen vaatimaa lepoa.

Tiedä häntä, mutta Stillsille tilanne oli kiusallinen. Toimittajat kysyivät syytä Neilin lähtöön, mutta Stephenillä ei ollut antaa mitään pätevää vastausta.

Kun Stills palasi Coloradoon kotiinsa, lisää huonoja uutisia kolahti hänen tietoisuuteensa, kun ilmeni, että hänen vaimonsa haki eroa miehestään. Stills reagoi asiaan voimakkaasti, keräsi kimpsunsa kodistaan ja suunnisti L.A:iin.

Siellä hän antoi lausunnon Neilin ja hänen suhteestaan:

'Yleisesti ottaen Neilillä oli odotuksensa levyn suhteen ja minulla omani. Olimme läheiset, mutta meidän olisi pitänyt keskittyä hieman voimakkaammin.'

Riidat sovitaan

Vuonna -76 ilmestyi myös Crosbyn ja Nashin yhteislevy Whistling Down The Wire.

Se oli tehty samalla miehistössä kuin edeltäjänsäkin, mutta tällä kertaa lopputulos ei ollut yhtä onnistunut. Suurimpana syynä pitäisin rokkaavimpien biisien puuttumista, jolloin levystä oli muodostunut liian unelias kokonaisuus, johon on hyvin vaikea paneutua täysipainoisesti.

Kalifornialaiset osaavat kyllä soittaa rennommin kuin ketkään muut, mutta lazyfiiliksissään he joskus ajautuvat liiallisuuteen, jolloin lopputulos on varsin keskinkertaista kuultavaa. Whistling Down The Wirella on käynyt juuri näin.

Mutta toki levyllä on paljon hyvääkin. Harmoniat toimivat tutunlaisesti ja mukana oli kolme todella onnistunutta biisiä. Nash oli turhautunut C,S,N&Y:n hajoamiseen ja hän heijasteli tuntemuksiaan avoimesti Mutinylla ja J.B's Bluesilla. Nashin ja Crosbyn yhteisellä Taken At Allilla asiaa kuvattiin vieläkin koskettavammin ja kappaleesta on syystä tullut klassikko. Mm. Stephen Stills itki laulun ensi kertaa kuullessaan.

Kriitikkojen tylystä kohtelusta huolimatta Whistling Down The Wire myi hyvin ja se peittosi moninkertaisesti Long May You Runin myyntiluvut. C&N olivat tästä mielissään ja lähtivät jälleen tien päälle.

Kun parivaljakko esiintyi L.A:n Kreikkalaisessa Teatterissa Stephen Stills ilmestyi kavereiden pukuhuoneeseen. Stills oli ollut täysin maassa vastoinkäymisistään ja hänen ystävänsä oli ehdottanut tälle, että hän menisi katsomaan partneriensa konserttia. Stills pelkäsi ystäviensä reaktiota, mutta hän uskaltautui paikalle.

Nash muistelee:

'Halasin häntä ja se hämmästytti minua, koska havaitsin halauksen aikana, että viimeksi kun tapasimme, hän oli tuhonnut Davidin ja minun arvokasta työtä... mutta se ei haitannut.

Me olemme kaikki hyvin muuttuvia ihmisiä ja Stephen tuli hattu kourassaan. Niinpä halasin häntä.'

Kun Crosby saapui paikalle, halasivat he kolmistaan ja shown encorena Kreikkalaisen Teatterin yleisö sai kuulla C,S&N:n esittävän Teach Your Childrenin.

Grahamin tyttöystävä suostutteli tämän käskemään Stephenin kylään ja samana iltana äijät joivat itsensä känniin ja kaikki riidat olivat unohdettuja.

Jälleen kerran osoittautuivat todeksi Ahmet Ertequnin profeetalliset sanat:

'Aina silloin tällöin bändi kokoontuu yhteen. Se on kuin instituutio. Juuri kun luulen, että kaikki on mennyttä, he eivät enää pysty sopimaan erimielisyyksiään, jotenkin he kuitenkin aina pystyvät siihen. C,S&N:n (myös Y:n) sielu on paljon vahvempi kuin yhdenkään sen jäsenen. Olen usein kuullut heidän sanovan: minulla on tämä loistobiisi levytettävänä, mutta se ei ole kyllin hyvä C,S,N&Y:lle. Olen kuullut sen heidän jokaisen suusta.

Heillä on yhtyettä kohtaan vastuuntunto, joka on voimakkaampi kuin huoli itsestä.'

C,S&N levyttää

Crosbylla, Nashilla ja Stillsillä pyyhki yhdessä paremmin kuin pitkiin aikoihin ja niinpä ei olekaan ihme, että kaverit päättivät jälleen levyttää yhdessä.

Jätkät matkasivat Hawaijille, jossa lauluja alkoi syntyä. Crosby sai idean Shadow Captainiinsa viettäessään yötä paatissaan. Stephen Stills paneutui yhteislevyn tekoon tiukemmin kuin koskaan. Hän lopetti ryyppäämisen ja teki pitkiä studiopäiviä ensialbumin tyyliin.

Stillsin uudet laulut Run From Tears / Give You Give Blind ja Dark Star heijastivat äijän tuskaista elämäntilannetta ja osoittivat selkeästi, että vastoinkäymiset olivat lisänneet Stephenin kärsivällisyyttä. Tällä kertaa hän ei pyrkinytkään komentavan määräilijän rooliinsa.

Kun kaverit palasivat Miamiin Graham Nash lensi kotiseudulleen Manchesteriin, jonka inspiroimana mies kirjoitti palattuaan CSN-sessioihin Cold Rainin.

Uusi albumi alkoi pikkuhiljaa hahmottua materiaaliltaan ja vaikka Stillsin omakohtainen See The Changes ja Crosbyn mainio omakuva Anything At All olivat hyviä näyttöjä taiteilijoiden luomisvoimasta. C,S&N:n uuden albumin kiistaton voimahahmo tuli olemaan Graham Nash. Miehen kirkkoja rajusti arvosteleva Cathedral oli levyn ainoa poliittinen kannanotto ja Just A Song Before I Go hienoine melodioineen tyypillinen Nashin tarttuva hittibiisi.

Äänitysinsinööri Ron Stone onkin osuvasti muistellut:

'Nash on aina ollut bändin vahvin persoona. Mutta kesti kauan ennen kuin hän tajusi sen.

Toiset saivat hänet tuntemaan, ettei hän ollut niin raju, mutta lopulta Nash havaitsi, että 'Hei, minähän se kirjoitin kaikki nuo hitit, Marrakesh Expressin, Teach Your Childrenin ja Old Housen. Minä olen se, joka ruokkii tätä yhtyettä'. Se oli totta. He nauttivat sukseesta, jonka Graham heille hankki.

Ilman Nashin lauluja C,S&N olisi ollut suuri underground-suosikki, mutta he eivät olisi myyneet paljoa levyjä.

Grahamia on aina arvosteltu liian yksinkertaisten laulujensa takia, mutta juuri niiden ansiosta bändi on niin mahtava. Grahamilla on taito koskettaa suurten ihmismassojen tuntoja.'

C,S&N-albumilla Nashin panos viimein sain ansaitsemansa arvonannon ja hänen loistavat biisinsä, alkuaikojen tasolle päässeet harmonioinnit ja tyylikäs taustabändi takasivat vuonna -77 ilmestyneen C,S&N-levyn laadun. Koko joukko oli lopputulokseen tyytyväinen samoin kuin Neil Young, joka pistäytyi sessioissa ihastelemassa kavereiden musisointia.

Kun albumi kesällä ilmestyi, jäi kolmikko jännittyneenä odottamaan, miten se menestyisi. Mutta kävi kuinka tahansa, ainakin Stephen Stills oli tuolloin hyvin tyytyväinen yhteistyönsä tunnelmiin:

'Minulla ei koskaan ole ollut yhtään veljeä, mutta silti minulla oikeastaan on kaksi. Oikeastaan heitä on kolme, mutta se yksi on vain yksinäinen (a loner), kuten tiedätte.'

Menestyskiertue

Albumin ulos saatuaan C,S&N halusi kiireenvilkkaa kiertueelle.

Tilanne oli sikäli mielenkiintoinen, että diskomusiikki ja punk olivat juuri lyöneet itsensä toden teolla läpi ja kolmikko ei tiennyt laisinkaan riittäisikö heille enää yleisöä.

Mutta ei hätiä mitiä, sillä koko kiertue oli täydellinen menestys ja samalla se siivitti uuden albumin nousua Top Teniin. Myös Graham Nash säilytti arvonsa, sillä hänen Just A Song Before I Gonsa tuotti CS&N:lle yhden menestyssinglen lisää. Albumin kultalevyyn oikeuttava myyntimäärä sai Crosbyn ja Nashin levyfirman ABC:n julkaisemaan Crosby-Nash -livelevyn, mutta kyseinen tekele oli melko täydellinen rip-off, joten ei siitä sen enempää.

Kiertueen jälkeen Stephen Stills siirtyi jammailemaan Peter Framptonin ja Bee Geesien kanssa, joiden Saturday Night Feverille Stephen soitti kosolti kitarariffittelyä.

Graham avioitui pitkäaikaisen tyttöystävänsä Susan Sennettin kanssa. Kyseinen suhdehan oli jo kerinnyt levyllekin Broken Bird -kappaleella albumilla Whistling Down The Wire.

David Crosby sen sijaan suunnitteli akustista soolokonserttia maanviljelijöille järjestettävässä hyväntekeväisyyskonsertissa Santa Cruzin Auditoriumissa elokuussa -77. Paikallinen lehti ilmoitti, että Nash ja Stillskin saattaisivat tulla paikalle.

Nash ilmestyikin lavalle, mutta Stillsin paikan korvasi 'eräs tuttu pikkaaja', joksi Crosby kuulutti kaverinsa. Pikkaaja osoittautui Neil Youngiksi, joka oli hyväntuulinen ja harvinaisen puheliaalla tuulella. Hän omisti New Maman Grahamin vaimolle ja Neilin sen hetkiselle tyttöystävälle Carrie Snodgressille sekä heidän pojalleen Zekelle. Ennen Only Love Can Break Your Heartia Neil sanoi yleisölle:

'Tämän laulun kirjoitin Grahamille ja olisin kirjoittanut sen Crosbylle, mutta hän oli silloin liian onnellinen.'

Neilin oma ura

Samaan aikaan kun hänen kaverinsa olivat työskennelleet yhteisen projektinsa kimpussa myös Neil Young oli viettänyt aikaansa levytysstudiossa.

Toukokuussa -77 ilmestyikin uusi albumi American Stars & Bars, jonka A-puoli oli täynnä tuoretta kamaa ja B-puoli kokoelma vanhempaa materiaalia. Tuon uuden musiikin yhteisenä nimittäjänä toimii kantri, jonka parissa Young oli ennenkin tunnelmoinut.

Tällä levyllä äijän maalaissessiot on toteutettu kuitenkin hieman vanhoista tavoista poiketen, eniten asiaan vaikuttavat taustalaulajina toimineet Linda Ronstadt ja Nicolette Larson sekä viulisti Carole Mayedo, jonka soiton vuoksi levy oitis vertautuu Dylanin Desireen. Bobbyn tasolle Neil ei ole yltänyt, mutta kivasti kilahtelevat esimerkiksi The Old Country Walz ja Hold Back The Tears.

Levyn B-puolelta löytyy vuonna -74 levytetty kantriballadiduetto Star Of Bethlehelm, jolla laulelee Emmylou Harris. Julkaisematta jääneeltä vuoden -75 Young & Crazy Horse -kiekolta Homegrown on poimittu älpyn nimibiisi ja tosi majesteettinen Like A Hurricane, joka taitaa olla paras ja rakastetuin äijän kitaravenytyksistä.

Albumin helmi on mielestäni kuitenkin jännä tarina lohen matkasta vastavirtaan kappaleella Will To Love, jolla Young esittää uransa kokeellisimman tarinan ja sen toteutuksen. C,S,N&Y yritti levyttää kyseistä biisiä, muttei koskaan onnistunut siinä Youngin odotusten vaatimalla tavalla, joten kanadalainen julkaisi tämän soolomestariteoksena.

Will To Loven ja Like A Hurricanen ansiosta American Stars & Bars onkin yksi tasokkaimmista Youngin soolokiekoista.

Vuonna -77 ilmestyi myös kokoelmatripla Decade, jolle Neil oli kerännyt parhaita kappaleitaan 10-vuotiselta uraltaan. Levy osoittaa kiistattomasti, että Neil Young on Bob Dylanin jälkeen ehkä merkittävin yksittäinen lauluntekijä, jonka laadukas tuotanto on myös moni-ilmeisyydessään mittava.

Decade tarjoaakin lähes kaikki oleelliset mestariteokset niin miehen soololevyiltä kuin C,S,N&Y:n ja Buffalo Springfieldin ajoilta. Levy sisältää myös vain singlen b-puolella julkaistun Sugar Mountainin, Journey Through The Pastin ainoan uuden biisin Soldier sekä joukon ennen julkaisemattomia biisejä, joten Decadea voi varauksetta suositella kaikille niille, jotka ostavat vain oleellisimman osan Youngin tuotannosta.

Ennen julkaisemattomat soolopalat ovat lähes järjestään herkkiä balladeja ja kappaleet kuten Winterlong / Deep Forbidden lake ja Love Is A Rose osoittavat selkeästi, että Youngin varastoista löytyy todella laadukasta kamaa enemmänkin.

Näistä uusista biiseistä hienoin on Campaigner, jolla Neililtä irtoaa vahvoja sympatioita Watergate-skandaalissa ryvettyneelle Richard Nixonille.

Kun vielä totean Decaden olevan hienon sekoituksen Buffaloiden maanläheistä kokeilua, C,S,N&Y:n täydellisyyttä, Youngin omia herkkiä balladeja, raivokkaita kitararevityksiä ja mielikuvituksellisia sanoituksia rakkaudesta, huumeista, politiikasta ja yksilön asemasta yhteiskunnassa, voinen ansaitusti väittää Decaden olevan yksi hienoimmista kokoelma-albumeista, joka taiteilijan itsensä kirjoittamine kappaleiden esittelyteksteineen toimii mallikkaana todisteena siitä, kuinka hieno artisti Neil Young on ja oli.

Ensi kertaa Young toimi myös Dylanin esikuvana, sillä jälkimmäisen v. 1985 ilmestynyt Biograph-kooste on tehty täysin Neilin kokoelman tavoin.

Youngin levyt myivät myös hyvin, mutta siirrytäänpä takaisin C,S&N:n pariin.

C,S&N riitaantuu jälleen

Vuoden -77 kiertueensa jälkeen Crosby, Stills & Nash saivat kutsun Valkoiseen Talon, jossa asunnon silloinen hallitsija Jimmy Carter vastaanotti vieraat.

Melkoinen saavutus kolmikolta, joka koko uransa ajan oli vahvasti arvostellut USA:n poliittista toimintaa. Ilmeisesti Carter kuitenkin vain kalasteli nuorten ääniä, sillä herra oli tekemisissä muidenkin valveutuneiden muusikoiden kanssa.

Syksyllä C,S&N piti jälleen kiertueen, jolla eripuraisuudet nostivat päätään. Stills revitti kitaraansa Crosbyn laulun päälle ja vanhat epäilykset heräsivät kuulijoissa. Kiertue vietiin kuitenkin kunnialla loppuun ja kaverukset yrittivät jopa uuden albumin tekoa, mutta vaikka äijillä oli materiaalia, ei toteutus toiminut toivotulla tavalla. Niinpä levy jäädytettiin ja samoin tehtiin C,S&N:lle joksikin aikaa.

Graham Nash, josta elokuun 14. vuonna 1978 tuli USA:n kansalainen, keskittyi valokuvakokoelmiensa esittelyihin, kun taas Crosby palasi hänelle niin rakkaan purjehduksen pariin.

Stephen Stills teki valmiiksi jo lähes kaksi vuotta tekeillä olleen Thoroughfare Gap -albuminsa ja monien yllätykseksi levy sisälsi paljon diskoaineksia. Nimenomaan percussio/jousitausta tanssittavine rytmeineen herätti huomiota ja yllättäen levy sai positiivisen arvostelun kriitikoilta, kun taas Stephenin uskollisimmat fanit olivat pettyneitä.

Rehellisesti arvioituna Thoroughfare Gap ei missään nimessä lukeudu Stillsin parhaimmistoon, mutta yllättäen se menestyi kaupallisestikin suht' hyvin.

Tämän innoittamana Stills keräsi jälleen uuden kokoonpanon, johon kuului jopa Bonnie Bramlet ja tällä joukolla hän toteutti rokkaavimman kiertueensa kautta aikain.

Samaan aikaan kun Stephen revitti rhytm & bluesia, julkaisi Neil Young albumin Comes A Time, jolla hän oli lähempänä C,S&N:iä kuin millään muulla soololevyllään. Albumilta löytyykin peräti viisi C,S,N&Y:n esitettäväksi tarkoitettua biisiä ja ainakin minä olisin ehkä mieluummin kuunnellut näitä kauniita balladeja koko kvartetin voimalla.

Comes A Timella Young on käyttänyt valtavan määrän jousisoittajia ja akustisia kitaroita, jotka tukevat hänen herkkiä melodioitaan, mutta koko albumilla tällaista kamaa on ainakin meikäläiselle liikaa. Biisit ovat kaikki hyviä, mutta albumillinen hyvin samankaltaisia, haikeita tarinoita osoittaa selvästi, että Youngin vahvuus piilee juuri balladien ja rockien keskinäisessä toimivuudessa.

Sitä paitsi minä omistan erilaisilla bootlegeilla tältä levyltä C,S,N&Y:n esittämiä versioita näistä biiseistä ja esimerkiksi Human Highway jää Neilin hauraan vokalisoinnin takia jotenkin puutteelliseksi. Jotain sanoo mielestäni sekin, että levyn paras biisi on versio Ian Tysonin legendaarisesta Four Stong Windsistä, joka kummasti pesee Youngin omat tuotteet tällä levyllä.

Comes A Timen historialliseksi arvoksi jäikin se tosiasia, että sillä Neil Young ikään kuin jätti joksikin ajaksi hyvästit vanhoille soittokavereilleen.

Atomivoimaa vastaan

Kun Bill Graham pyysi Graham Nashia hyväntekeväisyyskonserttiin, joka järjestettiin San Diegossa, L.A:ssa ja Oaklandissa tukemaan atomivoimanvastustusjärjestön Avalone Alliancen toimintaa, Graham suostui välittömästi ja yhtenä esiintyjistä hän oli keräämässä 112000 taalan avustusta, jonka konsertit tuottivat.

Atominvastustusideoita pää tulvillaan Nash suunnisti levytysstudioon David Crosbyn kera, mutta äänitykset epäonnistuivat. Syynä oli Crosbyn ensi kertaa pahemmin ilmennyt kokaiiniriippuvuus, joka hajotti pitkään toimineen duon palasiksi. Nashin mukaan Crosby ei pystynyt tarpeeksi keskittymään työhönsä ja niinpä hän päätti levyttää valmiit kappaleet tulevalle soololevylleen.

Kesäkuussa musiikillinen järjestö atomivoimaa vastaan (MUSE) päätti järjestää viiden konsertin sarjan toimintansa tukemiseksi. Mukaan olivat lupautuneet Bruce Springsteen, Gary US Bonds, Bonnie Raitt, Jackson Browne ja lukuisa joukko muita huipputähtiä. Nash kuului järjestön johtokuntaan ja aina kun enenevissä määrin artisteja lupautui esiintymään, Jackson Browne pyysi Nashia ottamaan yhteyttä Crosbyyn ja Stillsiin. Nash kieltäytyi.

Kun kävi ilmi, että syyskuun 19.-23. Madison Gardenissa pidettävistä konserteista yksi olisi peruutettava riittävän vetävän nimen puuttuessa, Browne toisti pyyntönsä. Vain hetken mietittyään Nash suostui ideaan, ja kun hän otti yhteyttä Stepheniin ja Davidiin, nämä suostuivat oitis.

Tällä välin Crosby oli viettänyt aikaansa vain purjehtien mutta Stills oli ehtinyt uusitun kiertuekokoonpanonsa kanssa esiintymään maaliskuussa ensimmäisenä amerikkalaisena rock-artistina Kuubassa. Castron maasta hän sai myös yhteistyökumppanikseen irakere-yhtyeen, jonka kera hän kiersi ympäri USA:ta.

Kesäkuussa Stills esiintyi bändeineen Greenpeacen hyväntekeväisyyskonsertissa ja C,S&N:n No Nukes -esiintyminen olisi selvä jatko aktiiviselle toiminnalle.

Koska kolmikolla ei ollut uutta materiaalia, päätettiin lyhyen harjoittelun jälkeen soittaa varmoja sotaratsuja. Kun C,S&N sitten esiintyi No Nukes -konserteissa sekä osana yhteistä loppuhuipennusta, voitiin havaita, että sekä laulutaidot että suosio olivat edelleen tallella, vaikkei trio enää ollutkaan tilaisuudessa suurin tähti.

C,S&N:n ohella Graham Nash esiintyi soolona ja miehen Kalifornian edustalle mereen upotetuista atomijätetynnyreistä kertova vahvasanallinen Barrel Of Pain muodostuikin John Hallin Powerin ohella No Nukes -konserttien tunnusmelodiaksi.

Konsertithan myös äänitettiin ja niiltä julkaistiin sekä triplakansio että video. Triplalla C,S&N esittävät You Don't Have To Cryn, Long Time Gonen ja Teach Your Childrenin, joista täytyy todeta, että trio on kyllä laulanut ne paremminkin.

Albumin parhaat biisit ovatkin peräisin Jackson Brownelta, Tom Pettyltä, Bruce Springsteeniltä ja yllätys, yllätys James Taylorilta. Konserttivideo onkin mielestäni melko kuvaava esite tilaisuudesta. Muusikoiden kannanottojen ja muiden asiapitoisten informaatioiskujen ohessa kuullaan vain pieniä katkelmia konserttien musiikkiannista.

C,S&N:n osuudesta saadaan ainoastaan välähdyksiä ja ainoa, jolle on suotu enemmän tilaa on Bruce Springsteen, jonka kohonneen megasuosion avulla konsertteihin saatiin paljon väkeä. Bruce olikin tilaisuuden kiistämätön tähti ja hän erottui vielä muista muusikoista ollen No Nukes -konserttien ainoa puhdas rokkari pehmeämmän linjan kalifornialaisstarojen rinnalla.

Antaakseen edes pientä vastusta Brucen suosiolle C,S&N:n olisi pitänyt esiintyä sähköisesti ja tuoda lavalle mukanaan Neil Young. Kanadalainen jääräpää näet oli alkanut rokata kovemmin kuin koskaan.

Rust Never Sleeps

Neil Young oli vuonna -78 käydessään Englannissa kuullut ikäistensä rocktähtien haukkuvan pahemman kerran pinnalle pulpahtaneita punkbändejä.

Poiketen aikalaisistaan Young ihastui raakaa energiaa sisältäneeseen musiikkimuotoon sydänjuuriaan myöten ja seuraavalla projektillaan mies myös ilmitoi ihailunsa tätä vanhoja staroja järkyttänyttä musiikkisuuntaan kohtaan.

Vuoden -79 alussa näet ilmestyi albumi Rust Never Sleeps, jonka tunnusmelodia My, My, Hey, Hey oli kunnianosoitus Sex Pistols -solisti Johnny Rottenille. Levyn A-puolella kappaleesta kuullaan akustinen uhmakas versio, jolla Young hienosti osoittaa kuinka mies, ääni ja akustinen kitara voivat rokata, kun ammattimies on asialla. Levyn päätöksenä kuullan Crazy Horsen kanssa soitettu tuhdimpi punk-versio samasta kappaleesta ja ansaitusti tästä äänensärkijät täysillä sovitetusta mestariteoksesta on tullut klassikko.

Levyn B-puoli sisältää kauttaaltaan tätä punk-toteutusta ja esimerkiksi Powderfinger ei jää paljoakaan jälkeen levyn pääteemasta. Levyn A-puolella on vielä akustisia hempeitä balladeja, joista Ride My Llamalla ja Pocahontasilla Young palaa hänelle niin ominaisiin maantieteellishistoriallisiin aiheisiin.

A-puolen hienoin biisi on kuitenkin Trasher, jolla Neil kertoo siitä, millaiseksi rasitteeksi C,S,N&Y on tullut hänen uralleen. Kappaleella hän tavallaan tahtoo lopullisesti irrottautua superkvartetin siteistä ja toisella vuonna -79 ilmestyneellä levyllään Live Rust äijä totta vieköön tekeekin sen.

Siinä kun C,S&N olivat palanneet lähes täysin akustiseen ilmaisuun, Young antaa Crazy Horsensa kanssa palaa täysillä loppuun saakka ja Live Rust -tupla onkin yksi raskaimmista levyistä kuunnella kerralla läpi. Siinä nimittäin tulee hiki, sillä rockkonserttien autenttinen tunnelma on saatu puristetuksi vinyylille ihailtavasti.

Young toki aloittaa konserttinsa akustisesti, mutta kun hän muutaman biisin jälkeen tarttuu sähkökitaraan, hommassa on tosi menoa ja meininkiä. Mitään sinänsä uutta ja mullistavaa kanadalaisella ei ole tarjottavanaan, sillä albumi koostuu läpileikkauksesta Youngin keskeisimmästä materiaalista.

Mikä ne erottaa vanhoista alkuperäisesityksistä on se, että Young on tehnyt vahvat Dylanit elikkä toisin sanoen muuttanut kappaleiden sovituksia lähes tyystin. Niinpä tällä levyllä kuullaankin todella jyräävät versiot esimerkiksi The Lonerista ja Tonight's The Nightista. Dylanin tavoin Youngin olisi ehkä kannattanut sähköistää myös akustisia herkkiä biisejään, jolloin muutos olisi ollut vielä suurempi, mutta hyvä näinkin.

Live Rust oli yksi vuoden -79 parhaista levyistä, joka teki suurimman osan Youngin 70-luvun materiaalista lähtövalmiiksi 80-luvulle. Samalla se on parhaita koskaan tehdyistä livelevyistä. Neilhän teki aiheesta myös elokuvan, jolla hänen lisäkseen esiintyy punk-yhtye Devo, mutta videolla ilmestyneeltä Rust Never Sleepsiltä sen osuus on poistettu.

Sinällään tämä mainio video on paras live-taltiointi, mitä Youngilta on selluloidille tarttunut vielä tänäkin päivänä.