Edellisessä osassa tämän superyhtyeen tarinaa päästiin 60-luvun puolenvälin jälkeiseen tilanteeseen: Buffalo Springfield oli hajonnut, Crosby saanut kenkää Byrdseistä, Crosby & Stills oli tavannut Graham Nashin.

Tästä onkin hyvä jatkaa ja seurata nelikon jäsenten aikaansaannoksia ja törmäilyjä...

Crosby floppaa

Tuotettuaan Joni Mitchellin ekan soololevyn David Crosby oli taloudellisesti huonossa jamassa.

Toisaalta hän ei halunnut liittyä mihinkään yhtyeeseen päästyään juuri irti Byrdseistä, mutta toisaalta pelkkä purjehtiminen ei elättänyt.

Tuottaja Paul Rotchild suostui äänittämään Crosbya soolona, mutta vaikka nauhalle saatiin Song With No Wordsin, Gamesin, The Wall Songin, Laughingin ja The Lee Shoren veroisia esityksiä, tulos ei tyydyttänyt oikein ketään. Niinpä levyt tuolta erin hyllytettiin.

David palasi viettämään aikaansa Mayan-alukselleen.

Erään kerran Paul Kantnerin ja Grace Slickin vieraillessa aluksella Paul ja David saivat idean laululle Wooden Ships. Asiat olivat maailmassa huonolla mallilla ja Crosby uneksi purjehtivansa puualuksellaan omaan turvalliseen paratiisiinsa.

Laulun lyriikka tuli kokonaan valmiiksi vasta, kun Paul ja David tapasivat Stephenin Floridassa, ja hän lisäsi oman ideansa lauluun:

'Saimme ajatuksen puisista aluksista, jotka veisivät meidän laillamme ajattelevat ihmiset pois tästä hulluudesta. Siitä tulisi laulun teema. Olin kirjoittanut hieman uutta musiikkia ja muutamia sanoja. Stills lisäsi yhden säkeen, Kantner lisäksi kaksi ja siinä oli tämä satu, joka oli kuin sci-fi-elokuva.'

Wooden Shipsin jälkeen Stills palasi Jimi Hendrixin luokse New Yorkiin ja Paul lähti tien päälle Jefferson Airplanen kanssa. Crosby itse päätti tsekata, mikä oli sillä haavaa meno L.A:ssa.

Palattuaan Kaliforniaan Crosby sai havaita, että hänen kaltaisiaan yhtyeiden jälkeiseen elämään totuttelevia muusikoita oli paikalla muitakin Cass Elliott oli jättänyt Mamas & Papasin ja John Sebastian Lovin' Spoonfullin. Näiden kanssa Crosby vietti aikaansa, ja eräänä iltana heidän seuranaan jammailivat Joni Mitchell ja Eric Clapton.

Kesäkuun 6. päivä -68 Sirhan Sirhan ampui Bobby Kennedyn ja TV:stä uutisia katsoessa David otti paperilapun käteensä ja kirjoitti siihen:

'You know there's something going around here that surely won't stand the light of day... And it seems to be a long time before the dawn.'

Aamuun mennessä hän oli kirjoittanut hienoimman laulunsa Long Time Gone.

The Frozen Noses

Heinäkuussa -68 Stephen Stills palasi Kaliforniaan. Hänen suhteensa Judy Collinsin kanssa oli ajautumassa kohti loppuaan ja musiikillisestikin Stephen oli etsivässä tilassa.

Hänellä oli valmiina muutama irrallinen pätkä Judyn inspiroimia säkeitä, joista myöhemmin muokkautui Suite: Judy Blue Eyes, sekä samoin Judylle osoitettu lähettämätön kirje, josta Stephen värkkäsi You Don't Have To Cryn. Hänellä oli myös 49 Reasons -kappale, jonka hän oli itse asiassa jo äänittänytkin soittaen päällekkäisäänityksinä itse kaikki soittimet.

Stephenistä oli muodostunut todella kovatasoinen multi-instrumentalisti, mutta äänittäessään uusia kappaleitaan hän ei ollut tyytyväinen lopputulokseen. Hän halusi taustoille myös muita muusikoita, joista ensimmäinen oli ex-Clearlight-rumpali Dallas Taylor. Taylorin jälkeen Stills pyysi mukaan kitaristi Dave Masonia, mutta koska tämä halusi sooloilla liikaa, Stills pettyi Traffic-mieheen.

Tämän jälkeen Stills otti yhteyttä Crosbyyn, ja näillä kavereilla synkkasi yhteen:

'Emme keskustelleet paljoakaan, mutta sillä hetkellä, jolloin aloimme soittaa, tiesin välittömästi, että meistä tulisi kuumaa kamaa. Soitimme Long Time Gonea ja kuulin, että jotain oli tapahtumassa.'

Crosbysta ja Stillsistä tuli erottamattomat. He treenasivat ja viettivät kaiken vapaa-aikansakin yhdessä, ja Stills aikoi kehittää ideoita myös Crosbyn sävellysten taustoille.

Äijien yksi ensimmäisistä valmiista demoista oli 49 Reasons, ja jollain kumman konstilla L.A-lainen discjockey B. Mitchell Reed sai sen käsiinsä ja soitti sitä ohjelmassaan. Mies esitteli kappaleen sanoin:

'Tätä soittaa yksi paikallinen bändi, jota kutsutaan The Frozen Noseksi.'

Kaverukset eivät panneet nimeä pahakseen. Julkisesti he eivät silti esiintyneet, mutta monissa laulajien keskinäisissä singalong-tilaisuuksissa he ihastuttivat kuulijoitaan.

Ollessaan kerran John Sebastianin luona Stills esitti Helplessly Hopingin ja You Don't have To Cryn Davidin harmonioidessa tyylikkäästi taustalla.

Hetken emmittyään Sebastian tokaisi:

'Stephen. Te tarvitsette korkean äänen yläpuolellenne, jotta sinä voisit laulaa melodiaa. Tällä haavaa maailmassa on vain kaksi loistavaa korkeiden äänien harmonialaulajaa. Toinen heistä on Phil Everly. Toinen on Graham Nash.'

C,S,N-soundi syntyy

Englannissa Graham Nash oli ottanut avioeron vaimostaan ja hänen yhteistyökykynsä Holliesien kanssa oli ajautunut loppusuoralle. Heinäkuussa -68 tilanne oli loksahtanut siihen pisteeseen, että yhteistyö muiden Hollies-poikien kanssa oli lähes mahdotonta ja Graham haikaili kalifornialaisystäviään.

Hän päätti pitää pienen loman ja sen aikana hän lensi tapaamaan Mama Cassia, josta oli tullut hänen paras ystävänsä. Cassin eloisa olemus sai Grahamin paremmalle mielelle ja Cassin kanssa hengaillessaan Graham tutustui paremmin Joniin ja tietysti Stepheniin ja Davidiin.

Se, miten Crosby-Stills & Nash ensi kertaa esiintyi yhdessä eräässä muusikoiden välisissä illanistujaisissa, on jo muodostunut taruksi, mutta paikka, jossa tämä yhteenliittymä toteutui vaihtelee tarinankertojan mukaan. Yleisimmin on veikkailtu, että kyseessä oli joko Joni Mitchellin tai John Sebastianin asunto. Mutta väliäkö paikalla, sillä muuten tämä tarina toistuu aina samanlaisena.

John Sebastian muistelee:

'David ja Stephen esittivät omia kappaleitaan Nashin kuunnellessa ja nyökytellessä päätään. Kun David & Stephen olivat laulaneet You Don't Have To Cryn, tokaisi Nash: 'Laulakaa se uudelleen'. Stephen & Davy tekivät töitä käskettyä. 'Laulakaa se vielä kerran', toisti Nash.

Kolmen esitetyn kerran jälkeen Nash sulki silmänsä, avasi ne ja pyysi 'Vielä kerran, kiitos', ja kun Stephen ja David alkoivat kitaroinnin jälkeisen laulun, heidän kahden äänensä yläpuolelle kohosi Nashin korkea valitus. Tämän kolmiääniharmonian kaikuessa huoneeseen kaikkia paikallaolijoita palellutti.'

Kuuntelijat olivat mykistyneitä. He tajusivat kuulevansa jotain ainutlaatuista.

Parhaiten asiaa kai on kuvannut Sebastian:

'Vaikka olen ihastunut Grahamin äänialaan, Crosbyn harmoniatajuun ja Stephenin bluesahtavaan ilmaisuun, niistä yhtään ei voida verrata siihen vaikutukseen, jonka nämä kolme ääntä yhdessä aiheuttavat. Soundi on maaginen, kuin toiselta planeetalta, sellainen, jota en koskaan ole kokenut.'

Suuri suosio toisten artistien keskuudessa vakuutti koko kolmikon siitä, että heissä oli jotain ainutlaatuista. Crosby ja Stills eivät kuitenkaan koskaan uskoneet, että Nash jättäisi vakavaraisen Hollies-ryhmän.

Mutta mies oli päättänyt toisin:

'Sillä hetkellä, kun kuulin, miten äänemme soivat yhdessä, olin fyysisesti ja musikaalisesti sidottu Stephenin ja Davidin tekemisiin.'

C,S&N muodostetaan

Grahamin oli määrä palata Lontooseen. Mutta ennen Eurooppaan paluutaan hän kerkesi äänittää You Don't Have To Cryn ja Helplessly Hopingin nauhalle uusien yhteistyökumppaniensa kanssa. Samalla sovittiin virallisesti uuden trion perustamisesta.

Nash palasi Englantiin ja ilmoitti eroavansa Hollieseista. Paikalliset lehdet pitivät päätöstä tyhmänä, hylkäsihän Nash takuuvarman työsaran riskinalaisen yhteenliittymän vuoksi.

Kaliforniassa Crosby oli huolestunut siitä, että Holliesit saisivat Nashin houkutelluksi muuttamaan päätöstään ja varmistaakseen, ettei näin kävisi, Stills ja Crosby lensivät joulukuussa Lontooseen. Graham oli asiasta iloinen.

Ja niin vaan lopulta kävi, että joulukuun kahdeksantena 1968 Nash esiintyi viimeisen kerran Hollieseissa.

Tämän jälkeen kolmikko vietti aikaansa treenaten yhteislauluaan ja hakien ideoita. Beatlesien valkoisen tuplan Blackbird-kappale oli yksi sellainen ja se onkin kuulunut alusta asti trion ohjelmistoon.

Mutta olihan kolmikolla jo omiakin lauluja kosolti. Judy Blue Eyesin, Helplessly Hopingin ja You Don't Have To Cryn ohella David oli kirjoittanut uuden rakastetun Christine Hintonin inspiroimana Guineveren, kun taas Nash toi omasta materiaalistaan trion hiottavaksi Holliesin hylkäämät Marokko-aiheisen Marrakesh Expressin sekä Ibizan muistoja kuvailevan Lady Of The Islandin.

Pikkuhiljaa ohjelmisto kehittyi valmiiksi. Jouluksi kolmikko lensi Los Angelesiin, jossa David palasi Christine-rakastettunsa pariin, Nash alkoi julkisen suhteen Joni Mitchellin kanssa, kun taas Stephen pallotteli ajatuksella, että hän oli vihdoin saanut kasatuksi maailman parhaan bändin.

Tammikuussa -69 siirryttiin New Yorkiin, jossa Stephen sai olla lähellä Judy Collinsia, vaikka hän tiesikin heidän suhteensa olevan jo lähes menneen talven lumia.

Täällä ensi kertaa Stephen pyrki luomaan kasaan sitä soitinsoundia, joka sopisi tuon taianomaisen laulun tueksi. Stephen ihaili basisti Harvey Brooksin, rumpali Dallas Taylorin ja urkuri Paul Harrisin työskentelyä John Sebastianin sooloalbumilla, mutta kokeiltuaan heitä vain Taylorin rummutus miellytti Stillsiä.

Stephenin murehtiessa ongelmaa Crosby ja Nash tekivät uusia lauluja, ja ainakin Teach Your Children ja Almost Cut My Hair ovat peräisin tältä aikajaksolta.

Vaivihkaa Stephen ajautui siihen lopputulokseen, että hän itse soittaisi kaikki tarvitsemansa osaset. David pystyi helppoon kitaratyöskentelyyn samoin kuin Graham, mutta kaikki vaikeimmat rytmimuutokset ja näppäilykuviot jäisivät Stephenin hartioille puhumattakaan bassosta, uruista ja studiollisista kommerverkeistä. Dallas Taylorin herkän rummutuksen Stephen kelpuutti mukaan.

Haaste oli valtava, mutta Stephen Stills oli päättänyt näyttää kykynsä sataprosenttisesti ja niinpä kolmikolle alettiin etsiä levytyssopimusta.

Bändi valitsi apumiehekseen nuoren nousevan managerilupauksen David Geffenin 'vainukoiraksi', joka seurasi, ettei mitään ylilyöntejä pääsisi tapahtumaan. Geffen saikin sovittua loistavan sopimuksen Atlanticin Ahmet Ertegunin kanssa ja hänen päästään oli myös vaihtokauppa, jossa CBS:N omistama Nash vaihdettiin Atlanticin omistamaan Richien Furayn muodostamaan Pocoon.

Nash oli näin vapaa edustamaan yhtiötä, jolla oli jo entuudestaan Stephenin ja Davidin oikeudet ja Jim Messina ja Richie Furay saivat aloittaa Pocoilunsa kantrimusiikkia hyvin ymmärtävän CBS:n leivissä.

Kun kolmikko päätti, ettei se keksi itselleen mitään nimeä, vaan sitä kutsuttaisiin yksinkertaisesti Crosby, Stills & Nashiksi, olikin uusi superyhtye valmis levyttämään ensimmäisen mestariteoksensa.

Täydellinen ensialbumi

Kun Crosby, Stills & Nashin debyyttialbumi ilmestyi, oli se täydellinen näyttö bändin osaamisesta.

Stephen Stills oli tehnyt suoraviivaisen uroteon soittaessaan kitaraosuudet, bassot ja urut Davidin ja Grahamin rytmikitaroiden lisäksi. Ensiarvoisen hienoja ovat kaikkien soittimien pehmeän miellyttävät soundit, jotka oivasti mukautuivat lauluharmonioihin.

David ja Graham olivat halunneet triostaan täysin akustisen kokoonpanon, mutta jo tietyistä osin tältä ensialbumiltakin on havaittavissa Stephenin halu rokata vahvemminkin.

Hienoja ovat myös Stephenin studiokokeilut, joista mieleenpainuvimpina jäävät mieleen Pre-roads Downin takaperin äänitetyt kitarat.

Lauluntekijänäkin mies on vakuuttava ja hänen biiseistään paremmin esille nousevat moniosainen Suite: Judy Blue Eyes ja hieman rokkaavampi 49 Reasons, mutta paljon eivät jää folkballadit Helplessly Hoping ja You Don't Have To Crykaan, jotka antavat pienimuotoisuudessaan trion harmonioille mahdollisuuden näyttää voimansa.

David Crosby on kuitenkin kynäilijänä ollut tällä ensilevyllä Stillsiäkin paremmassa vedossa, sillä Crosbylle tyypillinen pohdiskeleva Quinevere, nyt jo klassinen rock-eepos Wooden Ships ja bluesahtava Long Time Gone muodostavat todella upean kokonaisuuden.

Viimeksimainittu on kohonnut albumin helmeksi ja sillä Crosby omien sanojensa mukaan viimein kahden häntä rakastavan kaverinsa seurassa löysi omimman äänialueensa, jota mies on määrätietoisesti hakenut Byrdseistä lähtien.

Graham Nashia tietyt piirit ovat syyttä morkanneet tässä ryhmässä, sillä sen lisäksi, että hän on yksi aikamme parhaista laulajista, hän myös osoittautuu C,S&N:lle tärkeäksi lauluntekijäksi. Siinä kun Crosbyn ja Stillsin tuotantoa ajoittain vaivaa liika vakavuus ja taiteellisuus, Nash pystyy luomaan kepeämpiä ja melodisempia popralleja, jotka jäävät nopeasti mieleen. Eipä olekaan ihme, että singleiksi valittiin useimmiten Nashin työstämiä biisejä.

Grahamin Marrakesh Express ja Pre-road Downs jatkavatkin sitä englantilaista pop-perinnettä, jota esimerkiksi Jeff Lynne, Roy Wood ja George Harrison tahoillaan toteuttavat, joskin Nashin amerikkalaiskaverit mukanaolollaan luovat kappaleista maanläheisempiä kuin englantilaismuusikoiden versiot. Nashin Lady Of The Island taas naivistisessa kauneudessaan tuo mieleen Donovanin folk-tuotannon ja se sisältää suorastaan upean laulullisen väliosan Davidilta.

Kaikilta kolmelta löytyy siis tasapuolinen panos yhtyeen kokonaissointiin, ja vaikka osatekijät kuten Davidin hienostuneisuus, Grahamin popmaisuus ja Stephenin monipuolisuus jaksavatkin vaikuttaa, on tämän albumin voima kuitenkin nimenomaan tuossa yhteislaulussa.

C,S&N ovat pystyneet luomaan levylle niin täydellisen kolmiääniharmonian, että sitä ei helposti paremmaksi pistetä. Ja tuo laulu toimii yhtälailla nopeissa rokeissa, herkissä balladeissa kuin tuskaisissa blueseissakin ja osoittaa oikeaksi sen vanhan tosiseikan, että oikein käytettynä ihmisääni on maailman hienoin instrumentti.

Jo levyn kansikuva henkii jonkinlaista sisäistä lämpöä, ja sitä tämä hieno albumi sisältää kauttaaltaan.

Tällä albumilla C,S&N myös toimivat ilmeisesti ainoan kerran täydellisessä yhteisymmärryksessä, jossa kenenkään ego ei halunnut hyppiä toisten silmille.

Siksi kait levy on säilyttänyt voimansa ajan saatossakin ihailtavasti ja se kannattaa edelleen hankkia yhtenä vuoden -69 parhaista albumeista.

Suoraan listoille

Vuosi -69 oli rockissa muutosten vuosi. Beatlesit olivat hajoamassa. Eric Clapton oli kyllästynyt kitarasankarin imagoonsa Creamissa ja suunnisti kohti maanläheisempää Blind Faithia. Jimi Hendrix hajotti Experiencen ja aloitti Band Of Gypsies -kokeilunsa. Jimmy Page oli avaamassa Led Zeppelineineen ovea aina paisuvalle heavymetal-innostukselle.

Vaivatta kait voidaan todeta, että 70-luvulle tultaessa rockmaailma palvoi kovaa soittavia ja näppäriä kuvioita paiskovia sähkökitaristeja. Tällaiseen ilmastoon C,S&N työnsi herkän harmonisen pakettinsa, ja yleisön reaktiot olivat pelkkiä arvoituksia bändin jäsenille.

Mutta eipä olisi kannattanut kantaa huolta levyn menestyksestä, sillä kun albumi julkaistiin kesäkuun viimeisellä viikolla, yleisö reagoi siihen hullaantuneesta. LP nousi suoraan USA:n Top Teniin ja hyvin menestyi myös singlenä julkaistu Marrakesh Express ja sitä seurannut lyhennetty versio Judy Blue Eyesista.

Myös kriitikot ja toiset muusikot jakoivat kehuja ja esimerkiksi Rolling Stone suitsutti bändiä seuraavanlaisin sanoin:

'He tekevät mitä haluavat, lisäävät lyhyen blues-lisukkeen säkeiden väliin, esittävät multimelodioitaan hienolla tajulla omalla ainutlaatuisuudellaan, heittävät joukkoon muutaman nerokkaan lisukkeen ja kokoavat tämän kaiken toimivaksi lauluksi. Heillä on täydellinen kontrolli kaikkeen, mitä he tekevät ja lopputulos on erityisen tyydyttävää työtä.'

Eagles-yhtyeen perustajajäsen Glenn Frey taasen muistelee levyä seuraavanlaisesti:

'Levy sain minut tuntemaan itseni todella amerikkalaiseksi, vaikka tiesinkin Grahamin olevan englantilainen. Mutta tuo soundi, se kuulosti kuin mahtavalta aah-äänteeltä sydänmailta. Sanonpa vain teille, että jokainen, joka soitti jossain bändissä toivoi, että he pystyisivät laulamaan kuten nuo kundit.'

Kaiken tuon suitsutuksen keskellä tarinan sankarit ottivat rennommin. Crosby suunnisti purjeveneensä Floridan vesille Christinen kera, kun taas Stephen hengaili Grateful Dead -rumpali Mickey Hartin kanssa. Graham taas kiersi Jonin mukana tämän kiertueella ja Philadelphiassa pariskunta muokkasi Our Housen, joka tuli löytämään tiensä seuraavalle albumille.

Ennen sitä C,S&N olisi kuitenkin vaikean kysymyksen edessä. Miten toteuttaa tämä materiaali tien päällä?

Neil Young tulee

Kun C,S&N suunnitteli kiertuettaan, muistelee Stephen Stills:

'En halunnut olla toinen Simon & Garfunkel. Graham ja David halusivat sitä, mutta tuumasin, että ei, ei ja ei. Harmoniat ja akustiset kitarat olisivat tietysti osa show'ta, muta eivät koko show. Tarvitsimme myös rockia.'

Crosby ja Nash vastustivat ideaa rock-pohjaisesta toteutuksesta, mutta mietittyään asiaa hieman tarkemmin, he myöntyivät Stillsin ehdotuksiin, ja niinpä Stephen alkoi kasata kiertuebändiä kokoon.

Rumpali Dallas Taylor oli selvä valinta, olihan hän soittanut ensilevyllä ja hallitsi näin koko esitettävän materiaalin jo entuudestaan. Sen jälkeen Stephen halusi ryhmäänsä urkurin. Hän ja Dallas lensivät Englantiin pyytämään Stevie Winwoodia bändiin, mutta tämä kieltäytyi. Myös entinen Paul Butterfield Blues Band -urkuri Mark Naftalin sanoi jyrkän ei:n häntä pyydettäessä. Tässä vaiheessa Atlantic-pomo Ahmet Ertegun tarjosi Stephenille Neil Youngia.

Ahmet oli vanha Buffalo Springfield -fani ja hänen mielestään Stephenin ja Neilin välinen jännite oli jotain ainutlaatuista eikä sellaista kannattaisi jättää käyttämättä.

Stephen suhtautui ehdotukseen penseästi. Hänellä oli vielä muistissaan Buffalo Springfieldin ristiriidat, mutta pienen totuttelun jälkeen hän ihastui ajatukseen.

Kun hän esitti idean Crosbylle ja Nashille myös nämä suhtautuivat aluksi kovin kielteisesti kanadalaiseen, mutta trion vierailtua kolmistaan Youngin luona ja kuultuaan Neilin esittävän Helplessin Crosby oli jo valmis toteamaan:

'Hän esitti Helplessin ja kun hän oli päässyt laulun loppuun, pyysimme häneltä, pääsisimmekö hänen bändiinsä!'

Neil Young päätti heinäkuussa -69 hyväksyä tarjouksen liittyä tähän superyhtyeeseen, mutta hän olisi saattanut päättää toisinkin.

Buffalo Springfieldin jälkeen Neil näet oli tekaissut Jack Nitchen tuottaman sooloalbumin, joka ei ollut mikään mestariteos. Se oli suoraa jatkoa Buffalon Expecting To Flyn tyyliselle hempeälle lyriikalle, mutta valitettavasti levyn paikoin kauniit melodiat on poljettu tuotannon jalkoihin. Ainoastaan kovin surrealistinen ja Dylan-henkinen The Last Trip To Tulsa ja melko hauraan tunnelman omaava Old Laughing Lady antavat kuvaa siitä herkästä taiteilijasta, joka Young tulevaisuudessa tulisi olemaan.

Sen sijaan rock-voittoiset kuviot sujuivat jo ensilevyllä hyvin ja vaikka tuotanto niissäkin on pyrkinyt tekemään tuhojaan, on omakohtaisesta The Lonerista tullut jo klassikko niin persoonallisen sanoituksensa kuin kitarariffinsäkin ansiosta.

Young ei itsekään ollut tyytyväinen ensilevyynsä ja hakiessaan uusia virikkeitä hän törmäsi Whiskey A Go-Go:ssa The Rocketseihin. Kyseinen bändi oli tuolloin täysin tuntematon ryhmä, mutta Youngiin sillä oli suuri vaikutus. Kitaristit Leon ja George Whittsell sekä Danny Whitten, viulisti Bobby Notkoff, basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina soittivat sellaisella fiiliksellä, johon Young samaistui, ja kun hän alkoi levyttää uutta soololevyään, pyysi hän yhtyeen rungon (Whitten, Talbot ja Molina) säestämään itseään.

Levyn äänityksen aikana Rockets hajosi ja Young ja taustasoittajat muodostivat uuden Crazy Horse -yhtyeen, jonka nimissä uusi albumi Everybody Knows This Is Nowhere heinäkuussa -69 julkaistiin.

Ja millainen levy se olikaan! Everybody Knows oli kiistatta Youngin ensimmäinen mestariteos ja tällä albumilla mies näyttää kyntensä nimenomaan vahvana kitaristina. Cowgirl In The Sand, Down By The River ja Cinnamon Girl ovat jo muodostuneet klassikoiksi.

Sen lisäksi, että Young osoittaa niillä olevansa yksi aikamme merkittävimmistä lauluntekijöistä, hänen kitaransa vahvasti tunnelmoiva jylhyys aivan kuin alleviivaa kappaleen sanoman. Young tuskin koskaan pystyy kovinkaan teknisiin kitarasuorituksiin, mutta tunnelmanluojana hän on sähkökitaran varressa samanveroinen kuin jotkut John Lee Hookerin kaltaiset bluessoittajat.

Upeaa Losing Endiä lukuun ottamatta Neilille jää vielä balladipuolella parannettavaa jonkin verran, mutta sen Everybody Knows kiistatta osoitti, että Neil Young osasi rokata loisteliaasti ja sitähän Stephen Stills kaipasikin yhteistyökumppaneiltaan.

Vaikka Youngilla olisi ollut jo soolourakin melko hyvällä mallilla, hän päätti lähteä superyhtyeen matkaan. Liittymistään C,S&N:iin Young muistelee seuraavanlaisesti:

'Soittamisessa Stephenin kanssa on jotain erityistä. David on mallikas rytmikitaristi ja Graham laulaa tosi komeasti. Ja paskat, eihän minun tarvitse kertoa teille, että nämä jätkät ovat ainutlaatuisia. Tiesin sen olevan hauskaa.

Sitä paitsi minun ei tarvinnut olla etualalla. Saatoin kyykkiä taustalla. Minun ei tarvinnut koko ajan ajatella omaa osuuttani.'

Woodstock

Neilin liittyminen aiheutti muutaman ristiriitaisen hetken, mutta niistä selvittiin nopeasti. Youngin nimi liitettiin joukon jatkoksi tasavertaisena jäsenenä ja hänelle kuten muillekin annettiin oikeus omiin sooloprojekteihin bändin ohella.

Silti ryhmässä vallitsi pieni huoli tulevasta, kuten David Crosby osuvasti on muistellut:

'Kun Neil Young astuu mihin tahansa, asiat muuttuvat.'

Young ilmaisi saman asian seuraavin sanoin:

'Ennen kuin liityin C,S&N:iin, tein selväksi, että kuulun lopulta vain itselleni.'

Neilin tulon jälkeen oli enää basistin virka täyttämättä. Kenny Passarellia kokeiltiin, samoin ex-Springfield-miestä Bruce Palmeria, mutta kumpaakaan ei kelpuutettu, syystä tai toisesta.

Young vanha kamu Rick James suositti nuorta Motown-basistia Greg Reevesiä, jonka meriitteihin kuului mm. The Temptationsien Cloud Ninen upeat bassokuviot. Koesoitto tehtiin ja paikka oli täytetty. Ryhmä alkoi ympärivuorokautiset treenit.

Ensimmäinen esiintyminen tapahtui elokuun 16. päivä Chicago Auditoriumissa Joni Mitchellin esiintyessä bändin kera. Konsertti oli täydellinen menestys, mutta seuraava koitos olikin haasteena sitäkin mahtavampi.

Elokuun 17.-19. päivinä vietettiin Woodstockin nyt jo legendaariset musiikkihappeningit, joihin kokoontui peräti 400.000 kuulijaa. Helikoptereilla Yasquin-farmille saapuessaan C,S,N&Y sai katsella alapuolellaan suurinta ihmismassaa, jonka he olivat elämässään nähneet.

Saapuessaan paikalle kaverit olivat tosi hermona ja Neil hengaillessaan Jimi Hendrixin kanssa tasoittikin tunteitaan mescaliinin voimalla. Stillsin murheena oli sade ja hän joutuikin tämän tästä vahtimaan, että kitarat säilyivät kuivina.

Kun nelikko aamuyöllä kello kolme nousi lavalle akustisine kitaroineen, oli tilanne kuin parhaasta jännitysnäytelmästä. Pimeältä lavalta kuului Stephenin puhetta:

'Hei kaverit. Te olette takuulla suurin joukko ihmisiä, jonka olen nähnyt. Kolme päivää, man, kolme päivää. Me todella rakastamme teitä. Vastaammeko, keitä me olemme.'

Nash mutisi: 'He kuulevat, keitä me olemme.'

Crosby jatkoi: 'He kaikki tietävät, kun alamme laulaa... Hello... 49.65 Hike.'

Ja sitten pulpahtivat esille Judy Blue Eyesin alkutahdit, joita seurasi sanoin kuvaamattoman tiukka tulkinta kappaleesta. Sitä seurasivat mahtavat aplodit, jonka jälkeen kaverukset kiittivät yleisöä.

Stills: 'Kiitos, me tarvitsimme tätä.'

Crosby: 'Tämä oli toinen keikkamme.'

Stills: 'Tämä oli toinen kerta, kun soitamme ihmisten edessä, ja olemme hermostuksesta paskanjäykkänä.'

Kuului uusi aplodien pauhu, jota seurasi likipitäen täydellinen setti kauniita melodioita harmonisesti esitettynä. Se todisti, että ryhmä pystyi toistamaan tuon maagisen yhteislaulun myös lavalla lähes puolen miljoonan ihmisen edessä.

Albumeilla Woodstock I ja II olevat biisit Judy Blue Eyes / Sea Of Madness / Wooden Ships / Quinevere / 4 + 20 ja Marrakesh Express osoittivat selkeästi, että bändi oli hioutunut todella loistavaksi kokonaisuudeksi, joka live-tilanteissa ikään kuin vielä paransi studiotuotteittensa loistokkuutta.

Varsinkin Wooden Shipsistä kuultiin Woodstockissa ylivoimainen esitys ja samalla, kun kyseinen 'Tieteissatu' tavallaan muodostui festivaalien tunnusmelodiaksi, sen esittäjistä tuli koko festivaalien keskeisin huomion kohde.

Nyt 20 vuoden kuluttua nimenomaan Crosby, Stills, Nash & Young on soveliain esimerkki muistuttamaan tuosta rauhan ja rakkauden mutta miksei myös huumeiden ja vapaan seksin juhlasta. Siinä kun koko nelikko jo laulunsanoissaan toi ilmi päämääriään keskinäisen rakkauden ja paremman huomisen puolesta, sen jäsenet eivät koskaan ole hävenneet myöskään huumeiden käyttöään. Olihan heillä ensialbumin aikaan tapan ennen biisin sisäänajoa aina poltella pienet pilvet, ja mikäs sen hienompaa hippikansan mielestä.

Grace Slick onkin jälkikäteen todennut:

'C,S&N - C,S,N&Y, se oli heidän shownsa. No, ehkei heidän shownsa, mutta heidän aikansa. Nimenomaan he edustivat Woodstock-soundia, mitä se sitten olikaan.'

Tämän täydellisen menestyksen aikana Joni Mitchell istui huoneessaan seuraamassa tilannetta televisiosta. Hän ei päässyt paikanpäälle, mutta tilaisuus inspiroi hänet kirjoittamaan aiheesta laulun, jonka tunnelma oli todella onnistunut, kuten Graham Nash on todennut:

'Se oli hieno laulu. Koko tuon laulun fiilinki, se kertoi juuri sen, mitä tapahtui. Heti kun me neljä kuulimme sen, päätimme levyttää kappaleen. Ja niin me myös teimme.'

Menestystä ja surua

Woodstockin menestystä seurasi viiden illan kiinnitys Los Angelesin Greek Theateriin ja menestys oli valtava.

Harmonioiden toimivuuden ohella Neil Youngin kitara alkoi lunastaa myös sille asetettuja odotuksia. Woodstockissa Neil oli vetäytynyt taustalle eikä hän antanut filmiryhmän ikuistaa itseään selluloidille, mutta pikkuhiljaa tuittupäinen vaeltaja alkoi kotiutua ryhmään. Tästedes C,S,N&Y tulisi esiintymään verkkaiseen tahtiin, silla manageri Roberts ei halunnut kuluttaa artistejaan loppuun.

Ryhmä esiintyi ilmaiseksi Big Sur -festivaaleilla syyskuussa ja nelikkoa taltioitiin filmille Celebration At Big Sur kahden biisin verran. Sea Of Madness ja Down By The River olivat molemmat Neilin käsialaa, joten olisi kiva joskus saada nähdä, miten Young tuohon aikaan sopeutui ryhmään.

Joni Mitchell ainakin kehui bändiä aikanaan:

'C,S,N&Y osasi kommunikoida yleisönsä kanssa. Heidän musiikkinsa ja lavaesiintymisensä oli aina loistokasta. Erittäin hyväfiiliksinen bändi, joka sai sinut lentämään tosi korkealle.'

Jos Joni ihailikin bändin työskentelyä, hänen suhteensa Grahamin kanssa oli loppusuoralla. Pariskunnalla oli molemmilla omat esiintymiskiireensä, ja niin kuin usein ennenkin, kaksi luovaa persoonaa eivät pystyneet sopeutumaan keskenään. Suhteesta jäi pysyväksi muistoksi pari laulua, Nashin Our House sekä Jonin Willy (Grahamin lempinimi), jotka osoittivat sen, kuinka kauniin suhteen nämä voimakkaat ihmiset olivat kokeneet.

Graham onkin muistanut Jonia lämmöllä:

'Vain se, että sain olla osa tämän naisen elämää johdattaa minut mielihyvän valtaan. Meillä oli hyvin syvä suhde. Hän on todella ainutlaatuinen nainen ja minulla on ainutlaatuinen kunnioitus häntä kohtaan.'

Syyskuun lopulla C,S,N&Y piti konserttisarjan New Yorkin Fillmore Eastissa. Kyseisessä konsertissa esitettiin ensi kertaa Easy Rider -elokuvaan tarkoitettu upeasanainen Find The Cost Of Freedom.

Eräässä noista konserteista paikalle saapui Bob Dylan, ja hänet nähdessään Stephen pyysi muilta lupaa esittää ylimääräisen kappaleen Bobbyn kunniaksi. Kaverit suostuivat, mutta Stephenpä esittikin kolme ekstrabiisiä, josta muut riehaantuivat.

Ensimmäistä kertaa vahvat persoonat ottivat yhteen ja riitapukarit jäivät kinastelemaan pukuhuoneeseen, kunnes Billy Graham saapui ilmoittamaan yleisön odottavan. Vaikka nelikko oli niin kiihdyksissä, että he olisivat voineet käydä toistensa kimppuun he palasivat lavalle hoitaen yhden parhaista konserteistaan, jossa juhlivat varsinkin Stephenin ja Neilin kitarat.

Tämä riitojen hautaaminen nopeasti musiikin vuoksi oli C,S,N&Y:n erityistaito, jonka kanssa jätkät tulivat kovinkin tutuiksi tovittain, sillä olihan itsestään selvää, että neljän vahvan karisman omaavan artistin välillä leiskui ja salamoi välillä tiiviistikin. Se, että C,S,N&Y pystyi sopimaan riitansa hyvin nopeasti oli heidän erityinen taitonsa, joka antoi toveittain bändille jopa ylimääräistä energiaa.

Syyskuun 30. päivä tapahtui Crosbyn kodin luona murhenäytelmä. Davidin rakastettu Christine Gail Hinton joutui autokolariin ja nuori nainen menehtyi välittömästi. Crosby joutui tunnistamaan ruumiin ja Nashin mukaan hän ei ole koskaan palannut ennalleen. Crosby ajautui shokkiin ja Winterlandiin suunnitellut C,S,N&Y:n ja John Sebastianin yhteiskonsertit peruutettiin. Crosby vietti aikaansa veneellään ja hän vaipui vahvaan viinakierteeseen.

Graham yritti auttaa ystäväänsä parhaansa mukaan:

'Join yhtä paljon kuin hän. Menin sinne, minne hän meni. David oli todella huonossa jamassa ja loimme tuolloin todella syvän ystävyyden.'

Tuskaisten hetkien jälkeen Crosby & Nash palasivat L.A:han, jossa C,S,N&Y esiintyivät Tom Jonesin TV-showssa. Esitys oli fiasko ja nelikko kieltäytyi esityksen vuoksi TV-esiintymisistä seuraavat 10 vuotta.

Pikkuhiljaa Christinen menetys ja Tom Jones -fiasko kuitenkin unohtuivat, sillä C,S,N&Y alkoi levyttää uutta albumiaan, jolla se lunasti huikeimmatkin odotukset.

Deja Vu

Marraskuussa -69 äänitetty uunituore C,S,N&Y-albumi oli saanut nimekseen Deja Vu. Tämä saman uudelleen kokemista tarkoittava nimike oli Crosbyn idea:

'Ensi kertaa nähdessäni purjeveneen tiesin miten sillä seilataan. Tiesin, miten laulaa harmonioita koskaan opettelematta niitä. Mielikuvituksellinen tasoni on ollut aina järkiperäistä tasoani vahvempi. Joku johtaa minut uskomaan, että elämäni, ihmisten elämät ovat kaikki jo entuudestaan koettuja.'

Tämän idean johdannaisena levyn kansikuvaan kuvattiin koko bändi sellaisten henkilöiden puettuna asuihin, joihin kukin yhtyeen jäsen tunsi yhteenkuuluvuutta. Crosby oli Buffalo Bill, Stills konfederaation sotilas, kun taas Nash oli tavallinen työläinen Youngin samaistuessa pistoolisankariksi. Dallas Taylor oli maantierosvo ja Greg Reeves tarjoilija.

Tämän omaperäisen kannen toteutukseen uhrattiin aikaa ja rahaa, ja se oli aikanaan musiikkihistorian kallein albumin kansi. Mutta rahaa ei pihdattu musiikillisessa toteutuksessakaan ja tämä yli 800 studiotuntia vaatinut mestariteos kulutti todella ison sijoitusbudjetin.

Mutta turhaan ei tähän levyyn satsattu, sillä Deja Vu oli ja on kiistaton mestariteos, jonka parantamiseen ei ryhmällä itselläänkään enää riittänyt resursseja.

Levyn avausraita Carry On on tyylillisesti suoraa jatkoa C,S&N:n debyytille ja sen avausnumeron tavoin Stills on koonnut laulunsa kahdesta eri biisistä. Nashin nuorten kehotuslaulu Teach Your Children oli normaali englantilainen folk-balladi, mutta Jerry Garcian steel-kitara antaa biisille hienon kantrisäväyksen.

Crosbyn Almost Cut My Hair on äijän kaikkien aikojen vihaisin laulusuoritus, kun taas Youngin Helplessin epätoivoisuus on ansiosta tehnyt kappaleesta klassikon. Versio Joni Mitchellin Woodstockista on Jonin hauraasta originaalista poiketen todella repivä tulkinta, jossa Youngin ja Stillsin kitarat suorastaan raivoavat jylhää tunnelmaa.

Crosbyn Deja Vu on hieno osoitus äijän tyylitajusta laulajana, kun taas Nashin Our House kaikesta naivistisuudestaan huolimatta on selkeän suorasukainen rakkaudenosoitus Jonin ja Grahamin yhteiselle kodille.

Stephenin 4 + 20 on täydellinen blues-balladi ja Neilin Country Girl toteuttaa viimein täydellisesti Youngin ja Jack Nietzen etsimän mahtipontisen sovitustyylin.

Kun koko joukko vielä kautta albumin laulaa ja soittaa upeasti, voidaan vaivatta todeta Deja Vun olleen yksi vuoden -70 parhaista albumeista. Ihmetellä täytyy niitä lukuisia kriitikoita, jotka ovat tuominneet tämän levyn kalliilla rahalla ylituotetuksi siirappiviihteeksi. Kyllä levyltä kuuluu, että sillä on käytetty kosolti studioaikaa, mutta toki levy sisältää sudiokommerverkkien ohella rentoa laulantaa ja maanläheisyyttä aivan riittävästi. Ja mikä tärkeintä, tällä tavalla ei mikään muu bändi maailmassa pysty laulamaan.

Yksi moitteen sija levyltä löytyy, ja se on sama ongelma, joka vaivasi jo Buffalo Springfieldiä aikanaan. Ainoastaan Almost Cut My Hairilla, Helplessillä ja Woodstockilla näet esiintyy koko yhtye yhtäaikaisesti. Muut kappaleet on toteutettu sooloraitoina säveltäjiensä toimesta ja kollektiivisesta yhteistyöstä on turha puhua, kuten levyn äänitysinsinööri Bill Halverson muistelee:

'Neil ei koskaan oikein tuntunut kuuluvan bändiin täysivaltaisesti. Olikin tosi harvinaista nähdä koko bändi samaan aikaan studiossa. Toisin kuin C,S&N:n debyytillä fiilinki ei ollut miellyttävä. Useita kertoja he eivät olleet valmiita levytykseen, vaan he jopa hengailivat toisten muusikoiden sessioissa.'

USA:n ykkösbändiksi

Kun Deja Vu maaliskuussa -70 ilmestyi kauppoihin, se osoitti, että yleisö, joka oli ihastunut edellisen levyn herkkään kauneuteen, innostui myös C,S,N&Y:n raaemmin rokkaavasta materiaalista. Albumi nousi kahdessa viikossa USA:n ykköseksi ja se myi kultaa todella lyhyessä ajassa tuoden kaikki siihen sijoitetut pennit moninkertaisesti takaisin.

Levyn kauppoihin tullessa bändin jäsenet olivat kuitenkin jo seuraavien suunnitelmien kimpussa. He olivat pitäneet levyä mainostaakseen Carry On -kiertueen, joka pyöri kaikissa suurimmissa Amerikan kaupungeissa. Se oli musiikkihistorian ensimmäinen suuri areenatason kiertue, jossa esiinnyttiin niin monessa paikassa hyvin lyhyellä aikavälillä.

Helmikuussa Amerikan valloittanut ryhmä saapui Eurooppaan ja hyvin täälläkin sujuneen kiertueen jälkeen bändin jäsenet lähtivät omille teilleen.

Neil Young palasi Los Angelesiin tekemään soololevyään ja pitämään omaa kiertuetta Crazy Horsen kanssa. Jo alkuaikoina C,S&N:n kaikki jäsenet olivat päättäneet tehdä soololevyjä.

Youngin tavoin Stephen Stillskin oli valmis tekemään levyn omissa nimissään ja hän suuntasi Lontooseen. Englannissa hän ystävystyi Ringo Starrin kanssa, jonka valtavassa kartanossa kaverit viettivät aikaansa jammaillen ystäviensä kanssa. Stills ihastui taloon niin pysyvästi, että hän osti sen Ringolta myöhemmin 25.000 taalalla.

Nopeasti Stephen kyhäsi parikymmentä laulua, jotka sopisivat hänen tulevalle levylleen, ja niitä hän rupesi hiomaan kuntoon Lontoon studiossa mm. Jimi Hendrixin kera. Suunnitteilla oli myös Stills/Hendrix-duoalbumi, mutta Jimin ennenaikaisen kuoleman vuoksi projekti jäi toteuttamatta.

Neilin ja Stephenin keskittyessä levyttämiseen Graham ja David viettivät aikaansa Davidin purjeveneellä tutustuen meren ihmeisiin. Rakkaus velloviin valtameriin sai vaivihkaa Crosbyn unohtamaan Christinen kuoleman aiheuttaman kaipuun.

Tämä purjehdusjakso inspiroi myös muutamiin luonnonsuojeluaiheisiin lauluihin ja Grahamin tuleva delfiiniaiheinen kannanotto Wind In The Water ainakin on tältä ajalta peräisin.

Stillsin ja Youngin sooloilut

Deja Vun mahtava menestys toimi loistavana mainoksena Stephen Stillsin ja Neil Youngin vuoden -70 soololevyille. Niinpä kun ne saapuivat kauppojen tiskeille, ne molemmat myivät melkoiset määrät. Mikäs siinä, kun kyseessä on kelpo albumipari.

Yksinkertaisesti Stephen Stillsiksi ristitty äijän esikoiskiekko on oiva osoitus miehen monipuolisuudesta, sillä C,S,N&Y:lle tunnusomaisen herkän tyylittelyn ohella levyllä kuullaan bluesia, rockia ja tietysti lattarivaikutteita, jotka kaikki on toteutettu hyvällä maulla.

Stills on todennut levyttäneensä albumille sellaisiakin biisejään, jotka eivät kerta kaikkiaan sovi C,S,N&Y:n ohjelmistoon ja suurimpaan osaan materiaalista tuo toteamus sopii hyvin. Joskin singlenä julkaistu Love The One You're With kelpaisi vallan kummasti C,S,N&Y-formaattiinkin ja sinnehän se myös löysi tiensä myöhemmin.

Albumi on tehty todella nimekkäiden muusikoiden kera, joista Hendrixin ohella voidaan mainita Eric Clapton, Ringo Starr ja Booker T. Jones. Taustalaulajina toimivat tietysti Crosby ja Nash ja heidän lisäkseen äänessä olivat myös John Sebastian, Cass Elliot ja Rita Coolidge. Huomiota kannattaa kiinnittää myös jamaikalaisbasisti Calvin Samuelsin reggae-vaikutteiseen bassoiluun.

Hienoimpia uria ovat Love The One You're Within ohella Hendrixin kanssa esitetty Old Times, Good Times, mutta paljoa ei jää Claptoninkaan soittama Go Back Home.

Albumin helmi on kuitenkin Stephenin soolona tunnelmoima Black Queen, jolla äijän karhean rupinen ääni parhaiten pääsee oikeuksiinsa. Kokonaisuudessaan siis loistava levy.

Vielä paremman lätyskän ihailijoilleen tarjosi Neil Young, jonka After The Goldrush muokkaantui koko miehen uran laadukkaimmaksi levyksi.

Jo edellisellä Crazy Horsen kanssa tehdyllä kiekolla toimineet sähkökitarapurkaukset ovat saaneet 'Kultakuumeella' jatkoa ja When You Dance I Can Really Love ja etenkin Southern Man osoittavat selkeästi Neilin kuuluvan aikamme laadukkaimpien kitaristien joukkoon.

Southern Manin tuskaisen tekstin taustalla Neil lataa sellaisen tunneryöpyn, että jalat alta ja vaikka Young ei omaa kovinkaan suurta teknistä taituruutta hän John Fogertyn tavoin pystyy luomaan mahtavilla soundeilla ja loistavilla fiiliksien irrottelutaidoillaan todella tuhtia tunnelmaa.

After The Goldrushilla onnistuvat kuitenkin rauhallisemmat akustispohjaiset biisit vielä sähköryöpytyksiäkin upeammin, ja niillä Youngin valittavan tuskainen ääni näyttää voimansa. Hidastetussa versiossa Don Gibsonin Oh Lonesome Mestä Young valittaa lähes itkunomaisella tulkinnallaan siksi vakuuttavaan tyyliin, että kuulijalle tulee tunne, että laulaja kertoo tarinaansa juuri hänelle.

Mitä sitten tulee Youngiin lauluntekijänä, niin millään muulla tämän kanadalaisen LP:llä ei ole näin monta hienoa biisiä. Tell Me Why / After The Goldrush / Only Love Can Break Your Heart / Southern Man / Don't Let It Bring You Down / Birds / ja I Believe In You ovat kaikki jo yksittäisiä klassikoita, jotka seuraavat tällä hienolla albumilla toinen toistaan.

Toteutuspuolella on Crazy Horse -miesten ohella häärinyt myös Greg Reeves ja Stephen Stills sekä tuolloin Grin-yhtyeen nokkamiehenä toiminut Nils Lofgren. Lopputulos on kaikinpuolin täydellinen mestariteos, joka minun mielestäni kuuluu maailman kymmenen parhaan LP:n joukkoon.

After The Goldrushillaan Young ohitti hetkeksi jopa Dylanin meikäläisen suosikkiartistina ja LP pyörii edelleen silloin tällöin levylautasellani. Ajan saatossakin se on säilyttänyt korkean laatunsa ihailtavasti.

Ristiriidat alkavat

C,S,N&Y:n piti lähteä kiertueelle maaliskuun alussa, mutta Stephen loukkasi ranteensa auto-onnettomuudessa ja hän vietti hyvin ansaitsemansa loman rakkaimman harrastuksensa ratsastuksen parissa:

'Ratsastaminen auringon noustessa on yksi upeimmista asioista, joita voi kuvitella. Kaikkialla on hiljaista ja kiidät kuin tuulispää lähes 30 mailin tuntinopeudella. Tämä kokemus antaa minulle erilaisen, paljon nopeamman suhteen todellisuuteen kuin se tunne, jonka koen palatessani töihin.'

Huhtikuun viimeisinä päivinä Stills palasi työhönsä, kun C,S,N&Y alkoi harjoitella tulevaa kiertuetta varten.

Välittömästi ilmeni hankaluuksia Greg Reevesin taholta. Miehelle oli ilmaantunut todella paha huumeongelma ja hän halusi tunkea omia sävelmiään yhtyeen ohjelmistoon. Koska kyseiset teokset eivät kestäneet päivänvaloa, niitä ei kelpuutettu mukaan ja Reeves sai samalla havaita jääneensä työttömäksi.

Hänen paikalleen lennätettiin Stillsin sooloalbumilla soitellut Calvin 'Fuzzy' Samuels, joka vakuutti taidollaan nopeasti kaikki asianomaiset.

Kun kiertue aloitettiin Denveristä, voitiin havaita bändin lähteneen tien päälle liian vähällä harjoittelulla, sillä sähköinen osuus ei toiminut aluksi ollenkaan. Samuels osasi soittaa hyvin ne kappaleet, jotka olivat peräisin Stillsin soolokiekolta, mutta muulla materiaalilla hän ei saanut hommaa täysin toimimaan.

Varsinkin yhteistyö Dallas Taylorin kanssa pätki ja epäjakoinen rytmiryhmä heijastui myös pääartisteihin. Samuels ei kuitenkaan ollut pahiten hukassa ainakaan Neil Youngin mielestä, joka erään konsertin lopussa poistui kesken biisin pukuhuoneeseen eikä suostunut palaamaan encorenkaan aikana. Dallas Taylor kertoi syyn:

'Neil ajatteli, että mokasin hänen laulunsa tarkoituksella. Mutta ei ollut totta. Fuzzy hukkasi nuotteja, ei tuntenut lauluja. Ja minä en koskaan pystynyt soittamaan Neilin kamaa. Hän ei koskaan kertonut, mitä halusi.

Yritin todella oppia tuntemaan häntä, mutten koskaan pystynyt ymmärtämään Neiliä. Ja siten tämän shown jälkeen olin pukuhuoneen ulkopuolella, kun kuulin Neilin toteavan: joko Dallas lähtee tai minä lähden.'

Muutamia tunteja ennen kuin C,S,N&Y:n piti esiintyä Chicagossa Dallas oli ulkona yhtyeestä.

Hieman tuon jälkeen koko joukko repesi liitoksistaan. Nash muistelee:

'Me hajosimme Chicagossa. Emme pystyneet keskustelemaan toistemme kanssa järjellisellä tasolla. Kun emme pysty siihen, emme pysty myöskään soittamaan.

Niinpä kaikki lensimme kotiin.'

Ohio

Bändi ei kuitenkaan hajonnut tuohon episodiin.

Maaliskuun 4. päivänä vuonna 1970 neljä opiskelijaa ammuttiin kuoliaaksi kansalliskaartin toimesta Kent State Universityssä, Ohiossa.

Tämä uutinen vyöryi Crosbyn ja Youngin korviin Pescaderossa pienessä rannikkoyhteisössä San Franciscon ulkopuolella. Murhat herättivät kiukkuisen keskustelun aiheesta, ja lopulta Neil Young poistuli hetkeksi omiin oloihinsa palaten tovin kuluttua uuden Ohio-laulunsa kera.

Nopeasti Crosby ja Young suuntasivat L.A:han tapaamaan Nashia, Stillsiä, Samuelsia ja uutta rumpalia Johnny Barbataa, joka oli hankkinut kannuksensa The Turtleseissa.

Tämä kokoonpano äänitti Ohion lähes kylmiltään livenä Record Plantin studiolla. Tunnelma oli niin vahva, että biisin lopussa Crosby purskahti kyyneliin.

Young on itse todennut laulustaan:

'On vieläkin vaikea uskoa, että minun oli kirjoitettava tuo laulu. On ironista, että tein rahaa noiden amerikkalaisnuorten kuolemalla. Ehdottomasti paras C,S,N&Y-biisini.'

Ja totta vieköön, tuossa Neil oli oikeassa, sillä Ohion studiolivelle on saatu tallennettua tuo raaka sähköinen C,S,N&Y-soundi kaikkein autenttisimmillaan. Ohio on sikälikin merkittävä raita, että se saattoi nämä neljä samalla kertaa studioon.

Onkin sääli, ettei C,S,N&Y pystynyt luomaan enempää tällaisia biisejä ja vielä suurempi sääli on se, että vaadittiin kansallinen tragedia ennen kuin heidät saatiin levyttämään tällainen otos.

Ohio julkaistiin singlenä kääntöpuolellaan liveotos Stillsin Find The Cost Of Freedomista ja se meni listojen kärkisijoille.

C,S,N&Y:n suosiota tällöin verrattiin itseensä Beatleseihin, sillä niin voimakas heidän kannatuksensa oli. Joku CCR tekaisi toki suuremman joukon singlehittejä, mutta C,S,N&Y:n vaikutus kuulijoihin oli aivan toista luokkaa.

Kuten Beatlesitkin C,S,N&Y edustivat neljää loistavaa ja itsenäistä lauluntekijää. Myös heidän imagonsa oli yleisöön menevä. Young pitkine hiuksineen ja tuijottavine silmineen oli ilmiselvä kapinallinen. Stillsin blues- ja rock-kuvioissa ilmentyi taas arvonsa tunteva suoraselkäinen herrasmies. Nash edusta USA:laisille englantilaista hippiä, jonka käytös ei pettänyt missään tilanteessa.

Lavaesiintymisissä ryhmän ehdoton mainman oli kuitenkin ulkomuotonsa tähden David Crosby, jonka olemus edusti lähes täydellisesti silloisen hipin arkkityyppiä. Pitkät viikset, pitkä sotkuinen tukka sekä metsästäjien käyttämä hapsutakki antoivat niin täydellisen kuvan tuon ajan nuoresta kapinallisesti, että Easy Riderin tekijät omaksuivat koko Crosbyn olemuksen elokuvaansa.

Tämä joukon suunnatonta suosiota kuvaa osuvasti Ron Stone:

'Kun olin kiertueella C,S,N&Y:n kanssa vuonna -70, näin kuinka väkijoukot rakastivat näitä kundeja. Koskaan ei ollut ongelmia. He käyttäytyivät aina hyvin. Esiintymisen jälkeen kun roudarit lastasivat laitteistoja autoihin, joukoittain ihmisiä jäi parkkialueelle laulamaan C,S,N&Y-lauluja. He kokivat olevansa samaa joukkoa.'

Kantaaottavia tekstejä ja rappia

Ohion menestyksen siivittämänä C,S,N&Y:sta tuli 70-luvun alun tärkein vaikuttajayhtye rockmusiikin piirissä.

Nelikko toimi nuorison äänitorvena ja Ohion, Southern Manin ja Long Time Gonen kaltaiset poliittiset kannanotot heijastivat tuonhetkisiä nuorison tuntemuksia niin osuvasti, että niiden esittäjistä tuli nuorten vankkumattomia esikuvia.

Se, että nuoriso ihannoi bändiä, oli ainakin Crosbyn mieleen:

'En usko, että voit mennä lavalle vain kertomaan ihmisille, mitä uskoa. Emmekä koskaan tehneet niin. Sen sijaan tarjosimme vaihtoehtoisia arvoja tämän maan nuorille, mikä on ainut keino taistella vahvaa hallitusta vastaan. Olemme aina yrittäneet tavoittaa nuoria.'

Vaihtoehtoisten arvojen läpimenoa kuulijoiden tajuntaan bändi laulujen ohella edesauttoi valtavalla puhemäärällä konserteissaan. Kaikki C,S,N&Y:n jäsenet olivat hyvin sanavalmiita kavereita ja he eivät jättäneet käyttämättä hyväkseen tätä etua.

Jotkut konsertit venyivät kavereiden innostuneisuuden vuoksi monituntisiksi puhetilaisuuksiksi ja valtavan poliittisen puhetulvan ansiosta C,S,N&Y:tä voidaan vaivatta pitää rap-musiikin edelläkävijänä.

Konserttijärjestäjä Bill Graham onkin todennut:

'C,S,N&Y oli yksi ensimmäisistä yhtyeistä, joka ei vain laulanut vaan se myös puhui. Se oli yksi ensimmäisistä bändeistä, jotka rappasivat kappaleiden välissä ja niiden aikana. Nuo jätkät olivat koko sosioekonomisen liikkeen johtohahmoja.'

C,S,N&Y ovat itse vähätelleet poliittista panostaan ja he ovat usein todenneet olevansa vain ympärilleen katselevia, maailman oloista välittäviä ihmisiä. Jos jokin asia saa heidät ärtymään, niin aiheesta on pakko tehdä laulu. Asiat, jotka koskettivat Crosbya, Stillsia, Nashia ja Youngia olivat kuitenkin niin yhteneväiset senhetkisen nuorison tuntemuksiin, ettei ole ihme, että heidän julistuksensa saavuttivat ihmiset niin täydellisesti.

Ron Stone onkin osuvasti tokaissut:

'C,S,N&Y olivat nuorison radikaaleja puhemiehiä. He olivat underground-liikkeen julkinen ääni. He sanoivat levyillään ja radiossa asioita, joista nuori oli samaa mieltä. He olivat yleisönsä sielujen peili.'

Keskinäisiä riitoja

Kesäkuun 26., 27. ja 28. nelikko piti konsertin L.A. Forumissa. Akustiset osuudet toimivat kiitettävästi, mutta sähköinen setti tuotti vaikeuksia.

Neil Youngin Southern Man oli ainut hyvin toimiva kokonaisuus, kun taas Stillsin, Nashin ja Crosbyn biiseihin elektroniikka ei tuntunut istuvan ollenkaan. Stepheniä asia harmitti ja tässä konserttiryppäässä Neil ja Stephen alkoivat ensikertaa käydä toistensa hermoille. He yrittivät kaikin tavoin polkea toisiansa jalkoihinsa, ja konsertit kärsivät tästä vääjäämättä.

Ron Stone muistelee:

'Stephen ja Neil riitelivät paljon. He päättivät shownsa pilaamalla toistensa laulut. Stephen saattoi soittaa kovaäänisen soolon suoraan Youngin laulun päälle ja Neil vastasi samalla mitalla Stephenin ollessa solistina.

Niinpä koko juttu päättyi täydelliseen epäjärjestykseen. He palasivat pukuhuoneeseen ja yrittivät kuristaa toisensa.'

Forumin keikat ja sen jälkeinen lyhyt kiertue saatiin kuitenkin vielä vietyä kunnialla läpi.

Mutta asiat saivat nopeasti huonon käänteen henkilökohtaisten ristiriitojen astuessa kuvaan. Stephen oli rakastunut hänen soololevyllään laulaneeseen Rita Coolidgeen ja ennen kuin pariskunta ehti kunnolla edes tutustua, Graham Nash valloitti Ritan itselleen.

Nash muistelee:

'Ritan tapauksessa oli kyse siitä, kun kaksi kundia rakastuu samaan naiseen. Ei mikään erityinen juttu. Stephen oli kuitenkin hyvin järkyttynyt, mutta en koskaan varastanut Ritaa itselleni.

Me vain rakastuimme ja sen jälkeen menimme selostamaan tilanteen Stephenille, mutta hän ei kuunnellut. Itse asiassa hän sylki kasvoilleni.'

Stills ei sulattanut tapausta ollenkaan. Hänen mielestään yksi kaverusten perussäännöistä oli aina ollut se, että jos jollain on tyttö kiikarissa, muut eivät tunge väliin ennen kuin tilanne on ratkennut suuntaan tai toiseen. Stephen otti asian niin raskaasti, ettei hän suostunut ajattelemaankaan esiintymistä 'kirotun engelsmannin' kanssa.

David Crosby suhtautui Stephenin ja Nashin riitaan puolueettomana tarkkailijana, hän väsäsi siitä jopa yhden upeimmista lauluistaan The Cowboy Movien. Davidin mielestä tilanne oli hieman liian kiristynyt ja hän oli tuolloin varma, että jännitys laukeaisi melko nopeasti.

Stephen oli asiantilasta huomattavasti huolestuneempi ja jälkikäteen hän onkin muistellut tilannetta seuraavanlaisesti:

'Olisin toivonut, että olisimme pystyneet pitämään bändin kasassa hieman kauemmin. Mutta tuolloin oli typeriä mustasukkaisuusegoiluja menneillään. Nash ja minä emme puhuneet toisillemme. Neil halusi olla omillaan.

Mutta olisimme vielä pystyneet pitämään C,S,N&Y:n liikkeellä. Ja silti kaikki vapaus, jonka halusimme henkilökohtaisille urillemme olisi ollut yhä saavutettavissa.'

Crosbyn ja Nashin soololevyt

Keskinäisten riitojen ajaessa C,S,N&Y:n erilleen myös David Crosby ja Graham Nash keskittyivät sooloalbumiensa laatimiseen. Vuoden 1970 kuluessa saatiinkin levylautaselle molempien herrojen debyyttisooloilut.

Davidin kiekko oli saanut nimekseen If I Could Only Remember My Name ja sille oli osallistunut tosi nimekäs joukko Kalifornia kuuluisimpia soittajia. Mukana oli Grateful Deadilaisia, Jefferson Airplanelaisia, Santanalaisia, Joni Mitchell sekä hyvät toverit Graham Nash ja Neil Young.

Crosby onkin todennut levyn olevan kaikkien näiden auttajien yhteisprojekti, joka vain satuttiin julkaisemaan hänen nimissään. Lähes sama joukkohan musisoi Paul Kantnerin operoimalla Blows Against The Empire -teoksella. Mutta kyllähän Crosby levyn keskushenkilö on jo siitä yksinkertaisesta syystä, että materiaalit ovat lähtöisin hänen päästään.

If I Could Only Remember osoittaakin todeksi sen, mitä C,S,N&Y:n levyt antoivat ounastaakin. Crosby osoittautui näet melkoisen vähämateriaaliseksi lauluntekijäksi, jonka parhaat kappaleet ovat loistoluokkaa, mutta huonommat taas vaipuvat tusinatavaran tasolle.

Tällä levyllä on kaksi upeaa mestariteosta Laughin ja Cowboy Movie, mutta muissa levyn kappaleissa pohdiskelevan balladin mestari vajoaa ideoineen paikalleen kelaamiseen. Näissä huonoimmissakin kappaleissa riittää silti ihastelemista Crosbyn laulujen ystäville, sillä tämä levy tarjoaa oivan näytön äijän monitahoisesta tyylitajusta ja on samalla selkeä näyttö siitä, että Crosby on kelpo soololaulaja, vaikka hän suurimmat meriittinsä onkin ansainnut stemmojenvääntäjänä. Aivan kelvollinen levy siis kokonaisuudessa.

Graham Nashin Songs For Beginners sen sijaan on paljon muutakin kuin vain kelvollinen, sillä se on mestariteos. Elpeellä Nash näyttää pitkää kieltä niille, jotka ovat väheksyneet hänen panostaan C,S&N-kokonaissoundissa. Nash on väsännyt albumillisen todella upeaa ja monipuolista materiaalia ja ainakin minut levy yllätti aikanaan täysin.

Osasin toki odottaa, että äijä pystyy kynäilemään Sleep Songin ja Wounded Birdin kaltaisia akustisia tunnelmapaloja, mutta että äijä osasi näiden folk-balladien ohella rokata näin komeasti oli odottamatonta.

Military Madnessillä Nash purkaa oivan elämänkerrallisen tekstin kautta inhoaan sotiin koskettavasti ja loistavaa ajankohtaista kannanottoa kuullaan myös Better Daysillä ja Chicagolla, joka syntyi Nashin mukaan vahingossa. Laulun lause won't you please come to Chicago just to sing oli näet osoitettu pyynnöksi riiteleville Neilille ja Stephenille, mutta lopulta siitä tuli osa kannanottoa yleistä sortoa vastaan.

Albumin hienoin kappale on kuitenkin balladi Simple Man, jolla Nash on onnistunut ujuttamaan kauniiseen melodiaan todella tehokkaat sanat kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kun vielä todetaan, että myös Nashia säesti todella nimekäs avustajajoukko kuten nimet Coolidge, Barbata, Samuels, Crosby, Leah, Carcia, Dave Mason, Ethridge osoittavat, voidaan Songs For The Beginners julistaa aivan Stillsin ja Youngin parhaiden soolotuotteiden veroiseksi albumiksi, joka aivan turhaan on jäänyt nimekkäämmän partneriparin töiden varjoon.

Eli kuten koko C,S,N&Y-porukan manageri Elliot Roberts on todennut:

'Minun mielestäni kaikista bändiläisistä Graham teki parhaan soololevyn.'

Myös Nash itse oli ylpeä levystään:

'Olin hyvin ylpeä Songs For Beginnersistä, koska se osoitti minulle, kuka minä olen hieman aiempaa tarkemmin. Se antoi minulle lisää itseluottamusta ja toi minulle kontakteja moniin huippusoittajiin ja -laulajiin.'

Live-tupla

Vuoden -71 alkupuolella heräsivät myös huhut C,S,N&Y:n uudesta kiertueesta, mikä sai lisää pontta taakseen, kun Atlantic julkaisi livetuplan Four Way Street, joka sisälsi materiaalia edellisvuoden kiertueelta.

Stephen ei pitänyt albumin julkaisemisesta, koska se osoitti sen, että bändi lauluharmoniat eivät välttämättä aina osuneetkaan kohdalleen. Muu kolmikko sen sijaan hyväksyi levyn täysin ja heidän mielestään Four Way Street antoi oivan kuvan siitä, millaisia C,S,N&Y:n konsertit vuonna -70 olivat olleet.

Ensin kuullaan koko bändiä akustisena, sitä seuraavat soolo- ja duokappaleet, jonka jälkeen siirrytään sähköiseen osastoon. Albumi päättyy akustiseen Find The Cost Of Freedomiin. Jokaiselle bändiläiselle on annettu tasapuolinen osuus ja kaikki klaaraavat osansa hienosti.

Akustisista biiseistä hienoimmat ovat Crosbyn Tried ja The Lee Shore sekä Nashin Right Between The Eyes, jotka kaikki ovat entuudestaan julkaisematonta materiaalia. Varsin velmu on myös Neil Youngin akustinen versio hänen sähkökitarabravuuristaan Cowgirl In The Sand. Sähköisellä puolella parhaiten onnistuvat Ohio ja Southern Man, jolla kuullaan kitaroiden uhmakasta kaksintaistelua mallikkaasti esitettynä.

Tältä levyltä selviää myös se Stillsiä harmittanut seikka, että tämä sähköinen toteutus ei sopinut hänen materiaaliinsa ollenkaan niin hyvin kuin Neilin vastaavaan. Niinpä esimerkiksi Carry On onkin albumin surkein esitys.

Tästä syystä Stillsin panos onkin yllättäen jäänyt levyn heikoimmaksi ja kuin lisätäkseen 'Mr. Manyhandsin' nöyryytyksiä tuo jo edellä mainittu lauluharmonioiden falskaaminenkin osuu juuri pahiten Stillsin biisiin Love The One You're With.

Minua tuo laulun epäsäröily ei kuitenkaan paljoa häiritse, onpahan se vain oiva osoitus siitä, etteivät nämä heput aivan täydellisiä ole, vaikka tavallaan tämä epävireisyys lisääkin musiikkikuvan maanläheisyyttä.

Kun vielä todetaan, että albumin puheosuuksista ilmenee selvästi, miten hyviä huulenheittäjiä jätkät ovat ja että Stills rappaa komeasti 49 Reasonsin perään sijoitetulla America's Childrenillä, oleellisin tuli tuotua esille.

Mielestäni Four Way Street on oiva tallenne tämän hienon bändin lavatyöskentelystä niin onnistumisineen kuin virheineenkin.

Sikäli levyn julkaiseminen oli vieläkin antoisampaa, että bändin suunniteltu comeback-kiertue peruuntui. After The Goldrushin jälkeen Neil Young oli ollut selkäleikkauksessa ja hänen toipumiseensa meni paljon aikaa. Crosby vietti aikansa Carl Gothliebin kanssa filmaten elokuvaa Family. Nashin kuherrellessa Ritan seurassa voitiin vuoden -71 vaihteessa havaita, että C,S,N&Y:n paluu ei ollut aivan ajankohtainen asia ja sitä odottaneille faneille Four Way Street oli tyydyttävä teos, joka hyvitti uuden kiertueen peruuntumisesta johtuvaa pettymystä.

Stills monessa mukana

Myös Stephen Stillsiltä ehti vuoden -71 kuluessa ilmestyä vinyyli, kun hänen levynsä Stephen Stills II tuli vuoden lopulla kauppoihin.

Teksasilainen oli äänittänyt levyään Euroopassa ollessaan. Kyseisellä mantereella hän sai todella ahkeran jammaajan maineen, sillä Stills hengaili todella moninaisen joukon projekteilla. Jack Brucen, Buddy Milesin, Eric Claptonin, Jimmy Pagen ja Buddy Guyn kanssa hän esiintyi filmillä Supershow. Tämän jälkeen hän soitti urkuja Rolling Stonesien Amsterdamin keikalla. Sitä seurasi yhteistyötä Peter Sellersin, Frank Zappan, Ringon ja Small Facesien kanssa.

Stephen Stills II äänitettiin äänitettiin näiden kiireiden välillä ja sen kuulee, sillä levy on melko hajanainen kokonaisuus. Toisaalta se sisälsi hittisinglet Change Partners ja popralli Mariannen ja toisaalta takuuvarmaa bluesia kuten Nothing To Do But Today ja Know You Got To Run. Myös pelkän akustisen kitaran säestämänä laulettu kannanotto Etelä-Afrikan politiikkaa vastaan kappaleella Word Game on taattua Stills-laatua, mutta muu osa albumia ei oikein toimikaan.

Stephen on pyrkinyt luomaan ihailemansa Otis Reddingin tyylistä soul-toteutusta lisäämällä vahvan torvisektion taustoille, mutta homma ei oikein ole hanskassa, sillä puhaltimet vahvoine rytmityksineen eivät synkkaa herkkien melodioiden kanssa. Niinpä voidaan sanoa, että vaikkei tämä kaiken kaikkiaan mikään pannukakku ollut, ei sitä voida pitää debyytin veroisena teoksena.

Levyn jälkeen Stills vetäytyi hetkeksi Coloradon ranchilleen hevostensa pariin, muttei aikaakaan, kun hän palasi kuvioihin järjestämällä The Drunken Memphis Horns Tour -nimikkeen alla liikkuvan kiertueen.

Stillsin bändissä soittivat Dallas Taylor, Fuzzy Samuels, urkuri Paul Harris, kitaristi Steven Fromholtz sekä Memphis Horns -puhaltajaryhmä. Kiertue oli suuri katastrofi johtuen lähinnä Stephenin ryyppäämisestä. Mies oli usein niin seilissä, että soitanto kärsi.

Kiertueella sattui kuitenkin tapahtuma, jossa Flying Burrito Brothersit soittivat samassa kaupungissa.

Chris Hillman muistelee:

'Olin yhtä kyllästynyt Burritoihin kuin David oli ollut Byrdseihin. Ja olin persauki. Kun näin Stillsin kaupungissa, menin katsomaan hänen showtaan. Oli ilmeistä, että hänkin halusi jotain muuta.

Juttelimme jälkeenpäin ja viikkoa myöhemmin Stephen soitti minulle sanoen: tavataan Miamissa.'

Stills halusi Hillmanin tuovan mukanaan Burritojen kitaristin Al Perkinsin sekä viulisti Byron Berlinen. Itsellään hänellä oli käytössään Taylor Samuels, Harris ja puolessa välissä kiertuetta kiinnitetty ex- Pacific Gas & Electric -perkussionisti Joe Lala.

Stillsin suunnitelmissa kiilsi albumikokonaisuus, jolla hänen bändinsä soittaisi rockia, folkia, latinalaista, countrya ja bluesia ja sovittaisi ne kaikki omaperäiseksi koosteeksi.

Stills-Burrito -yhteenliittymä marssi studioon toteuttamaan Stephenin ideoita ja osaset loksahtivat kohdalleen välittömästi. Stephen oli tyytyväinen ryhmäänsä ja totesi erään harjoitusjakson päätyttyä soittajilleen:

'Hei jätkät. Meistä tulee maailman paras bändi ja me tienataan miljoona taalaa.'

Hetken yhdessä

Kesällä -71 David Crosby ja Graham Nash pitivät duokiertueen, jota he olivat jo pitkään suunnitelleet. Ohjelmistossa oli miesten C,S,N&Y-repertuaaria, jonka ohella esitettiin materiaalia molempien soolotuotannosta.

Kiertue oli menestys ja jos ei muuta, niin se todisti vakaasti sen, että Nash ja Crosby olivat tärkeimmät osatekijät tuossa C,S,N&Y:n ihaillussa laulusoundissa. Kahdestaankin he pystyivät toteuttamaan sen jopa lavalla, joskin yleisö jäi usein kaipaamaan Stephenin raspikurkkua ja Neilin omaperäistä valitusta.

Kiertueen jälkeen David auttoi kovassa nousussa olevaa nuorta laulajaa Jackson Brownea, jota Crosby piti lahjakkaimpana uutena laulunvääntäjänä. Hän lauloi Brownen ensialbumin kaikki harmoniat ja Doctor My Eyes -biisille hän rahtasi myös Nashin mukaansa. Browne vastavuoroisesti kirjoitti laulun For Everyman Davidille ja biisihän kertoo niistä ihmisistä, joita Crosbyn Wooden Shipsit eivät huolineet mukaansa.

Loppukesällä -71 Atlantic alkoi haikailla jälleen superkvartetin perään, mutta levytysasteelle ei tuolloin päästy. Sen sijaan Neilin rachilla äänitetylle Youngin neljännelle soololevylle Harvest koko poppoo otti osaa.

Crosby & Nash lauloivat Are You Ready For The Countrylla, Stills & Crosby Alabamalla ja Stills & Nash Wordsilla.

Atlantic-yhtiö ja odottava yleisö halusivat kuitenkin nähdä koko nelikon tosi toimissa ja niinpä odotettu re-union tapahtuma toteutui syyskuussa 1971 New Yorkissa ja Bostonissa. Crosby & Nashin duokeikalla näet noin tunnin soiton jälkeen kipusi lavalle Stephen Stills ja muutaman biisin jälkeen myös Neil Young, jonka Harvest-levyn äänitykset oli juuri saatu valmiiksi. Superryhmä esiintyi vain akustisesti ja vanha magia oli edelleen tallella.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Berkeleyssä homma toistui sillä erotuksella, että vain Neil Young astui areenalle. Yleisön joukosta kuuluikin tuskainen kiljaisu: 'Missä on Stephen.'

Manassas

Stephen oli viettämässä aikaansa Criteria-studiolla, missä hänen uusi yhtyeensä, joka myöhemmin sai nimen Manassas oli levyttämässä.

Hommat toimivat ihailtavasti ja kun monien satojen studiotuntien jälkeen kauppoihin ilmestyi bändin debyyttitupla-LP, olivat niin kriitikot kuin tavalliset kuulijatkin ihastuksesta mykkinä. Manassas-levy oli ja on yksi 70-luvun hienoimmista ja ennen kaikkea monipuolisimmista albumeista.

Jokainen levypuolisko oli saanut oman teemansa ja onkin ihailtavaa, kuinka hyvin bändiläiset pystyivät mukautumaan rock-, country-, lattari- ja blues-tunnelmiin.

Rock-osaston hienoimpina biiseinä toimivat Stillsin Jet Set sekä Stillsin ja Hillmanin yhteistuotokset Both Of Us ja It Doesn't Matter. Näillä biiseillä on helppo havaita, kuinka hyvin yhteen soittava ryhmä Manassas tuolloin oli.

Lattaribiiseillä Rock & Roll Crazies ja Cuban Bluegrass perkussionisti Joe Lala antaa näyttöä taidoistaan ja biisipari keittää niin komeasti, että jalka väpättää väkisin mukana.

Stephenin oma kitarointi on parhaiten esillä päätöspuolen blueseilla ja edesmenneille ystävilleen Jimi Hendrixille, Duane Allmanille ja Al Wilsonille omistetuilla biiseillä Stillsin kuusikielinen valittaa sinisiä sävyjä mestarin soittamana.

Levyn mielenkiintoisin kokonaisuus on kuitenkin sen kantriosuus, jolla Burriton miehet pääsevät näyttämään kykynsä: esimerkiksi Fallen Eaglella Byron Berlinen viulu, Al Perkinsin steel ja Chris Hillmanin mandoliini soivat niin ilmeikkäästi, että Burritoissa ei moista menoa kuultu kun sen alkuaikoina.

Kun vielä Stephenkin on akustisineen oivassa vedossa, voidaan tätä akustista puoliskoa pitää levyn kliimaksina ja kappaleet kuten Fallen Eagle / Colorado ja So Begins the Task kelpaavat takuulla kaikille puristisimmillekin kantrifaneille.

Vaikka kokonaisuutena ottaen Stephen onkin tälläkin levyllä tehnyt todellisen suurteon, ei pidä unohtaa, että Manassaksella toimi nimenomaan tasavertainen bändi, jonka jokainen osanen täytti paikkansa mainiosti. Asia vielä ikään kuin korostui seitsikon lähtiessä promokiertueelle, jonka nostattama kriitikkojen ylistystulva oli todella yksimielinen.

Sen sijaan ostava yleisö ja levy-yhtiö eivät olleet yhtä innoissaan, sillä ne pitivät Stepheniä suurimpana syypäänä siihen, ettei C,S,N&Y kiertänyt yhdessä. Niinpä Manassas ei koskaan saanut ansaitsemaansa suosiota, vaikka Howard Albertin kaltaiset diggarit muistelivatkin sitä näin lämpimästi:

'Manassas oli yksi parhaita ja kaikkein aliarvostetuin bändi 70-luvulla. Heidän tuplalevynsä yhdessä Claptonin Laylan, joiden molempien tekoon minä ja veljeni osallistuimme, seisovat vakaasti kahtena merkittävimpänä albumina, joilla me olemme työskennelleet.'

Hyvää ja huonoa

Suurin piirtein samaan aikaan Manassaksen debyytin kanssa julkaistiin Davidin ja Grahamin ensimmäinen duolevy Graham Nash / David Crosby.

Albumi ei ollut aivan täysi pannukakku, mutta totuuden nimissä täytyy tunnustaa, ettei se ollut mikään mestariteoskaan.

Nashin kantrivaikutteinen Southbound Train ja kirpeäsanomallinen Immigration Man olivat oivaa melodiaa terävin sanoin ja Crosbyn Page 43 ja Where Will I Be olivat pohdiskelevissa sanoituksissaan tyypillistä Davidia.

Mutta muulta osin albumi ei oikein onnistu, vaan paremminkin se on selvä osoitus siitä, miten kuivaa ja turruttavaa tällainen itsekeskeinen egoilu voi olla silloin, kun ideat ovat vähissä.

Albumin taustoilla soittelee Grateful Dead -miehiä: Dave Mason, Russ Kunkel, Lee Skiar, Danny Kortchmar ja Craig Dorge. Koko joukko toimii tyylikkäästi, mutta valitettavasti levyn pääartistit eivät tällä kertaa siis ole parhaimmillaan.

Levyä promovoidakseen kaksikko kiersi Yhdysvalloissa duona. San Franciscon keikalla Neil Young saapui avustamaan ystäviään. George Wallacen murhayrityksien inspiroimana Neil kirjoitti War Songin, jonka hän levytti Graham Nashin kanssa tulevalle singlelleen.

Levy ilmestyi nimikkeellä Neil Young With G. Nash, mutta Graham on itse ihmetellyt, miksi Neil on kreditoinut hänet levylle, niin pienen osan hän sille oli laulanut.

Sen sijaan pieni ei ollut Youngin uuden bändin The Stay Gatorsien osuus, jotka soittivat upeasti War Songin taustalla. Basisti Tim Drummond, rumpali Ken Buttrey ja steel-kitaristi/banjisti Ben Keith soittavat huomattavasti Crazy Horsea ilmavammin. Siinä kun Hullu Hevonen rokkaa parhaalla mahdollisella tavalla Youngin tukena, Stray Gatorsit pystyvät muodostamaan huomattavasti moni-ilmeisemmän taustatuen.

Siitä hyvänä osoituksena saatiin markkinoille Youngin uusi Harvest-albumi, jolla kyseinen Stray Gators vastaa musisoinnista. Tämän lisäksi levyllä avittavat C,S&N sekä Youngin tuottajakamu Jack Nietze pianossa. Parilla raidalla mukana on koko Lontoon sinfoniaorkesteri.

Harvest toi selviä muutoksia Neil Youngin musiikkiin After The Goldrushin jälkeen. Tuon loistavan levyn jälkeen mies oli päättänyt etsiä uusia ilmaisumuotoja ja tämä albumi suuntautuukin vahvasti kantrin puoleen. Jo Ben Keithin ujeltava steel ja näpräilevä banjo tuovat punaniskamusiikin elävästi esille mutta myös muiden soittimien lämmin yleisilme henkii aidosti tätä maalaismusiikkia.

Levyn kantrahtavin biisi on tietysti Are You ready For The Country, jonka ovat levyttäneet Waylonista lähtien lähes kaikki kuuluisimmat kantristarat. Levyn hienoimmat hetket löytyvätkin tästä akustisemmasta materiaalista ja koskettavimpina esityksinä pitäisin banjotaustaista Old Mania, levyn hienointa sanoitusta Harvestia sekä singlenä menestykseksi muodostunutta Heart Of Goldia.

Levyn komein biisi on kuitenkin pelkän akustisen kitaran säestyksellä tulkittu huumelaulu The Needle And The Damage Done ja varsin onnistunut on myös sinfoniaorkesterin säestämä A Man Needs A Maid.

Sen sijaan toinen sinfoniakokeilu There's A World on täydellinen fiasko ja myös rokkaavat Alabama ja Words laukkaavat eteenpäin onnahdellen. Molemmat biisit ovat kappaleina hyviä, mutta Stray Gatorsit eivät pysty niillä Crazy Horsen veroiseen revitykseen.

Harvest onkin auttamatta heikompi kokonaisuus kuin edeltäjänsä, mutta niin kait on ollut Youngin tarkoituskin. Goldrushilla hän osui nappiin, ja Neil tiesi itse, ettei hän samoin keinoin pystynyt sitä parempaan. Niinpä hän päätti suunnata uusille alueille. Kun tämän ottaa huomioon, Harvest on kyllä aivan kelvollinen suoritus.

Mutta mahtoikohan Young itsekään arvata kuinka ostava yleisö reagoisi levyyn? C,S,N&Y:ssa saavutettu maine edesauttoi levyn tunnetuksi tekemistä ja siitä tuli hyvin nopeasti Top Ten -albumi. Kun vielä pisteeksi iin päälle singlenä julkaistu Heart Of Gold myi kultaa ja siitä on muodostunut ajan saatossa Neilin kaikkein rakastetuin laulu.

Mies itse oli kuitenkin suosiosta hämillään ja hänen seuraava askeleensa olikin melkoisen suuri yllätys, elikkä kuten Neil itse muistelee Decade-levyn kannessa:

'Heart Of Gold toi minut keskitielle. En pitänyt siitä vaan päätin suunnistaa ojaan. Siellä on kuoppaista, mutta mielenkiintoisempia ihmisiä kuin valtavirroilla.'

Harvestin jälkeen Neil Youngista muodostui erakko.

Perilliset

Jos C,S,N&Y ei toiminutkaan vuonna -72 parhaalla mahdollisella tavalla, sen vaikutusta alkoi näkyä musiikkimarkkinoilla. Hyvin monet ryhmät sisällyttivät akustista kamaa ohjelmistoonsa ja myös poliittinen kannanotto vietti hetkittäistä riemujuhlaansa biisinikkareiden teksteissä.

Vuonna -72 ilmestyikin kaksi albumia, joista oli helppo vetää suorat viivat C,S,N&Y:iin inspirationaalisina esikuvina. Ensimmäinen levyistä oli Eaglesien debyyttilevy ja kun seuraa bändin alkuvaiheita, ei voi kuin hymyillä tietyille tosiasioille.

Eaglesien levytyssopimuksen järjesti C,S,N&Y-manageri Elliot Roberts ja levytyssopimus tehtiin David Geffenin juuri perustamalle Asylumille. Eaglesien ensialbumin valokuvista vastasi C,S,N&Y:n hovikuvaaja Henry Diltz ja kun sen ensisinglen Take It Easyn ensitahdit kaikuvat korviimme, saamme kuulla hienon kopion C,S,N&Y:n harmonioista. Mutta oliko tuo nyt sitten edes ihme, kun ajattelee Glenn Freyn tätäkin muisteloa:

'Jokainen, joka halusi joksikin L.A:n markkinoilla tuolloin, nappasi C,S&N:n debyytin ja tutkaili sitä. Hmm, tässä ovat managerit, tässä kuka otti valokuvat. Sitten vain menit heidän luokseen.'

Toinen ryhmä oli America, joka teki levytyssopimuksen Neilin tavoin Warner Brosille, kirjoitti managerisopimuksen Elliot Robertsin kanssa. Kun heidän debyyttilevynsä ilmestyi ja siitä julkaistiin menestyssingle A Horse With No Name solisti Dewey Bunnellin ääni muistutti niin paljon Youngia, että monet fanit olivat vakuuttuneita siitä, että America oli kanadalaisen uusi yhtye.

Bunnell itse kertoo:

'En tietoisesti pyrkinyt jäljittelemään Neiliä, mutta sehän on selvä, että C,S,N&Y oli suuri esikuva meille. Eihän sitä voi kieltää.'

C,S,N&Y-laiset itse eivät itse panneet asiaa pahakseen, pikemminkin päinvastoin kuten Graham on todennut:

'Dewey kertoi minulle, että he halusivat tehdä samanlaisen albumin kuin C,S,N:n debyytti, ei siksi, että he halusivat kopioida sitä, vaan siksi, että he halusivat tehdä jotain yhtä voimallista. Ja on tosi hienoa, jos pystyy inspiroimaan toisia ihmisiä tekemään tuollaisia juttuja.'

Sinällään American ja Eaglesin kaltaiset bändit olivat vuoden -73 vaihteessa tervetulleita sikäli, että niiden esikuva oli ajautunut todella ristiriitaiseen tilanteeseen.

Neil young pelästyi suosiota ja suuntasi ideansa elokuvan tekoon. Kyseisellä projektilla julkaistiin soundtrack-tupla Journey Through The Past, joka on kovin sekalainen otto Buffalo Springfieldin ja C,S,N&Y:n kappaleita sekä Youngin sooloraitoja.

Suurimmaksi osaksi levy sisältää tutuista biiseistä studiokokeiluja, jotka eivät tarjoa mitään uutta Neilin taiteilijakuvaan. Ei ihme, ettei mies olisi halunnut julkaista tätä levyä ollenkaan, mutta hänet oli pakotettu siihen levytyssopimusten pykälien nojalla.

Paljon paremmin ei sujunut Stephen Stillsillä, jonka Manassas tekaisi Down In The Road -albumin jatkoksi loistavalle debyytilleen. Down In The Road näet on todella surkea tekele, jolta löytyy ainoastaan pari suhtkoht oivaa biisiä, mutta näiden Pensamiento- ja So Many Times -kappaleiden takia levyä ei kannata ostaa.

Henkilökohtaisella tasolla Stillsillä pyyhki paremmin, sillä hän avioitui ranskalaisen laulaja/lauluntekijä Veronica Simonin kanssa huhtikuussa -73 ja hetkeksi Stillsin perhe-elämä vakiintui.

David Crosby oli lähtenyt mukaan alkuperäisten Byrdsien reunion-hankkeeseen, mutta kun kyseisen viisikon comeback-levy ilmestyi, voitiin havaita sen olleen melko mitäänsanomattoman kiekon. Crosby-faneille levy tarjoaa äijältä hienon tulkinnan Joni Mitchellin For Free:sta, sen sijaan Laughin jää kauas taakse Crosbyn soololevyn versiosta.

Tämä Byrds-reunionhan kuihtui kokoon melko nopeasti ja niinpä voitiinkin todeta American ja Eaglesien pitäneen vuodenvaihteessa paremmin C,S,N&Y:n henkeä yllä kuin itse emäbändiläiset.

Mutta tähän tilanteeseen oli onneksi luvassa muutoksia, joskin se vaati muutaman traagisen tapauksen C,S,N&Y:n lähipiirissä.

Crosby, Nash & Young

Neil Young oli vuoden -72 lopulla aloittanut soolokiertueen, jossa hänellä ilmeni suuria vaikeuksia.

Crazy Horse -kitaristi Danny Whitten oli näet pahasti seonnut heroiiniin ja miehen soiton kärsiessä tästä raskaasti oli Youngin annettava hänelle potkut. Whittenille annettiin erään keikan jälkeen käteen 50 taalaa ja lentolippu Los Angelesiin, jonne palattuaan mies osti saamillaan rahoilla heroiinia ja kuoli sen yliannostukseen.

Young jatkoi kiertuettaan mutta showt olivat kovin rauhattomia ja säröisiä tilaisuuksia. Kun Young ei millään saanut Whitteniä mielestään, hän kutsui apuun Crosbyn ja Nashin. Kaverit päättivät auttaa Neiliä, mutta heidänkään henkinen statuksensa ei tuolloin ollut paras mahdollinen. Nash oli juuri menettänyt tyttöystävänsä Amy Gossagen, jonka tämän oma velipoika oli raa'asti murhannut. Crosby taas juuri kun oli selvinnyt Christinen kuolemasta, joutui nyt seuraamaan oman äitinsä turhaa taistelua syöpää vastaan.

Omista huolistaan välittämättä C&N kuitenkin saapuivat auttamaan partneriaan lauluharmonioijina ja rytmikitaristeina.

Kyseistä kiertuetta on mahdollisuus kuulla levyltäkin, kun Young vuonna -73 julkaisi karusoundisen Time Fades Away -livetuotoksen. Siitä kuuluu selvästi Youngin epätoivoinen elämä karujen totuuksien edessä ja myös rujon epävireinen soitanto ikään kuin painottaa Youngin ahdistuneisuutta. Time Fades Away onkin takuulla vähiten sovituksellisin ja raaimmin rokkaava kokonaisuus, jolla Crosbyn ja Nashin harmoniat soivat taustalla.

Tämä Youngin hieno live on yleensä mainittu miehen huonoimmaksi levyksi, jota ei tule useinkaan kuunnelleeksi. Minä olen asiasta täysin päinvastaista mieltä, sillä Time Fades Away on yksi eniten kuuntelemiani Youngin albumeita. Miehen paremmin sovitettuun matskuun kyllästyy aina tietyin välein, mutta tämä tuskallisen rehellinen tilinteko ihastuttaa aina, joskin levyn yleistunneilma on kovin synkkä.

Mutta silti esimerkiksi kauniit Journey Through The Past ja Love In Minds saavat Yongin ahdistuneisuudesta normaaliakin enemmän tunnetta sisälleen ja Last Dance sekä Time Fades Away taasen rokkaavat todella raivoisalla poljennolla.

Kun levy sisältää vielä omaelämäkerrallisen Don't Be Deniedin, yhden Youngin hienoimmista yksittäisistä biiseistä, ei voi kuin ihmetellä niitä, jotka pitävät levyä huonona. Ilmeisesti he odottivat suoraa jatkoa liiankin siistille Harvestille ja pettyivät tähän karusoundiseen artistin itsensä kannalta turhankin rehelliseen itsetutkailuun.

Samalla Time Fades Awayn syntyhetket lähensivät C,S,N&Y:ia toisiinsa ja muutama kuukausi myöhemmin Stephen Stillskin sai kutsun saapua Havaijille, jossa hänen entiset bändikaverinsa jo itse oleilivat.

Kokeilua yhdessä

Koko C,S,N&Y-nelikko tapasi toisensa Havaijilla, jossa Davidin vene oli ankkuroituna satamaan ja josta Neil oli vuokrannut pienen mökin kesälomallaan.

Täällä vanhat riitapukarit löysivät yhteisen linjan uudelleen ja suunnittelivat jopa uuden albumin tekoa. Sen nimeksi valittiin Human Highway erään Neilin uuden biisin mukaan. Nash muistelee:

'Me kaikki olimme suunnitelleet viettävämme kesälomaa Havaijilla. Niinpä alku tuntui oikealta ja meillä kaikilla oli valmiita lauluja, joita olimme tavallaan säästänet C,S,N&Y:ia varten.'

Kavereilla synkkasi niin hyvin, että albumin kansikin kuvattiin valmiiksi ja kun nelivaljakko palasi pari viikkoa myöhemmin mantereelle, se ankkuroitui Neilin ranchille äänittämään uutta materiaalia. Nauhalle taltioitiin Youngin Human Highway sekä Nashin And So It Goes ynnä Prison Song.

Bassoa soitti Tim Drummond ja rumpupallilla istui Johnny Barbata. Sen jälkeen alkoi kina ja taisto tehdäkö ensin kiertue vai albumi ja tästä pienestä ristiriitoja herättäneestä kysymyksestä muodostui niin suuri riita, että nelikko hajosi omille teilleen. Kaveri palasivat soolourilleen.

Keväällä -73 C,S,N&Y:n kiertuemanageri Bruce Berry menehtyi huumeiden yliannostukseen. Neil Young koki asian hyvin voimakkaasti ja hän kokosi pienen bändin tehdäkseen kiertueen, jolla hän heijasteli huumeisiin kuolleiden ystäviensä muistoa. Bändiin kuuluivat Crazy Horse -miehet Ralph Molina ja Billy Talbot, Stray Gators -muusikko Ben Keith ja Neilin vanha kamu Nils Lofgren, joka oli aikanaan eronnut Crazy Horsesta Danny Whittenin huumeidenkäytön vuoksi.

Tämä poppoo levytti koskettavan albumin Tonight's The Night, mutta sen julkaiseminen hyllytettiin toistaiseksi.

Esiintyessään Roxyssa Youngilla oli lämmittelijänä Graham Nash, jonka kanssa Neil oli solminut lämpimämmän suhteen kuin toisiin superyhtyeläisiin. Graham ja David olivat pistäneet uuden kiertuebändin pystyyn ja heidän taustoillaan musisoivat Johnny Barbata, Tim Drummond ja kitaristi David Lindley.

Kun muutaman keikan jälkeen Lindley sairastui hänen paikkansa peri Don Felder, jonka vanhoista vain C&N eivät tienneet mitään. Niinpä kun ryhmä esiintyi Denverissä samanaikaisesti Manassaksen kanssa, Crosby ja Nash kokivat yllätyksen Stillsin saapuessa keikan jälkeen paikalle ja ilmoittaessa kavereille, että hän oli jo aikoja sitten soittanut samassa bändissä tulevan Eagles-miehen kanssa.

Crosby, Stills, Nash & Felder tarjoilivat denveriläisille yhden illan mittaisen esityksen, jonka jälkeen C&N jatkoivat kiertuettaan, kun taas Stills palasi hoitamaan Manassaksen hajottamiseen liittyviä taloudellisia asioita.

Tämä hieno bändi oli käynyt liian kalliiksi ylläpitää ja kaikesta komeudestaan huolimatta sen oli hajottava. Stills ei jäänyt kuitenkaan sormi suussa ihmettelemään vaan hän alkoi etsiä jo uusia bändikavereita.