Crosby, Stills, Nash & Young oli yksi rockmusiikin ensimmäisistä superyhtyeistä.

Monista kuuluisien artistien yhteenliittymistä poiketen se teki myös jäseniensä maineen arvoista musiikkia, ja ryhmästä tuli myös täydellinen kaupallinen menestys.

Asiaa voidaan pitää jopa pienoisena ihmeenä, kun ajattelee ajankohtaa, jolloin bändi ilmestyi markkinoille.

Sillä 70-luvun vaihteen sähkökitarasankarien rinnalle vain harva osasi povata valtaisaa suosiota täydelliseen yhteislauluun ja akustiseen ilmaisuun pohjautuvalle kokoonpanolle.

Mutta C,S,N&Y osui oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan ja tuli luoneeksi kysynnän koko 70-luvun alun akustiselle musiikkitarjonnalle. Syntyi American ja Eaglesien kaltaisia täysin C,S,N&Y-formaattiin perustuvia bändejä, mutta hyvästä kaupallisesta menestyksestä huolimatta näiden yhtyeiden taso ei koskaan kohonnut esikuvansa tasolle. Jäljittelijöiltä puuttui näet se karismaattinen magia, joka tekee C,S,N&Y:stä niin ainutlaatuisen kokonaisuuden.

Davis Crosby, Stephen Stills, Graham Nash ja Neil Young olivat jo kaikki ennen yhteenliittymää kerinneet näyttämään musiikilliset taitonsa, mutta vanhoissa bändeissään he olivat koko joukolla osoittautuneet myös hyvin omapäisiksi ja hankaliksi yhteistyökumppaneiksi muiden bändiläisten kanssa. Yhteenliittymälle ei juuri tästä syystä ennustettu kovinkaan ruusuista tulevaisuutta, mutta niin vain kävi että tämä samankaltaisten luonteiden yhteenliittymä pingotti esille kaikkien kaverusten parhaat puolet ja yhteinen ymmärrys löytyi välittömästi.

Porukan rakkaus musiikkiin on pystynyt pitämään tunteet taka-alalla ja silloinkin, kun jollakin on keittänyt yli äyräiden, toiset ovat osanneet ymmärtää kiukuttelua, koska se sopii porukan jokaisen henkilön luonnekuvaan.

C,S,N&Y:n historiaan mahtuu yhteislevyjen ohella iso nippu soolo- ja duo-levyjä, ja taso on todella kaikenkattava. Välillä on tehty todellista roskaa, mutta parhaimmillaan on koko joukko niin yksin kuin erikseenkin pystynyt luomaan ainutlaatuista materiaalia.

Kun nelikko viime vuonna levytti American Dream -albumin, voitiin havaita, että laadukkuudessa löytyy yhä ja onnistuessaan nelikon taika on edelleen tallella. Samalla albumi vakuutti minut siitä, että on aika kirjoittaa maailman parhaiten laulavan rockyhtyeen tarina talteen, joten aloitetaanpa tarinointi tästä monipuolisesta aiheesta siirtymällä herrojen C,S,N&Y nuoruuteen.

Crosbyn varhaisvuodet

David Crosby syntyi Hollywoodissa elokuun 14. päivä vuonna 1941.

Hänen isänsä Floyd Crosby oli mainetta niittänyt elokuvaohjaaja ja olipa mies kerinnyt saada jopa palkintoja kuvauksistaan elokuvissa High Noon ja Tabu. Floydin ja Davidin ohella perheeseen kuului äiti Aliph ja vanhempi veli Floyd Jr, joka oli neljä vuotta Davidia vanhempi.

Davidin innostus musiikkiin ilmeni hyvin varhain, sillä jo pienenä poikana hän istui korva kiinni radiossa kuunnelle sitä tuntitolkulla.

Kuusivuotiaana hän pääsi vanhempiensa mukana Los Angelesiin katsomaan klassista orkesteria ilmielävänä, ja noiden lukuisien muusikoiden yhteissointi jätti jälkensä nuoreen Davidiin. Konsertin inspiroimana hän paneutui äitinsä klassisen musiikin savikiekkokokoelmiin ja noilta levyiltä David uskoo saaneensa harmonian ja melodian tajunsa.

Crosbyn perheellä oli silloin tällöin tapana perheen kesken istua iltaa ja lauleskella yhdessä vanhoja kansanlauluja. Kun David ensikertaa osallistui yhteisiin tuokioihin, hän muistikuviensa mukaan pyrki heti harmonisoimaan muiden äänien kanssa. Isältään David peri pienen Gibson F-4 mandoliinin, joka hänellä on edelleenkin.

Floyd Jr oli kova jazzfani ja isoveljeltään David peri rakkauden Gerry Mulliganin, Chet Bakerin ja David Brubeckin kaltaisiin artisteihin. Davidilla olikin nuorena kovasti poikkeava musiikkimaku.

'Kun muut diggailivat Blueberry Hilliä ja Blue Suede Shoesia minä en langennut tuohon sontaan. Sen sijaan kuuntelin 50-luvun lopun jazzia, ensiluokkaista kamaa, joka johti minut löytämään John Coltranen.'

Tikatessaan keskenään veljekset lauleskelivat yhdessä ja jäljittelemällä ihailemiaan jazzmuusikoita David loi jo tuossa vaiheessa omintakeisen scat-laulutyylinsä.

Vuonna -50 Crosbyn perhe muutti Santa Barbaraan, jossa David löysi itsensä Crane Country Day Schoolin opinahjosta.

Hänen opintonsa menivät alusta lähtien poskelleen ja äijänalusta muodostui varsinainen painajainen koulun opettajille. Ja tuosta lähtien koulut maistuivat puulle Crosbyn elämässä, sillä hänet potkittiin ulos jokaisesta käymästään opinahjosta hyvin nopeaan tahtiin.

'En välittänyt koulunkäynnistä. Joe en ollut jonkun tytön kimpulla vietin aikaani yksikseni. En diggaillut muiden pitämästä musasta. Ainut popmusiikki, josta innostuin oli Everly Brothers.'

Opittuaan kitaransoiton alkeet veljeltään David alkoi kuitenkin esiintyä soolotrubaduurina ja häntä saattoi kuulla Nightwalkerin kaltaisissa Santa Barbaran beatnik-kahviloissa. Omien sanojensa mukaan Davidin motivaatio musiikinesittämiseen tuolloin oli vain se, että laulajien oli helpompi saada naisia itselleen.

Tämän jälkeen seurasi muutto Los Angelesiin, jossa Crosby kokeili siipiensä kantavuutta näyttelijänä, mutta huonon vastakaiun saatuaan hän palasi musiikkimarkkinoille. Hänen ohjelmistonsa koostui tuolloin God Bless The Childin, Willie Genen ja Come Back Babyn kaltaisista blues-kappaleista. David esiintyi The Unicorn-klubissa saaden pikkuhiljaa kannatustakin, mutta kun osoittautui, että silloinen tyttöystävä oli raskaana, äijä poistui kiireen vilkkaa maisemista Koloradon kautta New Yorkiin.

Mies ajautui Greenwich Villagen boheemikuppiloihin ja erityisesti David hengaili The Bitter Endissä, jossa nuori Bob Dylan oli juuri alkanut maailman valloituksensa. Pikkuhiljaa Davidkin sain esiintymisiä muutaman taalan korvausta vastaan ja hän ystävystyi Fred Neilin kanssa, joka opetti hänelle kitaransoiton niksejä.

Vuonna -61 David muutaman ystävänsä kanssa ajautui Floridaan, ja kun muutamat hänen ystävistään toimivat venevuokraamossa ja saivat käyttöönsä purjeveneen ilman korjausta, oli Davidin suuri harrastus nähnyt päivänvalonsa. Hän näet menetti täysin 'veden päällä leijuville kaunokaisille' sydämensä ja purjehdusretkillään hän oppi nopeasti tuntemaan paikalliset karit ja hiekkasärkät.

David esiintyi myös paikallisissa klubeissa ja perustettuaan folk-trion kahden muun trubaduurin kanssa Crosby löysi itsensä kiertelemästä ympäri Amerikan sydänmaita.

Ryhmä hajosi kuitenkin Omahassa ja sieltä David suuntasi Chicagoon, jossa hän tutustui ihailemiinsa jazzmuusikoihin. Hän tutustui henkilökohtaisesti John Coltraneen ja imi epätavalliset kitarasointunsa Coltranen pianistilta McCoy Tynerilta.

Vuonna -62 David Crosby palasi Kaliforniaan, mutta L.A:n sijasta hän suuntasi San Franciscoon, jossa hän majoittui asuntoveneeseen nousevan folk-kyvyn Dino Valentin kera. David ja Dino tutustuivat nopeasti Paul Kantnerin ja David Fredbergin kaltaisiin idealisteihin. Ei aikaakaan, kun tämä nelikko yhdessä Ginger Jacksonin, Sherry Showin ja Steven Shustroonin kanssa jakoi yhteisen arvonannon Froscon taiteilijakaupungissa Venicessä.

Stillsin nuoruus

1800-luvulla Stillsin klaani omisti suuret maa-alueet Louisianassa. Sisällissota muutti kuitenkin tilanteen.

Illinoisin ja Indianan syrjäseudut toimivat William ja Talitha Stillsin kotina. Kun he Hannah-tyttärensä kera vuonna -44 muuttivat Dallasiin Teksasiin oli Talitha toistamiseen raskaana.

Tammikuun kolmantena 1945 näki päivänvalon Stephen Arthur Stills. Lähes välittömästi pojan syntymän jälkeen Stillsit muuttivat takaisin Illinoisiin.

Stephenin ensimmäiset muistot liittyvätkin autoon ja matkustamiseen. Asiassa ei ollut sikäli mitään ihmettelemistä, koska Stephenin isä oli 'työnarkomaani', joka matkusti perheensä kanssa työstä työhön toimien bisnesalalla niinkin erilaisilla sektoreilla kuin metsäteollisuus ja elektroniikka.

Yksi stabiilikin tekijä perheestä kuitenkin löytyi ja se oli musiikki. Perheessä kuunneltiin Bix Beiderbeckerin, Dorsey Brothersien, Paul Whitemanin, Cole Porterin ja Leadbellyn levyjä. Nuori Stephen takoi tahtia lattiaan kuunnellessaan noita hyvinkin erilaisia artisteja.

Hän sai sitten jostain käsiinsä rumpupalikat. Rummuteltuaan aikansa huonekaluilla hän, kukuteltuaan ensin, sai isänsä ostamaan hyvälaatuisen Slingerland-rumpusetin. Kun tämä tapahtui, pikku-Stephen oli 8-vuotias.

Stephen kävi koulunsa mallikkaasti, mutta hänen ajatuksensa olivat tyystin rummuttamisessa. Hän aloitti myös pianotuntien oton mutta niitä hän vihasi lähinnä huonon opettajansa tähden. Pikkuhiljaa Stephenin oma tyyli alkoi löytyä mutta pikkusisko Talitha Jr:n synnyttyä Stillsit jälleen muuttivat toisaalle. Tällä kertaa Floridaan.

Nuori Stephen Stills oli tuolloin uppiniskainen nuorukainen ja koska hänen äitinsä pyrki kasvattamaan hänestä herrasmiestä, Stephen sai havaita joutuneensa St. Peterburgin sotilaalliseen Admiral Farracut Military Academieen. Yllättäen Stephen piti kovasta kurista ja sotilaskoulu kasvatti miehenalusta johtajatyypin, joka myöhemmin tuli näkymään komentelevana luonteenlaatuna.

Stephenin rakkaus rumpujen ohella toiseen instrumenttiin kitaraan syntyi myös näihin aikoihin. Matkallaan Tampaan hän näet tutustui vanhaan bluesmieheen, joka soitti kadunkulmassa kolikoita tienatakseen ja vaikutus Stepheniin oli tyrmäävä.

'Hänen ihonsa oli ryppyinen, hänen tukkansa oli punainen ja hän oli sokea. Hänellä oli vanha Silvertone-kitara ja hän soitti vaarallisinta ja räkäisintä musiikkia, jota olin koskaan kokenut. Istuin hänen vieressään ja vaikka olin siisti valkoinen pentu, hän puhui minulle ja näytti, miten hän soitti slidekitaraaa veitsen kanssa. Tuosta hetkestä syntyi rakkauteni blueskitaraan.'

Kyseinen herra oli Tampa Red.

Toinen suuri vaikuttaja oli Charlie Harris, jota Stephen kuvaa voimallisimmaksi ragtime-kitaristiksi, jota hän oli kuullut.

Palattuaan sotilaskouluun Stephen opetteli huonetoverinsa Michael Carcian kanssa kitaransoiton niin, että tottumattomana hän soitti sormensa verille. Michaelilla oli B.B.Kingin, Muddy Watersin ja Jimmy Reedin levyjä ja Stephen diggaili kaikkia noita artisteja.

Sotilaskoulun jälkeen Stephen vietti kesän enonsa farmilla keräten persikoita. Tuohon aikaan Stephen suodatti itseensä lähes kaiken kuulemansa. Hänen makunsa oli hyvin monipuolinen. Hän piti yhtä hyvin Peter, Paul & Marysta kuin bluesistakin. Sen sijaan hän vihasi Bill Haleyn ja Elvis Presleyn valkoista rockia, jota hän piti halpana jäljennöksenä aidosta bluesista.

Floridassa Stephen rummut The Radars -nimisessä yhtyeessä. Sen jälkeen hän löysi tiensä Jeff Williamsin Continentalseihin ja tuossa bändissä soitti tuolloin soolokitaraa tuleva Eagles Don Felder.

Vaikka Stephen oli Continentalsien kelkassa vain 4 kuukautta, hän jätti bändiin jälkensä, sillä Don Felder kuvailee Stepheniä hiukan hulluksi ja villiksi, joka erottui vaivatta muusta joukosta. Felderin mukaan Stills oli kulkeva omaa tietään periksi antamatta ja hänestä oli tuleva kuuluisa ilman epäilyksiä.

Vuonna -61 Stephenin elämään tuli kuitenkin muutos. High schoolissa hän näet halusi perustaa ison bändin jossa hän soittaisi, mutta kun iso joukko oppilaista vastusti ajatusta, 16-vuotias Stephen Stills erosi koulusta ja muutti Costa Ricaan, jonne muu Stills-perhe oli siirtynyt vuotta aiemmin.

Latinalaisessa Amerikassa vietetty aika tulikin heijastumaan musiikillisina vaikutteina miehen myöhemmässä tuotannossa ja Costa Ricassa Stills oppi myös latinalaista elämänasennetta.

Vuonna -63 Stephen palasi kouluun, mutta se ei ei jaksanut enää kiinnostaa nuorukaista ja niinpä vuonna -64 hän löysikin itsensä New Orleansista kiertelevänä muusikkona, joka etsi tilaisuutta. Stephen sai lyhyitä esiintymishetkiä The Bayou Roomissa ja pienen tovin kuluttua hän esiintyi duona nousevan folk-kyvyn Chris Sarnsin kera, kuten hän muistelee.

'Tuota kesti kuusi kuukautta. Halusin laulaa enemmän bluesia ja jazzia, mutta niin ei voinut tehdä suositussa folk-klubissa. Niinpä lauloin John Rileyta ja muuta hevonpaskaa. Yritimme löytää mielenkiintoisia biisejä, mutta enimmäkseen soitimme valjua folk-kamaa.'

Toki Stephen vapaa-aikanaan sai soittaa rhythm & bluesia viereisessä baarissa, mutta kyseisessä paikassa hän koki itsensä liian nuoreksi. Niinpä vuoden -64 puoliväliin mennessä Stephen Stills koki itsensä hyvin rauhattomaksi. Chris Sarns poistui pohjoiseen ja Stills tarvitsi uudet yhteistyömuusikot.

Tuolloin The Augmented 7th -niminen yalelaisryhmä saapui keikalle Bayou Roomiin. He tarjosivat teksasilaiselle kyydin New Yorkiin. Seuraavana päivänä New Orleansin jäädessä taakse Stephen Stills ajatteli:

'Nyt lopultakin olen menossa jonnekin.'

Nashin nuoruus

Graham Nash syntyi toinen helmikuuta 1942 Blackpoolissa Englannissa toisen maailmansodan aikana. Hänen isänsä oli tuolloin rintamalla.

Graham kuvaa vanhempiaan hyvinkin tavallisiksi sieluiksi ja ainut musikaalisuuteen viittaava lapsuudenmuisto liittyi iltoihin, jolloin nuori Graham vihelteli englantilaisia kansanlauluja yhdessä William-isänsä kanssa.

Viiden vuoden ikäisenä Graham aloitti koulunkäynnin ja hänellä oli aluksi vaikea löytää ystäviä. Kouluun tuli toisena vuotena uusi oppilas, jonka kanssa Graham vihdoin ystävystyi. Hän oli Allan Clarke.

Allanin kanssa Graham alkoi lauleskella enemmänkin ja duona he esittivät koulun päättäjäisissä The Lord Is My Shepherdin. Molemmat liittyivät myös koulukuoroon.

Vuonna -53 Graham siirtyi Salford Grammar Schooliin, jonne myös Allan pyrki, mutta hän ei läpäissyt testejä. Tämä ei kuitenkaan erottanut heitä ja aina kun oli mahdollista, pojat lauleskelivat ja kuuntelivat levyjä yhdessä. He kuuntelivat mielellään englantilaista skiffleä ja amerikkalaista rockia ja bluesia. Erityisesti Graham diggaili Big Bill Broonzya.

Pojat saivat molemmat ensimmäiset kitaransa 13-vuotiaina ja aloittivat soittoharjoittelut, joiden ensimmäisenä kohteena oli Lonnie Doneganin versio Rock Island Linesta. Laulettuaan kerran yhdessä keväällä -55 Allanin veli Fran ehdotti pojille, että he menisivät esiintymään kulmantakaiseen kuppilaan. Miehenalut noudattivat kehotusta ja siitä alkoi yhteinen julkinen musiikkitaival, joka oli kestävä lähes 15 vuotta.

The Two Teens -nimisenä duona Nash ja Clarke saivat esiintymiskeikkoja nopeasti myös kotikaupunkinsa ulkopuolelta. Nuorukaisten kiinnostus naisväkeä kohtaan alkoi myös osoittaa tulemisen merkkejä ja pojat viettivät paljon aikaa erilaisissa tanssitilaisuuksissa.

Eräässä tuollaisessa tilaisuudessa he kuulivat Everly Brothersien Bye Bye Loven ja molemmat olivat kuulemastaan mykkinä, kuten Graham muistelee:

'Tuon kappaleen akustinen aloitus pysäytti minut paikoilleni. Halusin itse olla osa siitä, halusin osata tehdä sen saman.'

Graham hankki nopeasti kaikki Everly Brothersien levyt ja Allan ja Graham opettelivat nopeasti toistamaan nuo vaikeat harmoniat. Kun Everlyt saapuivat ilmielävinä Manchesteriin olivat kaverukset lavan edessä haljeta ihastuksesta.

Opettelemalla ja esiintymällä The Two Teensit alkoivat pikkuhiljaa ansaita pieniä palkkioita ja kun he voittivat laulukilpailun versiollaan Conway Twittyn It's Only Make Believesta, maine sen kun kasvoi.

Alkuvuodesta 1960 tapahtui muutos kun Pete Bock -niminen sähkökitaristi ystävystyi parivaljakon kanssa. Hän oli innostunut Buddy Hollysta, Bo Diddleysta ja Chuck Berrystä ja sai tartutettua rock-kipinän Allaniin ja Grahamiin ja kaverukset hankkivat sähkökitarat. Kun mukaan liittyivät vielä basisti Buck Jeffries ja rumpali Joe Abrahams oli uusi kokoonpano valmis. Nimekseen se sai The Four Tones.

Kokoonpano oli kuitenkin lyhytikäinen sillä Allania ja Grahamia pyydettiin liittymään Kirk Daniel & The Deltasiin. Deltas-kaudella nuorukaiset laajensivat edelleen ilmaisualuettaan esittämällä Coastersien ja Zodiacsien tyylistä materiaalia.

Vuoden -61 lopulla parivaljakko riitaantui Deltas-managerin Arthur Feen kanssa ja he erosivat yhtyeestä ja heidän mukaansa bändistä lähtivät Erick Haydock ja Don Ratbone. Kun mukaan saatiin The Dolphinsista kitaristi Tony Hicks ja hieman myöhemmin Haydockin ja Rathbonen korvasivat samaisen Dolphins-bändin rumpali Bobby Elliot ja basisti Bernie Calvert, olikin uusi kokoonpano valmis.

Nimekseen se sai The Hollies yksinkertaisesti siitä syystä, että koko joukko oli hurmioituneita Buddy Holly -faneja.

The Hollies kasvatti maineensa melko nopeasti ja kun The Beatlesien läpilyönnin ansiosta pohjoisenglantilaiset yhtyeetkin saivat todeta voivansa menestyä etelässäkin havaitsivat The Holliesitkin ennen pitkää olevansa Lontoossa kädessään uunituore levytyssopimus.

Mutta, ennen kuin tutkailemme tätä menestystarinaa tarkemmin, palatkaamme USA:n mantereelle, jossa tarinamme kaksi muuta sankaria ovat niinikään päässeet levytysten makuun.

Ensimmäiset levytykset

San Franciscossa David Crosby oli liittynyt kokoonpanoon Les Baxter's Balladeer's, jossa hänen ohellaan soittivat velimies Chip, Bobby Ingram ja Mike Clough.

David itse ei muista tätä vaihetta kovinkaan lämpimästi ja hän onkin todennut yhteenliittymisen motiivin olleen lähinnä taloudellisen.

Joka tapauksessa ryhmä pääsi levylle asti, kun albumille Jack Linkletter Presents A Folk Festival ryhmä vuonna -63 äänitti viisi kappaletta. Kappaleet ovat melko yksi-ilmeistä folkia, mutta tiettyä kiinnostavuutta ne toki sisältävät.

Les Baxter's Balladeers teki pienen kiertueen The Big Threen kanssa ja David solmi ystävyyden kyseisessä ryhmässä tuolloin musisoineen Cass Elliotin (Mamas & The Papas) kanssa. Melko lyhyen ajan kuluttua David kyllästyi pelkän folkin hoilaamiseen ja erosi ryhmästä jatkaakseen sooloartistina.

Eräällä soolokeikalla tuottaja Jim Dickson ilmaantui paikalle ja ihastuneena kuulemastaan hän tarjosi Crosbylle mahdollisuuden levyttää demoversioita haluamistaan kappaleista.

Crosby teki töitä käskettyä ja pakkautui vuoden -64 alussa World Pacific -studiolle levyttämään versiot Hoyt Axtonin Willie Genesta, Ray Charlesin Come Back Babysta ja Dino Valentin Get Togetherista. Dickson esitteli kappaleet Warner Bros -tuottaja Joe Smithille, mutta tämä ei ollut vakuuttunut niiden vetovoimasta ja biisit hyllytettiin.

Kaksi ensin mainittua julkaistiin kuitenkin vuonna -69 Early L.A -levyllä Forward-levymerkillä.

Kuten muutaman vuoden takaisessa Byrds-stoorissani totesin, oli seuraava vaihe Crosbyn uralla folktrio Jet Set yhdessä Roger McQuinnin ja Gene Clarkin kanssa.

Trio levytti Clarkin You Movinin ja Clark McQuinnin The Only Girl, joita ei julkaistu, sekä The Beefeater -nimisenä virallisen singlen Please Let Me Love You / Don't Be Long, josta tuli täysi floppi. Sekin on mahdollista hankkia jo aiemmin mainitulla Early L.A -albumilla.

Dickson ei kuitenkaan vielä antanut periksi, ja kun The Hillmen -yhtyeestä saatiin basistiksi Chris Hillman ja kadulta norkoilemasta Brian Jonesin näköinen rumpali Michael Clark, olikin viisikko The BYRDS -nimisenä valtaava listojen kärkisijat, mutta sitä ennen tutkikaamme, mitä Stephen Stills oli ehtinyt tehdä siihen mennessä.

Stephen oli näet New Yorkiin saavuttuaan esiintynyt ympäri Greenwich Villagen folk-ympyröissä ja hän oli tutustunut moniin tuleviin folksuuruuksiin. Erityisesti Fred Neil, Tim Hardin ja Richie Havens ihastuttivat Stepheniä niin ihmisinä kuin kitaristeina. Heiltä nuorukainen otti oppia itseensä.

Hän tutustui myös tulevaan Monkees-mieheen Peter Torkiin ja heidän kaveruutensa johtui oikeastaan siitä, että he olivat kovasti toisensa näköisiä. Stephen ja Peter saivat näet tämän tästä kuulla siitä, kuinka Villagessa liikkuu muusikko, 'joka on ulkomuodoltaan juuri kuin sinä'.

Myös New Orleansin tuttu Chris Sarns kuului ystäviin ja tämän kanssa Stephen liittyi New Chocktawquins -nimiseen folk-ryhmään.

Eräänä iltana porukan esiintyessä ohiolainen Richie Furay ryntäsi paikalle ja tokaisi Stephenille, että hän oli kovasti nauttinut Stephenin, Peter Torkin ja John Hopkinin muodostaman trion esityksistä pari kuukautta siten.

Ei aikaakaan, kun Richie Furay korvasi Chris Sarnsin bändissä, ja lopulta yhdeksän miehen tiimi muutti nimensä The Au Go-Go Singerseiksi erään Greenwich Villagen kuppilan nimen mukaan. Ryhmä levytti Roulettelle albumin They Call Us The Au Go-Go Singers, jolta selvisi, että se oli New Christy Minstrelsien veroinen laulupainotteinen kokoonpano.

Kyseinen ryhmä muodostui Stephen Stillsin osalta sikäli merkittäväksi, että siinä hän ensikertaa työskenteli yhdessä Richie Furayn kanssa ja hänen laulunsa parani huomattavasti, varsinkin harmoniaosuuksissa. Kun ryhmä vuonna -65 hajosi, oli Stephen löytänyt uuden rakkauden Beatles-musiikista.

Hän liittyi Go-Go Singersien tuhkasta perutettuun The Companyyn ja tämän ryhmän kiertueella Kanadassa bändi jakoi keikkapalkkiot kanadalaisryhmän Neil Young & The Squaresin kanssa. Stephen muistelee:

'Neil teki tuolloin sitä, mitä minäkin halusin. Hän esitti folkia sähkökitaran tukemana. Tuolloin ajattelin muodostavani yhtyeen hänen kanssaan, koska hän kirjoitti niin vaikuttavia lauluja ja hän soitti jopa kitarasooloja.'

Keikan jälkeen Neil ja Stephen joivat itsensä känniin ja seuraavana aamuna Stephen mietti, pitikö hänen erota ryhmästä ja tulla Kanadaan perustamaan bändiä Neilin kanssa.

Stephen sopi Neilin kanssa, että hän palaisi New Yorkiin, hoitaisi Neilille työluvan USA:han ja ilmoittaisi sitten tälle asiasta.

Stephen sai kaiken järjestettyä, mutta kun hän yritti tavoittaa kanadalaista, oli tämä tavoittamattomissa. Kun hän viimein sai Neilin puhelimeen, oli tilanne muuttunut täydellisesti:

'Hän oli jälleen folk-laulaja. Folk-laulajatar Vicky Taylor oli kertonut Neilille: 'Hei luulen sinun olevan Bob Dylan.' Neil uskoi tätä, hajotti bändinsä ja aloitti folk-esiintymiset soittamalla akustista kitaraa kahviloissa. Elikkä juuri sitä, jota itse olin tehnyt viimeiset kolme vuotta.

Joten siinä sitä nyt oltiin. Neil halusi olla Bob Dylan ja minä halusin olla The Beatles.'

The Hollies

Sinä aikana, kun Stephen Stills päivitteli Neil Youngin oikukkuutta, oli hänen tulevalla yhteistyökumppanillaan Graham Nashilla paremmin pullat uunissa.

The Hollies oli näet lyönyt itsensä läpi Euroopassa ja ensisinglensä Ain't That Just Like Me jälkeen sillä oli ollut vuosien 1963-65 aikana peräti 7 Top Ten -hittiä Englannin listoilla. I'm Alive nousi jopa ykköseksi, ja tilastoja tutkiessa voikin selvästi havaita, että Holliesit olivat kaupallisesti selkeästi Beatlesien jälkeen toiseksi menestynein englantilaisyhtye, joka kotimaassaan peittosi esim. Rolling Stonesit mennen tullen.

Vaikka minä pidin aikanaan bändiä hieman lällynä, on se silti mielestäni menestyksensä ansainnut. Sillä vaikkei se cover-versioillaan Chuck Berryn, John Lee Hookerin ja Ray Charlesin kappaleista pystynyt tavoittamaan sinisiä sävyjä Rollarien ja Animalsien tai vaikkapa Manfred Mannin tapaan tai vaikkei se toisaalta sisältänyt John Lennonin ja Paul McCartneyn veroisia rocklaulujen tulkitsijoita, oli sillä yksi osa-alue, jolla se peittosi kaikki edellä mainitut yhtyeet.

Kyseessä oli tietysti yhteislaulusoundi, jonka Allan Clarke, Tony Hicks ja Graham Nash olivat kehittäneet ainutlaatuiselle tasolle. Heidän kolmen äänen harmoniansa on yksi musiikkimaailman tunnistettavista instrumenteista. Mieleenpainuvaa on myös tuon laulusoundin iloinen elämänmyönteisyys, joka nykymusiikista puuttuu tyystin. Vaikkeivät Holliesit olleet 'musiikkihistoriallisesti' kovinkaan tärkeä bändi, heidän laulusoundiaan ei kerta kaikkiaan voida unohtaa.

Ja toki voidaan todeta myös se, että Buddy Hollyn biiseissä The Hollies pystyy kuulostamaan esikuvaltaan enemmän kuin Holly itse ja että Elliot on yksi unohdetuimmista huippurumpaleista Britanniassa.

Mutta koska Hollies ei oikein kuulu tämän lehden musiikkialueeseen, jätän tällaisien asioiden pohdinnan jollekin asioista paremmin perillä olevan hartioille.

Vuonna -66 Holliesit kokivat suuren hetken urallaan, kun Everly Brothersit saapuivat levyttämään albumiaan Two Yanks In England Lontooseen. Everlyt tallensivat levylle peräti kahdeksan Nash-Clark-Hicks -trion sävellystä, ja Hollies-herrat lauloivat myös levyillä harmonioita!

Graham oli kovasti otettu asiasta:

'Oli todellinen huippuhetki olla studiossa ja laulaa samaan mikrofoniin Phil Everlyn kanssa. Tuo tilanne oli minulle tajunnanräjäyttäjä. Yksi todellisista kohokohdista elämässäni.'

Levytyssession jälkeen Holliesit lensivät Amerikkaan, mutta suosio ei ollut odotustenlainen. Toki esiintymiset takasivat sen, että vuoden -66 Hollies-hitit I Can't Let Go / Bus Stop / Stop, Stop, Stop nousivat myös USA:n listoille, mutta jatkossa suosio laski melko nopeasti.

Lilian Roxon on todennut asian syyksi sen, että Hollieseilta puuttui Amerikan markkinoilla välttämätön imago, sillä pelkällä musiikilla ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pitkälle pötkitä taalainmaalla.

Holliesit palasivatkin pettyneinä Englantiin nuolemaan näppejään keskittyen vahvasti hallussa oleville Euroopan markkinoille.

The Byrds

Samaan aikaan David Crosby oli noussut suosioon suunnattomaan osana The Byrds -viisikkoa. Hollieseista poiketen folk-rockin ensimmäinen menestyssingle Mr. Tambourine Man oli megamenestys molemmin puolin Atlantia.

Koska olen kahlannut The Byrds -stoorissani tämän viisikon tarinan melko perusteellisesti, en viitsi toistaa samaa litaniaa, vaan tyydyn tässä pohtimaan David Crosbyn merkitystä yhtyeelle.

Bändin kahdelle ensimmäisellä albumilla Mr. Tambourine Man ja Turn, Turn, Turn Davidin panos sisältyy täysin loistavaan stemmalauluun. Hillman, McQuinn, Crosby ja Clark olivat neljistään luoneet vähintäänkin yhtä vakuuttavan harmonia kuin Hollies Englannissa, ja vaikka Chris Hillmankin on hieno stemmalaulaja, huomio näissä harmonioissa vääjäämättä kiinnittyy Crosbyn kaiken muun äänimassan yllä leijuvaan vokaalityylittelyyn. Miehellä on kerta kaikkiaan loistava ääni ja tyylitaju...

Crosbyn ensimmäinen ideallinen panos Byrds-musiikkiin oli aate coltranemaisista taustoista Eight Miles High:n taustoille, jotka David sai ujutettua McQuinnin ajatuksiin. Kappale julkaistiin singlenä ja sen b-puolella oli Crosbyn-McQuinnin yhteisteos Why, jonka David on jälkikäteen väittänyt kirjoittaneensa yksin. Niin tai näin, kyseinen kappale toi ensikertaa Crosbyn vokalisoinnin yhtyeen keulille, ja ensiyrityksessä soololaulajana hän oli vielä hieman epävakaa.

Sen sijaan Byrdsien kolmannella albumilla Fifth Dimension Crosbyn jazzrock-kokeilu What's Happening oli yksi albumin helmistä, jolla mies osoitti kokeilunhalunsa niin säveltäjänä kuin pohdiskelevana tekstittäjänäkin.

Musiikin ulkopuolisina asioina Crosbysta on mainittava myös se, että hän oli Byrdseissä hyvin hankala henkilö alusta lähtien. Häntä vaivasi Gene Clarkin taito kirjoittaa kosolti hyviä kappaleita ja Crosby purki kiukkuaan väittämällä kaiken aikaa, että Gene Clark ei pysynyt tahdissa tamburineineen ja samalla hän muka sotki yhtyeen kokonaissoundin. Gene vaivaantui Crosbyn napinasta ja vaikka hänen eronsa syyksi on yleisesti ilmoitettu lentokammo, ei Crosbyn piikittely ainakaan parantanut asiaa. Kun Gene yritti palata ryhmään, sama rumba alkoi uudestaan ja Gene Clark erosi tuolloin lopullisesti lintulaumasta. Seuraavaksi David otti haukkujensa kohteeksi Michael Clarkin, mutta häntä ei Crosby sentään pystynyt savustamaan ulos bändistä.

Vuoden -66 lopulla tapahtui tämän tarinan kannalta tärkeä episodi, kun Chris Hillman innostui yhdestä aloittelevasta bändistä ja hän rahtasi myös Davidin katsomaan yhtyettä. Crosby ei kuitenkaan pitänyt ryhmästä välittömästi, mutta jälkikäteen hän on muistellut asioita seuraavasti:

'En pysty muistamaan tarkkaan. Ainut jonka muistan on se, että kitaristit keittivät todella komeasti. Pidin myös heidän joistain heidän harmonioistaan. Ryhmä ei ollut täysin valmis, mutta tiesin, että heissä oli jotain.'

Kitaristit kyseisessä ryhmässä olivat Neil Young ja Stephen Stills ja bändi oli tietysti Buffalo Springfield.

Buffalo Springfield

Stephen Stills oli vuoden -65 alun ajelehtinut ympäri New Yorkia saamatta oikein otetta musiikkibisnekseen. Hän halusi liittyä basistiksi Lovin Spoonfulliin, mutta oli liian ujo työntääkseen itseään riittävästi esille.

The Byrdsin menestyslevyt ihastuttivat Stillsiä ja niiden hengen inspiroimana mies muutti Kaliforniaan pyörien sekä Friscon että LA:n ympyröissä. Näihin aikoihin hän alkoi kirjoittaa ensimmäisiä omia laulujaan ja niiden joukossa oli kappale Sit Down I Think I Love You, jonka oikeudet Stephen myi Chuck Kaylle rahavaikeuksien takia. Niinpä kun The Mojo Men levytti kyseisen biisin saaden siitä pienoisen hitin Stephen jäi auttamattomasti ilman royaltituloja.

Kappaleen Mojo Meneille esitteli Van Dyke Parks, jonka kanssa Stephenilla oli pieni bändikokeilu vuoden -65 puolivälissä. Sen jälkeen hän perusti Buffalo Fish -nimisen folk-duon basisti Ron Longin kanssa ja myöhemmin mukaan liittyi vanha ystävä Pete Tork.

Vuoden -66 alussa USA:ssa haettiin lehti-ilmoituksella nuoria muusikoita tulevaan TV-sarjaan. Kyseinen ohjelmahan oli The Monkees ja pitkään on väitetty, että Stephen Stillskin haki paikkaa kyseiseen bändiin ja että hänet hylättiin huonojen hampaiden tähden.

Stephen kuitenkin kiistää asian:

'Tuo taru ei ole totta. Hehän olisivat pystyneet korjaamaan hampaani. Halusin tosiasiassa kirjoittaa lauluja tuohon showhun. Mutta minun olisi pitänyt luopua royaltiansioistani ja heillä sitä paitsi oli jo takuuvarma kirjoittajapari Boyce & Heart.'

Stills päätti olla osallistumatta sarjan tekoon. Kun ohjelman tuottajat kysyivät, olisiko hänellä ketään itsensä näköistä tuttavaa, joka olisi kiinnostunut Monkeesin basistin paikasta, hän ehdotti Peter Torkia, josta niin kuin tiedämme tuli tuon musiikkihistorian suurimman kuplan vakituinen jäsen.

Samoihin aikoihin Richie Furay otti kirjeitse yhteyttä Stillsiin, joka pyysi Richien Kaliforniaan kylmästi valehtelemalla, että hänellä olisi valmis bändi jo lähes kassassa. Niinpä Furay saapui Los Angelesiin ja sai havaita, että uuden yhtyeen kokoon paneminen oli lähes alkutekijöissä.

Mutta ennen kuin kaksikolle kerkesi tulla juurikaan ongelmia kokoonpanon miehityksessä, kohtalo puuttui peliin, kuten Richien on muistellut yhdessä rockin eniten toistetuimmista taruista:

'Olimme valkoisessa Vanissa juuttuneena Sunset Boulevardin liikenneruuhkaan. Katselin ympärilleni, kun näin mustan ajoneuvon ontariolaisille rekistereillä kulkevan vastakkaiseen suuntaan. Stephen tokaisi tuolloin: 'Tiedän takuulla kuka tuota autoa ajaa.''

Seurasi yksi musiikkihistorian yksi uljaimpia U-käännöksiä ja kun parivaljakko sai kanadalaisauton kiinni, voitiin havaita Stephenin olleen oikeassa, sillä Neil Younghan siellä ystävänsä Bruce Palmerin kanssa oli etsimässä Eldoradoaan USA:n musiikkimarkkinoilta.

Kaverukset olivat soittaneet yhdessä Ricky James & The Mynah Birdseissä ja kyseinen ryhmä oli levyttänytkin pari raitaa Motownille ennen kuin bändi hajosi laulusolistin saadessa kutsun USA:n Navyyn. Neil ja Bruce myivät osan soittolaitteistostaan ja saamillaan rahoilla kaverukset matkasivat Kalifornian helteeseen ilman viisumeja ja työlupia.

Niinpä kun Stephen liikenneruuhkassa ehdotti yhteistä yhtyettä, kanadalaiskaksikko innostui välittömästi. Bändin harjoituksissa koitti rumpalin pallilla ensin Bill Mundi, mutta hän ei oikein soveltunut yhtyeeseen. Tuottaja Jim Dickson ehdotti paikalle juuri bluegrass-yhtye Dillardsista eronnutta Dewey Martinia, mutta tämä itse ei ollut aluksi innostunut ideasta. Hän oli säestänyt Carl Perkinsia, Roy Orbisonia, Faron Youngia ja Patsy Clinea ja oli tottunut säännölliseen ansiotuloon. Olikin oikeastaan ihme, että tämä ammattimies lähti neljän todella kokeilevan nuoren keikkaan. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että Martinkin oli alkujaan kanadalainen ja hän koki hengenheimolaisuutta Neilin ja Brucen kanssa.

Bändin nimeksi otettiin BUFFALO SPRINGFIELD erään höyryveturin osoitekilven mukaan. Ryhmä harjoitteli tiiviisti lähinnä Youngin ja Stillsin kyhäilemää materiaalia. Maaliskuussa -66 San Bernandinon Country Fair Groundsilla Buffalo Springfield soitti ensimmäisen keikkansa.

Pikkuhiljaa maine kasvoi kovatasoisten keikkojen myötä ja vuoden 1966 aikana Buffalo Springfield sai esiintymistarjouksen The Byrdsien lämmittelybändiksi sekä 22 000 taalan levytyssopimuksen Atlanticin kanssa.

Viimeinkin Stephen Stills oli saanut juonesta kiinni tosimielessä.

Epävakaata

Buffalo Springfieldin valmistautuessa levyttämään ensimmäistä albumiaan The Holliesit vierailivat toistamiseen USA:ssa tällä kertaa Los Angelesissa.

Graham Nash oli Hollieseissa ajautumassa erilleen muusta ryhmästä, sillä hänen mielenkiintonsa oli suuntautunut uudenlaiseen omaperäiseen tuotantoon. Vaikka Hollies-tuotteiden tekijöiksi oli alusta asti kirjattu solidaarisesti Clark-Hicks-Nash, oli tunnettu tosiasia, että Graham Nash kirjoitti suurimman osan yhtyeen tuotannosta. Varsinkin vuoden -67 alussa ilmestyneeltä albumilta Evolution asia kävi selvästi ilmi.

Nashin lyriikka oli käynyt kokeilunhaluisemmaksi ja myös kappaleiden sovitukset olivat kulkeneet kohti kunnianhimoisempia päämääriä.

Esimerkiksi jazzillinen Stop Right There ja flowerpowermaisen naiivi Lullaby To Tim heijastivat Nashin rakkautta länsirannikkomaisiin ideoiden kehittelyihin, vaikka toisaalta singlenä julkaistut On A Carousel ja Carrie Anne jatkoivat tutun turvallisilla Hollies-linjoilla.

Grahamin mielihalut Holliesin linjan jatkamisella olivat selvästi koetuksella ja kuin lisätäkseen äijän ongelmia, Mama Cass Elliot järjesti Nashille enemmänkin pohdittavaa. Cass näet oli ystävystynyt Hollies-solistin kanssa ja hän vei englantilaisen ilman esittelyjä toisen ystävänsä David Crosbyn luo. Crosby muistelee:

'Cass toi Grahamin mukanaan eikä kertonut, kuka hän oli. Kulutin tunteja kaverin kanssa. Juttelimme paljon ja pidin hänestä. Hän tuntui todella terävältä kundilta. Hän ja Cass näyttivät myös pitävän toisistaan.

Niinpä myöhemmin, kun he olivat lähteneet, soitin Cassille ja kun Graham vastasi puhelimeen sanoin hänelle: 'Hyvä kun kävit, oli hienoa tavata sinut. Ilmeisesti teet Cassin todella onnelliseksi, joten suurkiitokset sinulle, kuka sitten oletkin.''

Kun Cass seuraavana päivänä kertoi Davidille, kuka kaveri oli ollut, tämä oli reagoinut:

'Ahh..., toinen loistava harmonialaulaja.'

Crosby oli suuri Hollies-fani ja häntä harmitti, kun ei voinut enää tavata tätä miellyttävää kaveria, joka oli jo palannut Englantiin hyvin, hyvin epävarmana, mitä hänen pitäisi tehdä Holliesin kanssa.

Mutta Crosbylle riitti itselleenkin murehdittavaan. Byrdsit julkaisivat vuonna -67 albumin Younger Than Yesterday ja sillä oleva Crosbyn Everybody's Been Burned oli albumin hienoin biisi. David oli viimein onnistunut täydellisesti ja kappaleen sisältämät monet kauniit muutokset sävelmissä, hieno eteerinen tunnelma ja loistavat sanat loivat todellisen klassikon. Väheksyä ei pidä myöskään Davidin kaunista vokalisointia ja äijä myös itse tiesi hyvyytensä.

Younger Than Yesterdayn aikoihin Crosbysta kehittyi todella itsekeskeinen egoisti, jonka kanssa oli hyvin vaikea tulla toimeen. Byrdsien kannalta asiaa pahensi myös se, että äijä teki toisten mielestä mitä lystäsi. Hän jammaili mukana Buffalo Springfieldin lämmittelysetissä ja toisaalta hän vietti aikaansa Paul Kantnerin kaltaisten kavereiden kanssa huomattavasti enemmän kuin Byrdsien kanssa.

Hyvin vahvana persoonana David Crosby oli ottanut Byrds-yhteisön johtajan tittelin itselleen. Parhaiten asia ilmenee Younger Than Yesterdayn toisesta Crosby-originaalista Mind Gardens, joka poikkeaa täysin muusta materiaalista. Ollaanpa kappaleesta mitä mieltä tahansa, kokonaisuuteen se ei sopinut ollenkaan, ja riidellen Crosbyn oli se saatava levylle mukaan:

'McQuinn vihaa vielä nykyisinkin tuota laulua. Hän sanoi minulle: Siinä ei ole rytmiä, muotoa ei riimikkyyttä. Sanoin hänelle: Kuka välittää? Ei ole mitään sääntöjä.

Lyriikka perustui Shakespeareen ja musiikkina olin minä ja 12-kielinen äänitettynä takaperin.

Pidin siitä, koska se saavutti tarkoituksensa. Sen oli tarkoitus rohkaista purkamaan valleja, kuten juuri tein laulullani.'

Buffalot levyttävät

Vuonna -66 ilmestynyt yksinkertaisesti Buffalo Springfieldiksi ristitty yhtyeen ensilevy oli pienoinen pettymys niille, jotka olivat nähneet bändin lavalla.

Kyseinen bändi soitti lavalla jälkeensä esiintyneet Byrdsit suohon, mutta vinyylille ei oltu pystytty puristamaan tuota armotonta fiilinkiä, jota jätkät lavatilanteessa pystyivät luomaan. Asiassa ei ole liioin ihmettelemistä, sillä lavalla taistelleet Stillsin ja Youngin sähkökitararyöpyt loistivat poissaolollaan ja levyn yleisilme on yleisesti ottaen liian vaisu.

Materiaalia oli lähes puoliksi Stepheniltä ja Neililtä ja sanoituksiltaan laulut ovat kauttaaltaan rakkausaiheisia. Biiseistä parhaat ovat Stephenin vanhaan kantriklassikkoon Salt Creekiin pohjautuva Pay The Price, joka on yksi ensimmäisistä levytetyistä kantrirock-kappaleista, sekä Neilin omaperäisen lyriikan ja mielikuvituksellisen melodian omaava Nowaday's Clancy Can't Even Sing, jonka laulaa Richie. Mies on saanut levyllä laulaa ilmeisesti tasapuolisuuden vuoksi pari muutakin Neilin biisiä ja vaikka Furay onkin loistava vokalisti, voi vain arvailla mitä Young itse olisi saanut aikaan esim. Clancystä, josta sävellyksenä on jo muodostunut klassikko.

Neilin itsensä laulamat Burned ja Out Of My Mind eivät vielä vakuuta loistokkuudellaan, mutta tiettyä tenhoa nekin toki sisältävät.

Albumin suurimmat plussat jakaisin äijien yhteislauluille, sillä myöhemmillä albumeilla soitannollinen puoli polki tämän hienon stemmalaulun alleen. Toisaalta tämä ensilevy taitaa olla ainut Buffalo-levy, jolla koko joukko on ollut samaan aikaan studiossa ja nimenomaan laulupuolella se kuuluu.

Ei siis kuitenkaan loistolevy kärkeen, mutta kelpo debyytti kuitenkin.

Albumi ei myynyt kovinkaan hyvin, kuten ei myöskään siltä julkaistu single Pay The Price / Nowaday's Clancy Can't Even Sing.

Vuoden vaihteessa -67 Stephen Stills sai kuitenkin idean uuteen kappaleeseen kaduilla vallinneista levottomuuksista Sunset Stripin nuorten ja poliisien välillä:

'Palasin juuri Nicaraguasta, kun näin Sunset Stripin mellakat. Kaikki nuoret toisella puolen katua, poliisit toisella puolella. Latinalaisessa Amerikassa se merkitsisi uutta hallitusta viikon kuluessa.'

Stills kyhäili aiheesta laulun ja kun Springfieldit levyttivät sen toisena singlenään, oli suosio taattu. For What It's Worth on yksi rockin hienoimmista poliittisista kannanotoista ja se nousi Billboardin listoilla sijaluvulle seitsemän.

Tästä seurasi sellainen reaktio, että Atlantic veti Buffaloiden albumin pois markkinoilta, poisti siltä Stillsin Baby Don't..in ja laitatutti tilalle For What It's Worthin. Singlen menestys auttoi myös albumin myyntiä ja samalla se teki alkuperäisestä debyytistä keräilyharvinaisuuden.

Buffalo Springfieldin elontie kävi kuitenkin kovasti vaikeakulkuiseksi. Levyttäessään seuraavaa singleään Mr. Soul huhtikuussa bändi ei ollut tyytyväinen tuottajiinsa Greeneen ja Stoneen ja erotti heidät. Seuraavaksi ongelmaksi muodostui Bruce Palmerin kiinnijääminen marijuanan polttelusta, tuomiona oli karkotus Kanadaan.

Tämä aloitti pitkän bassonsoittajien sarjan bändissä. Ensin kokeili kykyjään basson varressa uusi manageri Dicky Davis, sitten Love-mies Bobby West. Häntä seurasi Ken Koblum, joka taas jätti paikkansa Zappan Motherseissakin soittaneelle Jim Fleiderille.

Asiat eivät kuitenkaan enää olleet kuten ennen, sillä Neil Youngille Bruce Palmerin lähtö oli raskas isku, jota hän ei sulattanut. Seurasi oikutteluja ja riitoja turhista asioista, kuten Stephen muistelee:

'Olimme niin nuoria, ja Neil yritti sovittaa joitain trippejä, jotka olivat minun. Minä taas ajauduin enemmän soolokitaran soittoon, jota Neil piti omana trippinään. Niinpä asiat ajautuivat äärimmilleen silloin tällöin.'

Bändin ristiriidoista huolimatta se levytti erinomaisen Stampede-albumin, mutta sitä ei valmiista kansistakaan huolimatta koskaan julkaistu!

Ainoastaan Neil Youngin Decade-tripleltä löytyvä Down to The Wire on virallisia teitä löytänyt tiensä kuulijoiden korviin, muusta albumista on tullut himoittu keräilyharvinaisuus bootleggina.

Bändiä pyydettiin esiintymään Carson Show'hun, mutta paria päivää ennen esiintymistä Bruce Palmer palasi L.A:hin ja Neil Young lähti ystävänsä kanssa toisiin kuvioihin. Stills muistelee:

'Carson Show oli kuin Ed Sullivan Show noihin aikoihin. Se oli tärkeä show vuonna -67. Soitimme paremmin kuin koskaan. Neil erosi päivää ennen New Yorkiin lähtöä.

Se oli pelkkää itsetuhoa.'

Neilin paikan täytti Doug Hastings, joka soitti muutamalla ennalta sovitulla keikalla.

Crosby erotetaan

Syksyllä -67 Crosby oli täysin kyllästynyt Byrds-kavereihinsa.

Hän löysin hengenheimolaisen Stephen Stillsistä, jonka luokse hän saapui sattumalta tämän ollessa juuri luomassa Rock & Roll Womaniaan. Crosby muistelee:

'Ihmiset kertoivat Stephenille: Ah, sinä olet juuri kuin Crosby, samanlainen pikku paskiainen.

Mutta hän ei ollut lainkaan samanlainen kuin minä. Hän oli hieno soittaja.'

Stills taasen Crosbysta:

'Muistan kuulleeni kaikki kauhutarinat siitä, millainen pers'reikä David oikein oli. Tavatessani hänet huomasin hänen olevan yhtä ujo kuin minä, ja samoin hän myös peitti ujoutensa aggressiivisen käytöksen alle.

Tunsin käytöstavat, koska olin itse samanlainen.'

Stills koki Davidin siksi vahvasti hengenheimolaisekseen, että hän pyysi tätä esiintymään Buffalo Springfieldissä Montereyn popfestivaaleilla.

Crosby suostui ideaan ja esiinnyttyään Byrdsien kera hän kolmen vartin breikin jälkeen saapui toistamiseen Montereyn lavalle, nyt osana Springfieldejä. Tämä ei miellyttänyt McQuinnia alkuunkaan ja hän tympääntyi myös Crosbyn puheisiin Byrdsien osuudessa, jossa Crosby oli käsitellyt Warren-raporttia ja LSD:N hyviä vaikutuksia.

Riidat jatkuivat ja tulevissa esiintymisissä McQuinn ja Hillman käyttäytyivät lapsellisen käskevästi Crosbya kohtaan.

Ristiriitojen vallitessa ilmestyi singlenä Don't Make Waves / Lady Friend, jolla Crosbyn hieno balladi mainioine torvibreikkeineen kiistatta pesi A-puolen turhanpäiväisen soundtrack-tunnarin.

Crosby tiesi jo tuolloin oman arvonsa lauluntekijänä ja hänen mielestään McQuinn ja Hillman polkivat paikoillaan:

'Henki ei ollut kohdallaan. Soitimme kuin kanarialinnut (canaries), emme niin kuin oikeat linnut (byrds).'

Kun Byrdsit alkoivat purkittaa seuraavaa levyään, Davidilla oli tarjota sille mestariteos Tried, jolla hän käsitteli miehen ja kahden naisen välistä suhdetta onnistuneesti. Kappale oli jo syntyessään klassikko, mutta aiheensa vuoksi McQuinn ja Hillman karsastivat sitä.

Kun parivaljakko alkoi levyttää Goffin-Kingin Goin' Backia sen tilalle, Crosbyn mitta oli täysi. Hän lähti siltä seisomalta jammailemaan Jefferson Aeroplanen kanssa.

Kyseinen ryhmä suhtautui Triediin täysin erilailla kuten Grace Slick on kertonut:

'Kun David saapui RCA:n studiolle ja esitti laulunsa, me rakastimme sitä. Koska olin nähnyt hänellä olleen suhteen kahden naisen kanssa samanaikaisesti ja homma todella toimi. Nuo kaksi naista pitivät myös toisistaan.'

Niinpä Jefferson Aeroplane levytti Triedin. Byrdsit äänitettyään kyllä kappaleen päättivät hyllyttää sen.

Ristiriidat pahenivat ja yhtenä kauniina iltana McQuinn ja Hillman ajoivat Porschellaan Crosbyn Beverly Hillsin kotiin ja ilmoittivat tämän olohuoneessa juhlallisesti:

'Crosby, olet lopussa. Et osaa kirjoittaa, et laulaa, olet kusipää ja me tulemme hyvin toimeen ilman sinua.'

Sotkuista

Samaan aikaan Graham Nashin tilanne Hollieseissa oli käymässä hänelle raskaaksi.

Hän oli säveltänyt laulun King Midas in Reverse Holliesin seuraavaksi singleksi, mutta bändin muut jäsenet eivät oikein ymmärtäneet laulua. Nash piti biisiä ensimmäisenä todellisena kappaleenaan ja vaikka hän sai suostutelluksi muut Holliesit laulunsa taakse, hänelle selkisi, että hän oli ajautumassa eri suuntaan muun bändin kanssa.

Samoin hänen avioliittonsa Rosie Ecclesin kanssa oli ajautumassa karille. Mutta vaikka Graham toki ennakoi asiat, hän pysyi normaaliuomissa vielä tovin.

Stephen Stills taas oli ystävystynyt Montereyn suurimman sensaation Jimi Hendrixin kanssa ja miehet jammailivat usein yhdessä. Elokuussa Buffalo Springfieldin kiertue leikkasi Monkeesin kiertueen kanssa ja samalla kun Stephen sai tavata pitkästä aikaa myös Peter Torkin, hän jälleen näki myös Jimin, joka tuolloin oli The Monkeesin lämmittelyesiintyjänä. Luitte aivan oikein!

Stephen ja Jimi viihtyivät niin hyvin yhdessä, että poikien arveltiin pitävän toisistaan hieman epätavallisestikin, mutta Stephen on nauranut väitteille ja todennut vain saaneensa opetusta maailman parhaalta kitaristilta.

Tämän jälkeen myös Neil Young ja Bruce Palmer palasivat Springfield-kuvioihin. mutta ryhtyessään elvyttämään uutta albumiaan Buffalo-miehet saattoivat havaita, ettei mikään ollut enää entisellään kuten Dewey Martin on todennut:

'Stephen kehittyi ja hänestä tuli Jimin koulutuksessa todella kova kitaristi. Mutta ilman Neiliä Springfield ei ollut enää sama. Olimme tottuneet saamaan soolon sekä Neililtä että Stepheniltä. Se oli meidän uniikki juttumme, kaksi soolokitaraa vuorottelivat edestakaisin.'

Young ei oikeasti palannut bändiin vaan alkoi levyttää omia uriaan tuottaja Jack Nitchen käsissä ja joitain biisejä eri bändijäsenien kera.

Sillä välin Crosby, joka oli saanut erorahoina Byrdseiltä mukavan summan, lunasti omakseen The Mayan -nimisen purjealuksen, joka oli ankkuroitu Coconut Groveen. Samalla, kun Crosby intohimoisesti opiskeli hyväksi seilaajaksi, hän terästi 12-kielisen soittoaan.

Eräänä kauniina kesäiltana Crosby pujahti The Gaslight House -klubiin. Hän oli tyrmistyksestä äimänä kuullessaan lavalla olevaa vaaleaverikköä:

'Tunsin kuin minuun olisi osunut käsikranaatti. Hänen äänensä, nuo sanat... hän naulasi minut seinään kahden tuuman nauloilla.

Menin tapaamaan häntä jälkeenpäin ja sanoin: Olit todella uskomaton. Hän vastasi: Luuletko tosiaan niin.'

Tuo nuori laulajatar oli Joni Mitchell, jonka kanssa David koki lyhyen mutta kiihkeän romanssin.

Joni onkin osuvasti kuvannut Davidia ensialbuminsa kappaleella Dawn Treder eli kuten Joni itse sanoi, se oli 'Hello David I Love' -laulu.

Joni oli jo saanut levytyssopimuksen ja David Crosby oli niin innoissaan Mitchellin tytöstä, että hän halusi välttämättä tuottaa tytön ensilevyn itse.

Kun levy aikanaan ilmestyi, David Crosby olikin onnistunut loihtimaan sille ainutlaatuisen puoliraa'an perussoundin, joskaan ei sovi unohtaa myöskään Jonin managerin Elliot Robertsin panosta.

Koska Buffalo Springfield oli levyttämässä samassa levytysstudiossa omaa älppäriään, rahtasi Crosby Stephenin soittamaan bassoa Jonin levylle.

Toinen Buffalo-mies olikin tuttu entuudestaan Jonille:

'Tunsin Neilin vanhoilta folk-laulajan ajoiltani Kanadasta. Kun sitten kuulin Mr. Soulin radiosta oli minulla tunne: Hei, kaverini laulaa ääniaalloilla.'

Neilin mestariteos

Joulukuulla -67 ilmestynyt Buffalo Springfield Again -albumi oli tämän ristiriitojen täyttämän bändin mestariteos.

Vaikkei se ollut minkään yhtenäisen bändin voimanosoitus, se toisaalta sisälsi yksittäisten jäseniensä tekemiä sooloraitoja, jotka todistivat sen tosiasian, kuinka lahjakkaita muusikoita Springfield sisälsi ja toisaalta kuinka voimakkaiden persoonien on vaikea sopeutua toisten johdateltaviksi.

Dewey Martin muistelee albumin syntyä:

'Joka kundilla oli omat laulunsa, omat studioaikansa ja oma mielenlaatunsa.'

Oli selvää, ettei tällä asenteella syntynyt kovinkaan yhtenäistä jälkeä mutta yhtä kaikki, ryhmä taikoi upeaa jälkeä vinyylille.

Neil Youngin lapsellinen oikuttelu ärsyynnytti etenkin Richie Furayta ja sai hänet kirjoittamaan aiheesta laulun A Child's Claim To Fame, joka toteutettiin kuin Pocoa ennakoiden kantrirockina. Siitä muodostui ensimmäinen Furay-klassikko.

Lähes samanarvoinen oli kaunis rakkausballadi Sad Memory.

Stephen Stills oppi myös vihdoin kasaamaan pienistä erityylisistä ideoistaan toimivia kokonaisuuksia, jollaisia mies tuli tulevaisuudessa kosolti toteuttamaan. Bluebird-kappale oli ensimmäinen onnistunut teos upeine vokalisointeineen, joka takasi Stillsin kehityksen monimuotoiseksi lahjakkuudeksi.

Kuvaavaa levyllä oli, että kansitekstien väitteistä huolimatta Stillsin biiseillä soitti Stephenin lisäksi kitaroita Bruce Botnick ja Jim Messina eikä yhtään Springfieldiläistä oltu kelpuutettu mukaan.

Good Time Boylla rumpali Dewey laulaa Buffalo-uransa ainoan soolon, se toimii vakuuttavasti.

Kaikki loistolaulut kalpenevat kuitenkin Neil Youngin kolmen kyhäelmän rinnalla, jotka vakuuttavasti osoittivat, miksi oikukasta Youngia pidettiin bändin rivistössä. Hän oli näet ylivoimaisen persoonallinen biisinikkari, jonka luomistaidolla ei tuntunut olevan rajoja ollenkaan.

Jack Nitchen ja Neil Young vahvasti orkestroitu ja tuotettu kaunis Expecting To Fly antoi esimakua Neilin tulevasta soololevystä. Albumin päättävä Broken Arrow tarjoili meille tarinan Katkenneesta Nuolesta (elikkä Neilistä itsestään), intiaanista, joka koki itsensä jonkinlaiseksi ulkopuoliseksi valkoisten maailmassa.

Tarinalle löytyy lisäväriä siitä tiedosta, että kun Steve eräällä keikalla saapui lavalle cowboy-vetimiin pukeutuneena vastasi Neil tähän laittautumalla intiaaniksi. Kun kaverit sitten alkoivat kitarointinsa oli kuin cowboy ja intiaani olisivat olleet sotajalalla.

Ilmeisesti lopputulos kuulosti hieman samankaltaiselta kuin jo aiemmin singlenä julkaistulla Whisky A Go Go:n tytöille omistetulla Mr. Soulilla, jolla Youngin vihaisen laulun ja Keithin Satisfaction-riffin kaltaisen pohjan päälle Neil ja Stephen luovat upean kitaroiden kaksinpuhelun.

Mr. Soul ja Broken Arrow muodostuivatkin tämän albumin kiistattomiksi kohokohdiksi, mutta kuten sanottu koko albumi on kauttaaltaan hienoa kuultavaa.

Ongelmat eivät kuitenkaan jättäneet bändiä, sillä ruotuun palanneen Bruce Palmerin huumeongelmat pahenivat. Se, että äijä asui puuhun kyhätyssä majassaan vielä hyväksyttiin. Mutta kun ukko soitti bassoaan liian lujaa konserteissa häiriten muidenkin työskentelyä, hänet erotettiin Springfieldistä. Kaiken lisäksi Palmer kärähti uudelleen huumeiden hallussapidosta ja hänet karkotettiin toistamiseen Kanadaan.

Hänen paikalleen palkattiin jo Againilla avustanut tuottajavelho Jim Messina.

Stephen Stills otti tällöin pomon osan itselleen pyrkien luotsaamaan yhtyettä eteenpäin. Siinä sivussa hän otti osaa Joni Mitchellin albumisessioon ja usein hän myös jammaili kovasti ihailemansa Hourglass-kitaristi Duane Allmanin kanssa.

Pikkuhiljaa ajauduttiin kuitenkin tilanteeseen, jota jo kaikki osasivat odottaa. Manageri Elliott Roberts muistelee:

'Se oli tuskallista aikaa Stephen ajatteli, että Springfield oli hänen bändinsä, mutta Neilillä oli toisaalta kaikki nuo hienot laulut. Hengailin Neilin kanssa paljon ja hänellä oli jo tuolloin suuri osa kahden ensimmäisen albuminsa materiaalista.

Toisaalta Stephen ja Neil kunnioittivat toisiaan kovasti. Siksi kai Springfield pysyi kasassa näinkin kauan.

Mutta oli tosiaankin vain ajan kysymys, koska bändi hajoaisi.'

Nash tapaa Crosbyn ja Stillsin

Kaukana Englannissa Graham Nashilla oli omat huolensa Holliesin kanssa.

Hän oli tekaissut muutamia uusia lauluja kuten The Sleep Song / Marrakesh Express ja Right Between The Eyes ja nyt hän yritti esitellä niitä muulle bändille. Reaktiot olivat täysin kielteisiä ja Allan Clark kiteytti muiden mielipiteen toteamalla:

'Me emme voi laulaa tuollaista roskaa. Mitä sontaa se oikein on?'

Nash oli tyrmistynyt ja hän taas tuomitsi muun bändin idean levyttää uudelle albumille Dylanin lauluja.

Nash haaveili omasta soololevystään, jolla voisi toteuttaa ideoitaan, mutta muut eivät hyväksyneet sitä.

Näin sekasortoisessa tilanteessa Holliesit tulivat Pohjois-Amerikan kiertueelle. Saapuessaan Ottawaan Graham tutustui uuteen mielenkiintoiseen henkilöön: Joni Mitchelliin.

David Crosby oli jo esittänyt Nashille Jonin ensilevyn lauluja ja Graham oli kovasti otettu kanadalaisen lahjakkuudesta. Mutta pariskunnan välille syntyi myös orastava rakkaus, kun he havaitsivat nauttivansa toistensa seurasta normaalia enemmän.

Grahamin ja Jonin kiertueet ajautuivat ennen pitkää Kaliforniaan, jossa Graham välittömästi otti yhteyttä Mama Cassiin.

Cassilta Graham sai kuulla, että Kaliforniassa eivät asiat olleet parhaalla mallilla. Crosby kulutti aikaansa, samoin John Sebastian. Cass itse yritti pitää Mamas & Papasia koossa ja samoin teki Stephen Stills Buffaloidensa kanssa.

Crosby tutustutti Nashin Stillsiin ja jätkien jammailtua Stills havaitsi pitävänsä englantilaisesta. Etenkin laulajana hän arvosti tätä suureesti.

Crosby ja Stills olivatkin helmikuun 14:ntenä vuonna 1968 kuuntelemassa Hollieseja Whisky-klubilla ja konsertin jälkeen kolmikon palattua Stephenin Bentleyllä tämän asunnolle teksasilainen tokaisi enteellisesti Crosbylle:

'Kumpi meistä varastaa hänet itselleen?'

Buffalot hajoavat

Vielä tuolloin eivät kaverukset ajautuneet yhteen ja Stephen Stills palasi Buffalo Springfieldin pariin. Mutta yhtyeen tarina oli lähellä päätepistettä.

Kun bändi oli levyttänyt Uno Mundoa tulevalle LP:lle ja oli saanut sen valmiiksi, he jäivät jammailemaan jälkikäteen ja paikalle saapui pari tyttöä marihuanasavukkeineen. Sitä seurasi poliisiratsia, jossa kaikki muut paitsi Stills pidätettiin. Hän ehti pakenemaan kylpyhuoneen ikkunan kautta.

Seurasi joukko oikeudenkäyntejä ja niiden tulosta odotellessa varsinkin Neilin ja Stephenin ideat suuntautuivat eri linjoille. Ei kulunutkaan enää pitkään, kun bändi hajosi.

Buffalo Springfieldiltä kerkesi kuitenkin vielä ilmestyä albumi Last Time Around, jonka oli koonnut valmiista materiaalista Richie Furay. Tuottajana toimi Jim Messina.

Levyä ei missään nimessä voi pitää onnistuneen bändin kannalta katsottuna. Toki se sisältää Richien Kind Woman -klassikon ja Neil Youngin vastauksen Furayn edellisen albumin syytöksiin kappaleella I Am A Child, mutta se ei ollut paljon, kun ajattelee kyseisten henkilöiden meriittejä lauluntekijöinä.

Mutta yhdessä asiassa levy kiistatta toimi. Se oli näet ensimmäinen tosi vahva näyttö Stephen Stillsin monipuolisesta lahjakkuudesta niin laulajana, soittajana kuin lauluntekijänäkin. Levyltä löytyvät yksi Stillsin koko uran parhaista biiseistä Four Days Gone, kaunis rakkaudentunnustus Pretty Girl Why, kiukkuinen protesti sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta vastaan Special Care, C,S,N:n Carry Onin esimuoto Questions sekä ensimmäistä kertaa latinalaisia vivahteita Stephenin musiikissa sisältävä Uno Mundo.

Näiden viiden biisin vuoksi levy on Must kaikille Stills-faneille, mutta muuten LP on kyllä melko hajanainen otos bändiltä, joka hajosi heti levyn ilmestymisen jälkeen.

Richie ja Jim lähtivät perustamaan Pocoa. Neil alkoi soolouransa ja Stephenillä riitti kiirettä. Springfieldin jälkeen hän lensi New Yorkiin jatkaen jammailuaan Jimi Hendrixin kanssa oppien aina enemmän kitaransoiton ihmeitä.

Nykissä hän tapasi myös folklaulajatar Judy Collinsin, jonka kanssa hän koki lyhyen mutta antoisan rakkaussuhteen, mikä inspiroi monia myöhempiä lauluja. Stephen kiersi myös Judyn säestysmuusikkona kiertueella ja soitti myös Judyn Who Knows Where The Time Goes -älppärillä.

'Hengailin Judyn kanssa toisena päivänä ja Jimin kanssa seuraavana. Se oli absoluuttisen hullua menoa.'

Tämä jälkeen Stills sai yllätyssoiton Al Kooperilta, joka pyysi häntä soittamaan Alin ja Mike Bloomfieldin operoimalle Super Sessions -levylle.

Albumi oli duetto siten, että A-puolella Kooper soitti Bloomfieldin kera kun taas B-puolella Stephen sai hoitaakseen kitaristinviran. Vaikka levyn päähuomion keräsivätkin Bloomfieldin siniset soinnut, ei Stephenin lahjojakaan voinut olla panematta merkille. Äijä sekä soittaa että laulaa Dylania ja Donovania komeasti ja viimeksi mainitun Season Of The Witchistä muodostui Stillsin omintakeisen kitaransoiton takia jopa albumin helmi.

Tämä levy myi aikanaan tosi paljon ja Stephen sai siitä ensimmäisen kultalevyn ansaitusti.

Levyn jälkeen Stephenille tarjottiin Kooperin jättämää Blood, Sweat & Tearsin laulusolistin vakanssia, mutta hän kieltäytyi. Sen sijaan hän ajelehti sessiosta sessioon säestäen todella moninaista artistijoukkoa: Duane Allman, Aretha Franklin ja Joan Baez olivat Stephenin työnantajia. Yhdessä Jimi Hendrixin, Buddy Milesin ja John Sebastianin kanssa he säestivät Timothy Learya tämän 'runonlausuntatilaisuuksissa'. Learyn asettuessa kuvernööriehdokkaaksi Hendrix ja Stills hävisivät kuitenkin kuvioista.

Kaksistaan he kuitenkin vuosien 1968-69 vaihteessa kiersivät klubista toiseen nauttien toistensa seurasta ja soitosta.