Maailman ensimmäisiin ja aikoinaan kaiketi suuriegoisimpiin superbändeihin kuulunut Crosby, Stills, Nash & Young on jälleen kasassa. Uuden Looking Forward -albumin kunniaksi nelikko lähtee 25 vuoden tauon jälkeen kiertueelle. Tukholmaan ryhmä saapui kertomaan kuinka heillä on mukavaa, ja etteivät Euroopan keikat vielä kuulu suunnitelmiin. Siinäkö kaikki?

Tukholman Grand Hotelin toisen kerroksen komeisiin sviittitiloihin marssii kolme pitkän linjan muusikkoa. Entréeta säestetään akustisista kitaroista poimituilla akordeilla. Omia rakkaita pelejään eivät soittajat kanna mukanaan, puoli tuntia haastattelun päättymisen jälkeen kitarakotelot nojaavat hotellin aulassa odottamassa paikalliseen musiikkiliikkeeseen palauttamista.

Puolellesadalle pohjoismaiselle toimittajalle suotiin lopulta neljänkymmenen minuutin kimppahaastattelu. Alkuperäiset lupaukset kuulostivatkin liian hyviltä: kaikki neljä puhuisivat kukin puoli tuntia kullekin pyöreän pöydän ääreen istutetulle toimittajajoukolle.

Sitten saapui tieto Graham Nashin veneonnettomuudesta. Ryhmän ainoa eurooppalaissyntyinen jäsen toipuilisi amerikoissa, mutta David Crosby, Stephen Stills ja Neil Young juttelisivat kukin erikseen. Tosin vähän vähemmän aikaa. Paitsi että he sittenkin puhuvat vain yhdessä. Ja myöhässä, eivätkä sitä luvattua tuntia. Faneimmat toimittajat olivat ymmärrettävästi pettyneitä, vaan eivät yllättyneitä. Haastattelusessiota ennen järjestetty kuvaussessio sujuu sekin niin kuin tapana on: siirtyviä aikatauluja, loputonta odottelua, lopulta puoli tuntia portaikossa, jonne viiden tai kymmenen minuutin välein ilmestyi joku huolestunut järjestäjien edustaja hierarkian alemmilta askelmilta. Tärkeilijöiden päähän ei millään mahdu ajatus siitä, että valokuvaajien lauma kykeni itse sulassa sovussa sopimaan parhaat mahdolliset pelisäännöt, joiden turvin kaikilla olisi edes periaatteellinen mahdollisuus kuvata kolmikko sen kahden minuutin aikana, mikä loppujen lopuksi suotiin. Niin, jotkut asiat eivät rockbisneksessä muutu.

VETREITÄ VAAREJA

Stephen Stills, 54, on säilyttänyt hyväntuulisuutensa. Hän ei tunnut kiusaantuvan kysymyksistä, vaan heittelee vapautuneita vastauksia röhisevällä äänellä ja purskahtaa vähän väliä syvältä kumpuavaan nauruun.

David Crosby, 58, murjaisee muutaman pikku vitsin, mutta naama kovin totisena, niin kuin entisillä juopoilla ja narkkareilla usein on tapana. 70-luvulla Crosby kuului Keith Richardsin ja Lou Reedin kanssa siihen musikanttijoukkoon, joiden ennustettiin pikimmiten liittyvän taivaallisen superbändin riveihin. Ei ole salaisuus, että hänen päihderiippuvaisuutensa ja huono kuntonsa olivat aikoinaan keskeisiä syitä sekä yhtyeen hajoamiselle että esteenä joillekuille uusille yhteistyöyrityksille. Crosby kykeni kuitenkin raitistumaan, ja sai uuden maksankin. Tiedä sitten minkä elimen minkä toiminnon jälkiä kasvoille asettuneet ruskeat läikät edustavat.

Grungen isoisäksikin tituleerattu Neil Young on joukon nuorin, hän täytti 54 vasta muutama viikko haastattelun jälkeen. Hattunsa alle piiloon kumarteleva Young vaikuttaa hieman poissaolevalta ja heittäytyy välillä melkeinpä ymmärtämättömäksikin. Kolmikolla Crosby, Stills & Nash on arvonsa, mutta kiinnostus nousee aivan uusiin potensseihin, kun Young liittyy joukkoon. Lehdistötilaisuudessa esitetään Youngille myös henkilökohtaisia kysymyksiä, toisin kuin kumppaneilleen. Vastauksista ei paljoa referoimisen arvoista kyllä lohjennut.

Paras meistä juttelemaan lehdistön kanssa olisi Nash, vakuuttaa kolmikko yhteen ääneen poissaolevan jäsenensä puolesta.

Niin, mitä Havaijilla veneonnettomuudessa loukkaantuneelle Graham Nashille, 57, nyt kuuluukaan?

- Hänellä on kaksi jalkaa poikki, mutta hän on vahva ja urhea, ja toipuu hyvää vauhtia. Ainoa ongelma on se, että hän käyttäytyisi kuin vanhoissa sotaelokuvissa: se on vain lihashaava!, naurattaa Crosby.

- Paranemisen kanssa täytyy olla kärsivällinen. Hänen täytyy olla sängyssä tai pyörätuolissa, ja mieluiten tietyssä asennossa. Ei ole hyväksi yrittää nousta jalkeille liian varhain tai matkustaa lentokoneissa ja istua takseissa. Haluamme hänen paranevan kunnolla.

Luonnollisesti nelikon keskinäiset välit, eritoten Youngin ja Stillsin suhteet, kiinnostavat.

- Me soitimme samassa bändissä (Buffalo Springfield) jo kauan ennen muita. Olemme oppinet paljon, osaamme kunnioittaa ja kannustaa toisiamme, tähtäämme yhdessä tavoitteisiimme. Suhteemme pohjautuvat musiikkiin, ja välissämme on sähköä, sanailee Young.

- Olemme veljeksiä eri äidistä, viskaisee väliin Stills.

BUFFALOBOKSI TYÖN ALLA

Itse asiassa kipinä koko Crosby, Stills, Nash & Young -revivalille alkoi kyteä Stillsin ja Youngin tutkiessa yhdessä vanhoja Buffalo Springfield -nauhoja suunnitteilla olevaa boksia varten.

- Emme onnistuneet kuulostamaan koskaan studiossa niin hyvältä kuin lavalla. Meillä oli muka-tuottajia, jotka sanoivat että biisi on liian pitkä, soittakaa nopeammin, harmittelevat kumppanukset vieläkin.

Young oli kyllä taannoin esiintynyt yllätysvierailijana jollakulla kolmikon keikalla, mutta silloin ei puhuttu yhteistyöstä. Kun trion uusi levytysprojekti tuntui kaipaavan lisäpotkua, pyysi Stills Youngia soittamaan yhdelle raidalle kitaraa.

Neilin astuessa studioon oli nauhurissa toinen biisi, johon Young oitis ehdotti ja lisäsi osuutensa. Saman tien hän halusi kuulla kaikki muutkin nauhat, ryhtyi ideoimaan yhtä ja toista, ja toi seuraavalla viikolla kuuden biisin demot, joista pyysi kolmikkoa valitsemaan mieluisensa. Kun levy alkoi muiden mielestä jo kuulostaa kohtalaisen valmiilta, selitti Young miksi mikin asia kannattaisi vielä tehdä uudestaan. Muut kuuntelivat ja myöntyivät.

Osoituksena siitä, miten tosissaan Crosby, Stills ja Nash olivat musiikkinsa suhteen, pitää Young työskentelyn vapaaehtoisuutta. Kolmikko oli irtautunut Atlantic-levy-yhtiönsä leivistä, ja työsti äänityksiä puhtaasti omiin nimiin.

David Crosby muistuttaa heidän kaikkien oppineen jotain bisneksestäkin.

- Me teemme nykyisin vain sitä, mikä tuntuu hyvältä. Mikään levy-yhtiö ei määrää, mitä meidän pitäisi tehdä eikä meillä rahan puolesta ole tarvetta tehdä mitään.

- Nykyisin keskitymme kulloinkin työn alla olevaan lauluun. Emme ajattele seuraavaa biisiä tai keiden nimissä kappale julkaistaan tai agentteja tai levy-yhtiöitä tai kiertueita tai rahaa tai mitään muuta. Mietimme pitäisikö meidän palata kerran vielä kertosäkeeseen ennen biisin kolmososaa tai onko parempia sanoja kertoa jokin asia laulun tekstissä.

Youngillakin on sana lisättävänään: raha ja maine eivät osoittautuneet siksi, mitä joskus luultiin...

- Musiikkiteollisuus on nyt valtavaa multimiljardidollarien bisnestä, ei sitä mihin totuimme 60-luvulla. Me olemme edelleen mitä olemme, meillä on juuremme ja siteet, joita emme voi kieltää. Kun aloitimme oli nimemme Crosby, Stills & Nash ja sitten Crosby, Stills, Nash & Young, koska kaipasimme vapautta tehdä, mitä sitten haluammekaan. Emme halunneet sitoutua mihinkään bändeihin, mistä meillä kaikilla oli jo kokemus.

Stills havainnollistaa yhteistyötä.

- Studiot ovat nyt paljon parempia, me käytimme parhaita vanhoja temppujamme, ja panimme laitteiston työskentelemään puolestamme. 80-90 prosenttia stemmoistamme on laulettu niin, että olimme kaikki tasapainoilemassa yhden vanhan hyvä Neuman-mikrofonin ympärillä: otetaan kaksi perhosenaskelta taaksepäin, sitten yksi eteenpäin, no nyt on hyvä ja samat tasot. Lauloimme toisillemme ja toistemme kanssa.

Häkellyttävän upeiden lauluharmonioiden siivittämänä koko bändi yleensä syntyikin. Elettiin 60-luvun loppua aurinkoisessa Kaliforniassa, douppailtiin bileissä jonkun muusikkokaverin luona. Stephen Stills ja The Byrdsin riveistä tuttu David Crosby havaitsivat ääniensä soivan upeasti yhteen.

Voisitteko ottaa saman biisin uudestaan, niin laulan siihen kolmannen äänen, pyysi samoilla kutsuilla hengaillut Graham Nash, joka oli harjaantunut ylästemmojen mestariksi brittipoppibändin The Holliesin riveissä. Ja loppu, kuten tavataan sanoa, onkin historiaa.

SUPERBÄNDIN EGOTRIPPI

Kolmikon musisoinnissa hehkui magia, mutta jotain haluttiin lisää. Neil Young toi ryhmään panoksensa niin akustisia kuin sähköisiä instrumentteja käsittelevänä kitaristina sekä pianistina, ja tietenkin myös laulajana ja biisintekijänä.

Crosby, Stills, Nash & Youngin toinen yhteinen esiintyminen oli elokuussa 1969 Woodstockin festivaaleilla, mutta elokuvaa varten nelikko sai esittää biisinsä uudelleen kontrolloidummissa studio-olosuhteissa. Rumpaliksi rekrytoitiin Dallas Taylor ja basistiksi nuori tummapintainen Tamla Motown -meedio Gregory Reeves. Maaliskuussa 1970 ilmestyi uuden superbändin hartaasti odotettu esikoislevy, mestarillinen Déjà Vu, jolla - kulunutta fraasia käyttääksemme - kokonaisuus oli enemmän kuin osiensa summa.

Kaikki neljä kirjoittivat vahvoja ja kestäviä lauluja: albumin avaa Stillsin tyrmäävän upeasti soiva Carry On, Nash hippifilosofoi vastuuntunnosta opettavaisella kappaleella Teach Your Children, Crosby kiteyttää aikakauden kapinallisuuden fiiliksiä ryhdikkääseen rockpalaan Almost Cut My Hair, ja Young lyö tiskiin ikivihreän itkuvirtensä Helpless - ennen kuin bändi coveroi, ehkä tarpeettomastikin, Joni Mitchellin festarirunoelmaa Woodstock. Musiikillinen haastavuus ja mielikuvituksekkuus viettävät levyllä häkellyttävän harmonista riemujuhlaa. Ryhmän esimerkki ja soundi innoittivat lukemattomia muita laulajia, lauluntekijöitä ja bändejä, sekä hyvässä että ehkä myös pahassa.

Sisällä kuitenkin kuohui. Ehkäpä bändissä oli liikaa luovuutta, energiaa ja egoa, ehkäpä paineet, ennakko-odotukset ja kilpailuasetelmat olivat enemmän kuin mitä rocktähtitrippeyteen haksahtaneet musikantit osasivat käsitellä. Kun eri keikoilta äänitetty tuplalive 4 Way Street ilmestyi vuonna 1971, oli yhtye jo hajonnut. Kieltämättä epätasainen levy ei suinkaan ole niin huono kuin toisinaan annetaan ymmärtää, ja cd-uudelleenjulkaisun bonusbiisit vain laventavat bändin taiteellista kokovartalokuvaa, joka ulottuu herkistä akustisista hetkistä kauas perinteisen tonaliteetin tuolle puolen karkaaviin sähkökitaraduettoihin.

Vuonna 1974 ryhmä kasasi rivinsä lajissaan ennenkokematonta stadion-kiertuetta varten ja yritti päästä yhteistyön makuun myös studiossa, mutta turhaan. Crosby kuitenkin sai lopulta oman aktinsa kasaan, ja ystävänsä selvistelyn kunniaksi nelikko työsti vuonna 1988 ilmestyneen, yritteliäästi idealistisia ja poliittisia aikakausi- ja sukupolvikysymyksiä peilailleen albumin American Dream, mutta sillä kertaa keikoilla ei yhtyettä nähty.

Ehkäpä Crosbyn raitistuminen ei ollut riittävä syy, vaan teimme levyn liian aikaisin, pohtii Young nyt, ja julistaa epäröimättä bändin tehneen tasan kaksi hyvää levyä, ensimmäisen (Déjà Vu) ja viimeisen (Looking Forward).

CSNY2K

Eli takaisin Tukholmaan. Nimeä CSNY2K kantava kiertue risteilee siis pitkin Yhdysvaltoja tammikuusta huhtikuuhun. Kaikki keikat tehdään isoissa sisätiloissa, joissa lava pystytään rakentamaan niin, että yleisö paitsi ympäröi bändin joka puolelta, myös näkee ja kuulee hyvin. Bändiin on pestattu varsinaisia luottomiehiä, rumpali Joe Vitale, basisti Duck Dunn ja kosketinsoittaja Mike Finnigan. Millä mielellä tien päällä lähdetään, neljännesvuosisata edellisen kiertueen jälkeen?

- Hauskaa se oli silloinkin, mutta nyt kaiken voi tehdä paremmin. On videoscreenit, joista bändin näkee, äänentoisto on sata prosenttia parempi, valmiudet tehdä hyvä show isoissa paikoissa on paljon parempi. Saamme vielä sukat pyörimään jaloissa, lupailee Crosby.

- Meillä on rockjutun lisäksi tarjottavanamme myös tämä intiimi puolemme. Rockbändiyteen kuuluu asioita, joita yritämme välttää. Emme halua tulla ylivahvistetuiksi, tai ryhtyä soittamaan yleisölle musiinkin soittamisen asemasta, tähdentää Young ja korostaa esiintyjien ja yleisön ainutlaatuista henkilökohtaista kosketusta.

Ehkä juuri Youngin toivomuksesta ja äänentoistollisista vaatimuksista kiertueella soitetaan vain sisätiloissa.

- Minä rakastan soittaa myös ulkona, julistaa Stills.

- Tiedän kuinka vaikeata on saada ulkoilmakeikoilla kunnon soundi, kuulen sen monissa ihailemissani muusikoissa, kuten Keith Richardsissa. Kuinka kehnolta kitara voikaan kuulostaa eturivissä, vaikka lavalla se on aivan loistava, siinä sen yhden hyvän pikku styrkkarin kohdalla.

- Niin ei tapahdu meille, kuittaa Young nauraen.

Stills mutisee Elmore James -perinteestä, jossa kitara ja vahvistin ovat yhtä. Ja kiittää vielä saaneensa omaan kitaransoittonsa uutta kipinää, kiitos osaksi nimenomaan Youngin.

Ja sitten se kysymys, jonka takia toivoimme musikanttien vaivautuneen Pohjoismaihin saakka. Voimmeko odottaa CSNY:tä myös Eurooppaan? Crosby ei liikoja lupaile, ja pyörittelee sanojaan kuin täysiverinen poliitikko.

- Tiedämme olevan paljon kiinnostusta saada meidät Eurooppaan tai Japaniin tai Australiaan, mutta emme ole sitoutuneet mihinkään vielä. Teemme ensin tämän pikku kiertueen USA:ssa ja katsomme sitten. Jos rundista tulee jymymenestys mietimme mitä tehdä, mennäkö takaisin studioon, tullako tänne tai ehkä Japaniin. Tiedämme, että meitä haluttaisiin tänne, olemme kaikki olleet täällä aiemmin, ja meillä on ollut hauskaa täällä. Tulemme, jos niin on käydäkseen.

Se siitä sitten. Esitettävästä materiaalista ei kuitenkaan kärsitä pulaa.

- Joku taisi laskea että meillä neljällä on nimissämme yhteensä noin 900 laulua, joista noin 400 on Neilin, ynnäilee Crosby. Albumejakin musikantit ovat tehneet tahoillansa seitsemisenkymmentä.

- Meillä on varmaan 200 laulua joita voisimme esittää yhdessä. Toivottavasti tulemme harjoittelemaan niistä mahdollisimman monta, jotta voimme myös vaihtaa niitä tarpeen mukaan mahdollisimman paljon. Niin se olisi kaikkein terveellisintä, seikkailuhenkisintä ja hauskinta.

- Toivottavasti tulemme soittamaan kaikki uuden levyn biisit. Lisäksi olen varma, että tulemme esittämään - tai sitten joku saa pahasti turpiinsa - pari Buffalo Springfieldin biisiä, viittaa Crosby kumppaneihinsa.

- Itse maltan tuskin odottaa, että saan iskeä käteni pariin Neil Youngin soolobiisiin, hykertelee puolestaan Stills.

LAPSIA JA ISOISIÄ

Neil Young ei palauta biiseihin liittyvää kohteliaisuutta, vaan toppuuttelee turneeodotuksia muistuttamalla heillä kaikilla olevan myös perheet, joiden parissa halutaan viettää aikaa.

- Olemme poissa kotoa, kun teemme levyjä ja kiertueita. Se on työtämme ja sitä me teemme, mutta meillä on myös lapsia, ja joillakuilla lastenlapsia.

- Itse otan perheeni mukaan kiertueelle, ilmoittaa Crosby, jonka nuorin vesa Django on vasta viiden vanha.

- Sinun lapsesi voivat olla nuorempia ja tulla mukaan, mutta minulla on kasvavia skidejä high schoolissa, hän muistuttaa.

- Sama täällä, naurahtaa Stills sovittelevasti.

Löytyy kuitenkin vielä puheenaihe, johon Crosby, Stills ja Young vastaavat yksimielisesti yhteen ääneen. Kenenkäs vika olikaan, että viime kesän Woodstock-festivaali kääntyi väkivaltaiseksi murhenäytelmäksi?

- Promoottorien, korottavat äänensä kaikki kolme.

- Ei voi pyytää ihmisiltä yli kuutta dollaria vesitilkasta festivaalin viimeisenä päivänä samalla, kun soitetaan maailman kovaäänisintä ja aggressiivisinta musiikkia, manaa Stills.

- Se että käytetään Woodstockin nimeä mainoskikkana ei tarkoita sitä että mikään muistuttaisi alkuperäistä festivaalia. Paikka oli huono, järkkärit ansaitsivat kaiken, mitä tapahtui. Jengi käyttäytyi juuri niin kuin sen kuvittelikin käyttäytyvän, sadattelee Crosby, ja kertoo olleensa edellisillä, viisi vuotta sitten järjestetyillä festareilla.

- Siellä kukaan ei polttanut mitään. Hei, tuo ei ole totta, ehkä siellä paloi pari pientä juttua, hoksaa Crosby, ja demonstroi sormillaan marijounin imemistä.

- Musa ei tuhonnut Woodstockia, vaan ahneus, kommentoi Young. Festari olisi voinut olla rauhaa, rakkautta ja musiikkia, mutta järjestäjät rahastivat kaikesta mahdollisesta. Alueelle ei saanut tuoda omaa ruokaa tai juomaa, kaikkea piti jonottaa, kaikki oli ylihinnoiteltua, kaikki tajusivat, miten heitä oli huijattu. Järkkärit saavat olla tyytyväisiä, ettei käynyt sen pahemmin. Ei noin voi tehdä skideille. Kuvitelkaa, että samaa tapahtuisi Roskildessa tai jollain muulla isolla eurooppalaisella festarilla.

- Olen onnellinen ettemme soittaneet siellä, huokaa vielä Stills.

- Ja se olikin vuosituhannen viimeinen Woodstock-kysymys, kuittaa Crosby, ja kolmikko nousee tekemään lähtöä. Ehkäpä nykyisen ahneen bisnesmeiningin sättiminen sopiikin hippisukupolven ikonien viimeisiksi sanoiksi.

Ai niin, kysyttiinpä heiltä heti alkuun, miten suositut musikantit säilyttävät kosketuksensa tavalliseen elämään. Crosbyn vastaus on paljon puhuva.

- Parasta, mitä tiedän on olla yhdessä perheeni kanssa, se pitää jalat maassa suurenmoisesti. Haluan olla mukana oikeassa maailmassa, purjehtimisessa, lentämisessä, sukeltelemisessa, ne auttavat paljon. En halua jäädä julkkisuniversumin vangiksi. Internetin parhaisiin puoliin kuuluu se, että voi olla suoraan yhteydessä ihmisiin eri puolilla maailmaa. Ilman että kukaan pääsee väliin, mikä taas torjuu norsunluutorni-ilmiötä. Jos et itse omista tiedotusvälineitä, niin julkisuuteen liittyy paljon paskaa. Musa on totta, julkisuus paskaa.

Niinpä niin David, taidatkos sen paremmin sanoa.