Neil Young jos kuka on todellinen rock-työn sankari: vuonna -69 alkaneella soolourallaan mies on sinnikkäästi pukannut markkinoille keskimäärin LP:n vuodessa siinä, kun monet muut rock-artistit ovat tyytyneet huomattavasti rauhallisempaan tahtiin. Mutta Neil onkin todellinen rockin individualisti, jota ei voi syyttää ainakaan siitä, että hänen levynsä olisivat keskenään samanlaisia...

Kanadasta Kaliforniaan muuttaneen Neil Youngin sooloura alkoi Buffalo Springfieldin hajottua keväällä -68. Tai oikeastaan Neil sooloili jo bändin aikanakin sisäisten ristiriitojen vuoksi hän erosi välillä Springfieldistä ja teki sen albumeille joitakin raitoja käytännöllisesti katsoen omillaan. Jack Nitzsche avusti Neiliä hienolla Buffalo-raidalla Expecting To Fly ja oli tuottajana mukana myös hänen ensimmäisellä sooloalbmillaan, eikä miesten yhteistyö vielä siihenkään loppunut.

Folk kuului olennaisesti Youngin taustaan, mutta hänen musiikillinen skaalansa käsitti myös rockin. Miehen debyyttialbumi Neil Young ilmestyi alkuvuodesta -69 Reprise-merkillä, eikä nostattanut minkäänlaista kohua. Vaikka Buffalo Springfieldillä oli ollut oma vankka kannattajakuntansa, yhtyeen ainoaksi hitiksi jäi For What It's Worth, eivätkä pojat olleet laajemmin tunnettuja omillaan. Niinpä Youngin ensilevy ei hieman yllättäen onnistunut nousemaan edes Billboard-lehden 200 suosituimman levyn tilastoon. Kieltämättä se ei kuulu Youngin parhaisiin albumeihin, mutta hetkensä silläkin toki on. Ensi-LP:ksi se oli myynnillisesti huono siinä mielessä, että sen kappaleet olivat tyylillisesti hyvinkin erilaisia, ja jokseenkin tuntematonta nimeä Neil Young oli levyn perusteella vaikea asettaa mihinkään muottiin, mikä jälkikäteen ajatellen olisi sinänsä ollutkin oikea päätelmä! Youngin purevaa soolokitaraa kuullaan LP:llä jonkin verran, parhaiten raidalla I've Been Waiting For You, mutta myös jousia ja naiskuoroja. Viimeistään pitkä, akustinen ja sanoitukseltaan surrealistinen päätösraita The Last Trip To Tulsa pani monen pään pyörälle.

Oudon tuntuisesta esitystavastaan huolimatta jotkut LP:n lauluista ovat jääneet elämään. Erakkotarina The Loner toimi sittemmin paljon purevammin livenä ilman jousia, ja myös mystisen kiehtova The Old Laughing Lady on kaikunut Youngin konserteissa. Haikean kaunis Here We Are In The Years tarttui Neilin läheiseksi kokemaan aiheeseen vanhenemisesta ja kaupungin ja maaseudun vastakkaisuuksista, joita myös LP:n kansi kuvastaa. Youngin hienoin vanhenemista käsittelevä laulu Sugar Mountain ilmestyi hieman myöhemmin parinkin singlen b-puoliskona ja kuvasti kenties parhaiten hänen aina silloin tällöin esiin tunkevia folk-juuriaan. Albumille se päätyi vasta vuoden -77 Decade-historiikilla.

Lupaavan mutta hajanaisen ensialbumin perusteella sankaristamme tuskin olisi monikaan osannut povata tulevaa supertähteä. Neilin ohutta ääntä kuvataan useimmiten englannin kielen sanalla shaky (värisevä, horjuva, jne.), onpa hän itsekin käyttänyt pseudonyymiä "Bernard Shakey", mutta toisaalta hänen laulunsa on täynnä ilmaisuvoimaa ja tunnetta ja se erottuu muista välittömästi. jos kerran Dylan, miksei myös Young..?

Sooloura alkoi siis nihkeästi, mutta noihin aikoihin miehemme löysi onnekseen itselleen pitkäaikaisen yhteistyökumppanin yhtyeestä The Rockets. joka sai karsitussa triomuodossaan uuden nimen Crazy Horse. Basisti Billy Talbotin ja rumpali Ralph Molinan tanakka rytmiryhmä sekä komppikitaristi Danny Whitten muodostivat tuhdin trion, joka innoitti Neilin turvautumaan sähkökitaraansa ilman orkesteritaustoja, ja tuloksena oli erinomainen LP, joka toisin kuin edeltäjänsä oli myös tasapainoinen kokonaisuus.

Tuo kesällä -69 ilmestynyt Everybody Knows This is Nowhere esitteli Neil Youngin sinä persoonallisena sähkökitaristina, josta on tullut yksi hänen pidetyimmistä osa-alueistaan. Soolokitara oli tuossa vaiheessa Neilille jo vanha tuttu kumppani; hänen varhaisiin vaikuttajiinsa saralla kuului Hank Marvin, myöhempiin taas itse Jimi Hendrix. Buffalo Springfieldin kulmakiviin kuuluivat Youngin ja Steven Stillsin väliset tuliset soolokitarataistelut. Myös Stills oli kova Hendrix-friikki, mutta miesten hengenheimolaisuutta kaivoivat egojen kalskahtelut, jotka Crazy Horsesta ilmeisestikin puuttuivat. Aivan silkkaa kitaratulitusta levy ei sentään ole, harva Neil Young LP on täysin "yhtä ja samaa" -kansanlaulun omaisella raidalla Running Dry valokiila kohdistuu vierailevaan Rockets-viulisti Bobby Notkoffiin.

Suuri osa Youngin tekemistä lauluista on sinänsäkin hienoja, mutta lauluista irrallaankin juuri hänen soolokitaransa, jonka usein hyvin raaka soundi on aivan yhtä ilmaisuvoimainen ja lähes yhtä tunnistettava kuin miehen äänikin, alkaa usein elää omaa elämäänsä. Neilin sormenpäistä irtoaa yhtä lailla tunnetta kuin hänen äänestäänkin, vaikka kumpikaan alue ei teknisesti ajatellen ole järin hääppöinen. Everybody Knows This Is Nowherella Neil nousi ansaitusti persoonallisten kepittäjien ykkössarjaan, mistä suurin ansio kuului pitkille raidoille Down By The River ja Cowgirl In The Sand, unohtamatta myöskään Youngin perusjytäpalaa Cinnamon Girl. Toisin kuin bändittömällä ensilevyllä, homman nimi oli lähinnä "kerralla purkkiin", ja fiilis oli sen mukainen.

Vastausta kysymykseen "mikä loppujen lopuksi nosti Neil Youngin kuuluisuuteen?" ei voi antaa lyhyen yksiselitteisesti. Toki hän oli lahjakas, mutta kiistaton tosiasia on myös se, että kun Young liittyi kesällä -69 neljänneksi pyöräksi tiedostavien kukkaislapsien lemmikkitrioon Crosby, Stills & Nash, hänen nimensä sai aivan uutta kaikupohjaa. Yhteistyön yhdistävänä lenkkinä toimi leirien yhteinen manageri Elliott Roberts. Nelikon toinen keikka sattui vielä olemaan Woodstockin festivaaleilla... Vaikka Everybody Knows -LP ei kovin korkealle USA:n myyntitilastoissa yltänytkään, se pysytteli listoilla lähes kaksi vuotta -puolet kauemmin kuin mitä Youngin ensimmäinen rupeama em. superkombossa kesti. - Ennen kuin liityin Crosby, Stills & Nashiin, tein molemmille osapuolille selväksi, että kuulun itselleni, Neil kommentoi.

CSN & Y -nelikon LP:tä valmisteltiin huolella loppuvuodesta -69. Kitaransa ja laulunsa lisäksi Neil antoi keväällä -70 ilmestyneelle Déja Vulle kaksi omaa lauluaan, joista kotokaipuuta henkivä Helpless on jäänyt elämään myös Youngin live-esiintymisissä. Country Girl on isoine taustoineen lähempänä ensi-LP:n kokeiluja ja Young työsti sen pitkälti ilman muun kolmikon apua. Vaikka Déja Vuta valmisteltiin satojen studiotuntien ajan ja vaikka poikien komeat lauluharmoniat antoivat yleisölle mielikuvan myös kombossa yleisestikin vallitsevasta harmoniasta, totuus oli paljon karumpi. Tosiasiassa nuo neljä muusikkoa kinastelivat paljon, mutta olivat perin harvoin studiossa samaan aikaan.

Hippien kukat alkoivat kuihtua Altamontissa (jossa CSN & Y:kin esiintyi), ja nelikon väliset räiskyvät ristiriidat alkoivat samoihin aikoihin jäytää bändin näennäistä yhtenäisyyttä. Steven Stills oli Youngin vanha taistelupari jo Buffalo Springfieldissä, mutta muitakin hang-uppeja porukassa löytyi. Yhtyeen suosio oli kuitenkin alusta saakka kova, ja sitä pönkittivät vielä esiintymiset jättiareenoilla ja Déja Vu -LP, joka "siisteydestään" huolimatta oli kuitenkin laulujensa, esitystensä ja jopa kansiensa puolesta täysipainoinen pakkaus.

Heinäkuussa -70 "kaverukset" olivat saaneet toisistaan tarpeekseen ja heidän tiensä erkanivat, eivät kuitenkaan lopullisesti. Sitä ennen Neil oli kirjoittanut tunnepitoisen purkauksen Ohio Kentin yliopistossa tapahtuneesta kansalliskaartin tekemästä verilöylystä, joka päätyi neljän opiskelijan kuolemaan. Se levytettiin tuoreeltaan ilman yhtyeelle tyypillisiä päällekkäisäänityksiä ja julkaistiin saman tien singlenä. Tunnelataus oli kova ja tekijä onkin nimennyt Ohion "parhaaksi CSN & -raidakseen".

Neil kiteytti tässä vaiheessa näkemyksensä superkombosta näin: -CSN & Y on tarkka bändi, vähän kuin Beatles. Crazy Horse taas on rajumpi ja rennompi, kuin Rolling Stones. Rolling Stones on suosikkibändini... Hän on kuitenkin sanonut myös: -CSN & Y antoi meille kaikille voimaa tehdä, mitä olemme tehneet. Keväällä -71 julkaistiin vielä tupla-LP Four Way Street dokumentiksi bändin edellisen vuoden konserteista. Se nousi Déja Vun lailla USA:n listaykköseksi. Bändin esiintymisten tapaan ensimmäinen levy oli akustinen ja toinen sähköinen. Akustisella puolella Young esitti mm. Buffalo-aikaisen laulunsa On The Way Home, jonka levytyksessä hänen osuutensa oli ollut hyvin vähäpätöinen. Vasta tekijän itsensä esittämänä laulun koko komeus pääsi oikeuksiinsa. Akustisen osuuden mielenkiintoisuutta lisäsi vielä tyystin erilainen näkemys Cowgirl In The Sandistä. Sähköisellä puolella oli pitkä kitarajami Neilin tuolloin tuoreesta laulusta Southern Man, joka ilmestyi sitten miehen kolmannella soololevyllä huomattavasti kiinteämmässä muodossa.

Ja tuo tärkeä kolmas albumi After The Gold Rush sinetöi Neil Youngin suosion. Levy esitteli enimmäkseen trubaduuri-Neilin, edellisen LP:n soolokitaravoittoisuus tiivistyi raidoille Southern Man ja When You Dance I Can Really Love. Bändi oli kuitenkin levyllä vahvasti esillä, Crazy Horsea oli täydennetty Jack Nitzschellä, Nils Lofgrenilla ja Steven Stillsillä, jonka panos vaikutti osaltaan levyn komeisiin lauluharmonioihin. LP jatkoi myös Youngin edellisellä albumilla alkanutta yhteistyötä tuottaja David Briggsin kanssa.

Syksyllä -70 ilmestyneen After The Gold Rushin monivivahteisille lauluille oli toiminut innoittajana Neilin lukema käsikirjoitus saman nimiseen elokuvaan, jota ei koskaan filmattu. Maestro itse kylläkin innostui myös elokuvan tekemisestä. LP oli valtaisa arvostelu- ja myyntimenestys, joka nousi USA:n listoilla kymmenen myydyimmän LP:n joukkoon. Suomessa miestä tuntui ylistävän vain Hesarin Helena Ylänen, mutta siitäkin huolimatta Neil Youngin tulevaisuus näytti ruusuiselta...

Tämän suppean Neil Young -historiikin tarkoitus ei ole repostella miehen yksityiselämää, mutta hänen seuraavan kautensa valottamiseksi kannattaa ottaa esiin muutama fakta. CSN & Y:n hajoamisen lisäksi Neiliä kohtasi vuonna -70 myös kipeä avioero. Eikä siinä vielä kaikki, muutenkin horjuvan terveyden omaava laulaja joutui tuolloin tinkimään selkävamman vuoksi live-esiintymisistään ja vetäytyi enimmäkseen syrjään farmilleen, jossa nauhoitteli seuraavaa LP:tään.

Hiljaisen vuoden -71 jälkeen ilmestyneen Harvestin kohtalona oli olla Neil Youngin odotetuin LP. Sellaisenaan se oli monille vanhoille faneille pettymys, mutta suuri yleisö otti levyn ja siltä poimitun singlen Heart Of Gold toden teolla omakseen. Neil on aina ollut enemmän albumi- kuin single-artisti, mutta Harvestin lisäksi myös tuo 45:nen nousi USA:n ykköseksi. Neil Youngista oli tullut "päivän nimi", mutta mies itse koki monien kadehtiman asemansa epämukavana. Hän teki tietoisen ja rohkean valinnan olla toistamatta itseään ja asetti omat mieltymyksensä yleisön odotusten etusijalle.

Harvest ei toki ole mikään huono levy, ja Neil Young on aina ollut enemmän melankolian kuin hilpeyden mestari -siitäkin huolimatta Harvestilta välittyvä surumielisyys kanavoituu jotenkin vaisuna vailla Neilille tyypillistä kovaa tunnelatausta. Samaa voidaan sanoa myös sitä seuranneesta Time Fades Awaysta, mutta siinä on sentään kiehtovaa hiomattomuutta, Harvest on kiusallisen siisti levy. Crazy Horse -tyylistä ei levyllä ole hajuakaan, vaan tuhdin trion on korvannut enimmäkseen studiokokoonpano Stray Gators, jonka jäsenistä Young on sittemminkin työskennellyt etenkin steel-kitaristi Ben Keithin kanssa.

Neilin sadonkorjuu tapahtui suurilta osin kantritunnelmissa, ja se painotti liikaakin miehen roolia laulaja-lauluntekijänä. Levy oli osin nauhoitettukin Nashvillessä, mutta Jack Nitzchen tuottamat kaksi raitaa saivat taustalleen peräti Lontoon Sinfoniaorkesterin! Hellapoliisia haikaileva A Man Needs A Maid kuulostaa bootlegeilla paljon vakuuttavammalta, kun Neil esittää sen vain pianon säestyksellä. Pahalta tyylirikolta vaikuttanut veto oli sinänsä varsin enteellinen Neilin tulevia levyjä ajatellen. Huumeiden ansoista varoittava The Needle And The Damage Done on After The Gold Rushin ohella Youngin useimmin soittamia livekappaleita, ja livenä se on taltioitu myös Harvestille. Myös tuosta laulusta. jonka Neil oli kirjoittanut Danny Whitten mielessään, tuli ikävällä tavalla hyvin enteellinen. Youngin farmia hoitavasta "old timerista" innoituksensa saanut Old Man kuului albumin aateliin, mutta singlenä se ei onnistunut toistamaan Heart 0f Goldin menestystä.

Saatuaan selkänsä kuntoutettua Young oli muutenkin piristynyt ja taas loppuvuodesta -72 valmis lähtemään tien päälle. Laaja Pohjois-Amerikan kiertue Crazy Horsen kanssa buukattiin alkuvuodeksi -73. Huumeiden kanssa pelehtinyt kitaristi Danny Whitten oli kuitenkin harjoituksissa niin surkeassa jamassa, että Young antoi hänelle kenkää. Muutama tunti sen jälkeen neula teki lopullisen vahinkonsa ja Whitten kuoli heroiinin yliannostukseen marraskuussa 1972.

- Se pani minut sekaisin. Rakastin Dannya ja tunsin olevani vastuussa, Young muisteli surullista tapausta vuonna -75. Hetkellistä valonpilkahdusta seurasi uusi, entistä syvempi masennuskausi. Suunniteltua kiertuetta ei peruttu, mutta Harvestin sytyttämä yleisö sai kuulla hyvin erilaista musiikkia kuin tuo hiottu LP piti sisällään. Talbot ja Molina eivät kiertueelle lähteneet ja Crazy Horse näytti päästäneen viimeisen hirnahduksensa Whittenin myötä.

Loppuvuodesta -73 julkaistu live-LP Time Fades Away on dokumentti Youngin tuolloisesta alavireisyydestä. Kiertuemanageri Leo Makota vahvisti myöhemmin, että bändi ei missään vaiheessa saanut hommaa toimimaan. Levy olikin melkoinen floppi Harvestin jälkeen, ja kun sitä oli edeltänyt vielä välityönä julkaistu kaamea tupla-soundtrack Journey Through The Past Neilin omasta sekoiluelokuvasta, joka ei ole koskaan ollut laajemmassa levityksessä, alamäki tuntui varsin jyrkältä. Aika on nostanut Time Fades Awayn kestävimmiksi raidoiksi herkän pianopalan Love In Mind ja etenkin omaelämäkerrallisen vuodatuksen Don't Be Denied, jossa miehemme sanoo olevansa "kerjäläinen alastomassa valepuvussa", mutta "bisnesmiehen silmin miljonääri". Raha ei tee onnelliseksi ja Neil Youngia se ei tuntunut edes rauhoittavan...

Young haki kesällä -73 lohtua masennukseensa vanhoista kumppaneistaan CS & N:stä. Suhteiden uudelleen muovautumisessa auttoi se, että Crosby ja Nash olivat olleet mukana vierailijoina tuolla Youngin pahamaineisella kiertueella. Kumppanusten oli määrä nauhoittaa paljon odotettu comeback-levy Havaijilla, mutta homma kuivui kuitenkin kokoon. Kun CSN & Y:n roudari Bruce Perry kuoli vielä noihin aikoihin huumeisiin, Youngin mieli oli taas maassa. Hän sai viimein surutyönsä puristettua albumille Tonight's The Night, joka tosin jäi tuossa vaiheessa vielä purkkiin. Neil lähti myös kiertueelle Talbotin, Molinan, Nils Lofgrenin ja Ben Keithin kanssa, kokoonpano nimettiin Santa Monica Flyersiksi. Räjähtäneen oloinen Young sai yleisön äimäksi banaaleilla keikoilla, joilla oli mukana omituista rekvisiittaa, mm. palmuja ja kiiltäviä korkosaappaita. Laulujen välillä Neil soperteli omituisuuksia komiikan ja tragiikan välimailla, ikään kuin olisi manannut kuolleiden ystäviensä henkiä esiin. Masentavaan lauluun Tonight's The Night saatettiin palata useaan otteeseen - helposti sulatettava sadonkorjuu oli muuttunut absurdiksi teatteriksi...

Kesällä -74 ilmestynyt On The Beach oli vain asteen Time Fades Awaytä rohkaisevampi, mutta lähemmin kuunneltuna kuitenkin paljon antoisampi. Mukana oli sekä Youngin vakimiehistöä (Talbot, Molina, Keith) että vierailijoita (The Bandin Rick Danko ja Levon Helm). Kansikuvassa Young seisoskelee hylätyllä uimarannalla merelle katsellen, ja laulut heijastelevat pitkälti noita tunnelmia. Albumin melodisinta antia edustaa herkkä See The Sky About To Rain, josta tosin voidaan sanoa samaa kuin A Man Needs A Maidistä - sen bootleg-versio (vain Neil ja piano) on vieläkin koskettavampi. Todelliset "kovat palat" taas olivat pitkä nimiraita ja vielä pitempi päätösraita Ambulance Blues. Mielipiteet levyn suhteen menivät ristiin, NME:kin julkaisi On The Beachistä kaksi eriävää arviota. Yleinen konsensus alkoi olla, että Neil Young mässäilee tuskalla väsyttävyyteen saakka kuin juoppo, joka sopertaa kuulijansa korvaan kerta toisensa jälkeen samaa masentavaa nyyhkytarinaa.

Vaikka levyt eivät enää myyneetkään entisiä määriä, Neiliä ei suinkaan ollut unohdettu. Tärkeänä osoituksena (ja sinänsä ovelana vetona nimen esillä pysymiseksi?) nim(i)en vetovoimasta oli CSN & Y:n odotettu reunion-kiertue kesällä -74. Esiintymispaikat olivat jättiluokkaa ja kiertue oli siihen mennessä rock-historian eniten rahaa kassoihin haalinut rundi. Nelikon uskomattomasta suosiosta kertoo sekin, että sen levy-yhtiö Atlantic pukkasi tuolloin uuden levyn puutteessa myyntiin kokoelman So Far, joka nousi USA:n ykköseksi ilman ainuttakaan uutta raitaa! Konserttiyleisöt tietysti janosivat juuri noita vanhoja suosikkilaulujaan, mutta Neil uskalsi esittää heille myös uusia kappaleitaan, kuten Long May You Run, Human Highway ja Pushed It Over The End, joka päätyi myöhemmin jonkin merkillisen konkelon kautta Italiassa julkaistun Young-boxin bonusmaksiksi. Uusi CSN & Y -albumi olisi tuossa vaiheessa arvatenkin myynyt kuin leipä.

Sellainen olikin jälleen kerran suunnitteilla, mutta jälleen kerran egot kalskahtelivat liikaa ja Young lähti taas omille teilleen. - Heti kun CS & N ei sopinut hänelle, hän jätti meidät kuin vanhan käärmeennahan, Graham Nash kiteytti asian. Kylmä tosiasia oli, että kolmikko tarvitsi Neil Youngia enemmän kuin Neil Young kolmikkoa.

Ennakkotiedot Youngin seuraavasta Homegrown-albumista levisivät maailmalle alkuvuodesta -75. Akustisvoittoinen levy oli tekijänsä mukaan "eräänlainen jatke Harvestille". Hän päätti kuitenkin, että ensin oli Tonight's The Nightin vuoro, ja se julkaistiinkin viimein kesällä -75. Tonight's The Night on Neil Youngin synkän kauden suru- ja suurtyö. "Santa Monica Flyers" -peruskokoonpanolla purkitettu levy on vailla minkäänlaista studiokikkailua ja se edustaa Youngia riisutuimmillaan. Synkeä tunnelataus tihkuu riipivänä urilta, mutta kaupallisesti ajatellen LP oli varma floppi. Arvostelijat olivat kuitenkin syystäkin myötämielisiä ja Neilin kadonnut kredibiliteetti palautui.

Sitten ilmoitettiin. että Homegrownia ei julkaistaisikaan. Eräässä vaiheessa Neilin selitys oli, että levy oli "liian henkilökohtainen". Toinen mahdollinen syy sen raakkaamiseen saattaa olla se, että Crazy Horseen oli löytynyt Danny Whittenin tilalle kitaristi Frank Sampedro, josta tuli Youngin kaipaama uusi aisapari. Crazy Horse nousi jälleen tuhkasta, ja bändi teki jopa yllätyskeikkoja pohjoiskalifornialaisissa baareissa! Neil sai taas vakan alla piilottelemansa soolokitaran oikeaan vireeseen ja innon päälle, joten on hyvin mahdollista. että viimeistään siinä vaiheessa hän ei enää halunnut antaa musiikistaan Homegrownin edustamaa kuvaa.

Oli miten oli, valtaosa Homegrownista jäi hyllylle, mutta Neilille tyypilliseksi vakiintuneeseen tapaan hän käytti osan raidoista muissa yhteyksissä. Nimikappale ja Star Of Betlehem päätyivät osaksi albumia American Stars 'N Bars ja Deep Forbidden Lake ja Love Is A Rose mahtavalle Decade-kokoelmalle. Vielä vuoden -80 Hawks And Dovesille päätyivät laulut Little Wing ja The Old Homestead. Neil Youngin albumit ovat pitkälti palapelejä eri sessioista.

Homegrownin hyllytyksestä huolimatta vuodesta -75 tuli Youngin ystäville yksi parhaista vuosista, vaikka Tonight's The Night henkikin vielä miehen masennusvuosista, loppuvuodesta ilmestynyt Zuma oli jo täynnä uutta intoa. Kuka muu Youngin suuruusluokan stara on muuten puolen vuoden sisään julkaissut kaksi omalla tavallaan yhtä mahtavaa albumia? Eipä tule äkkiseltään mieleen ketään.

Zuma paukautti stereoista kuuluviin vastaavanlaisen sähkökitaratulituksen kuin Everybody Knows This Is Nowhere, mutta ei ollut kuitenkaan sen toisinto. Neilin ja Frank Sampedron kitarat kipinöivät ja sähisevät läpi nipun upeita rock-piisejä ja rytmiryhmä Talbot ja Molina osoittaa, missä Crazy Horsen tanakkuus lepää. Drive Back enteili jo Youngin tulevaa "punk-kautta" ja pitkät Cortez The Killer ja Danger Bird hehkuivat kuumaa mystisyyttä. Intiaanimytologiaan seonnut Neil pani Cortezissa länsimaisen kulttuurin raakalaismaisuuden ja inkojen saavutukset vastakkain keskenään, ja lisäsi mukaan ripauksen reinkarnaatiota. Klassikko, kuten koko albumikin, jonka useista lauluista välittyy myös erään rakkaussuhteen (katkera) päättyminen. Tuska kanavoitui kuitenkin väkevänä, ei alavireisen masentavana.

Young ei olisi kuitenkaan ollut Young, ellei mukaan olisi laitettu myös jotain levyn "valtavirrasta" poikkeavaa. Looking For A Love oli kevyt kantrihölkkä. Pardon My Heart akustista Neiliä ja levyn päättävä Through My Sails kaunista CSN & Y -hymistelyä nelikon kesken jääneistä albumisessioista. Toisaalta taas (em. raitojen vuoksi?) Zumalta jätettiin hyllylle "ylijäämäraita" nimeltä Like A Hurricane, josta tuli sittemmin yksi kaikkein tunnetuimmista Neil Young -kappaleista. Hämmästyttävää on myös se, että loistava ja "kaupallinenkin" Zuma nousi jenkkilistoilla vain vaatimattomalle 25. sijalle, minkä tuntumaan Neilin albumit tuntuivat 70-luvun puolivälissä jumiutuneen.

Vaikka Crazy Horse korskui taas täysillä. Neil ei tuttuun tapaansa kuitenkaan tyytynyt ratsastamaan pelkästään vanhalla pollellaan. Vielä vuoden -75 puolella Youngin ja Steven Stillsin suhteet lämpenivät yllättäen ja Neil vieraili vanhan kiistakumppaninsa keikoilla hyvällä menestyksellä. -Tästedes aion sisällyttää ainakin yhden Neil Young -piisin jokaiselle sooloalbumilleni, ekstaattinen Stills uhosi. ]oopa joo... No, harmoniaa jatkui niin pitkälle. että Young meni Stillsin silloisen yhtyeen kanssa studioon Miamissa keväällä -76. Yhteistyö oli kuitenkin lähinnä näennäistä ja kumpikin isännöi omia laulujaan. Neil ehdotti yllättäen lääkkeeksi Crosbyn ja Nashin kutsumista mukaan sessioihin.

Kaverukset saapuivatkin paikalle ja nauhoituksia jatkettiin nelisin. Crosby ja Nash joutuivat kuitenkin poistumaan kesken kaiken omien hommiensa pariin. Kesäksi -76 buukattua Stills-Young -kiertuetta harkittiin laajennettavaksi CSN & Y -kiertueeksi, mutta aika oli tiukalla niin harjoitusten kuin valmisteilla olleen albuminkin suhteen. Stills ja Young ratkaisivat Gordionin solmun pyyhkimällä Crosbyn ja Nashin lauluosuudet nauhoilta ja viimeistelivät levyn ilman heitä. Seurauksena oli tietenkin lihava riita. Hoh-hoijaa...

No, joka tapauksessa kokoonpano Stills-Young Band lähti tien päälle aikataulun ukaisesti. Ohjelmistossa oli uusien esitysten lisäksi lauluja molempien soolokaudelta, CSN & Y - ja jopa Buffalo Springfield -kaudelta. Menneet tuntuivat olevan menneitä. mutta kuinka ollakaan, Young lähti jälleen kerran omille teilleen kesken kiertueen. Virallinen selitys oli, että Youngin kipeytynyt kurkku piti leikata, mutta Youngin Stillsille lähettämä sähke valottaa asiaa hieman toisin: "Hyvä Steven, hassua kuinka jotkut spontaanisti alkaneet jutut päättyvät näin. Syö persikka. Neil."...

Tuota ainutkertaista yhteistyötä kuulemattomille ilmestyi lohduksi tuo Miamissa nauhoitettu LP Long May You Run (tahatonta komiikkaa?!) alkusyksystä -76. Levyllä ei ole ainuttakaan yhteistyölaulua ja on melko selvää, että miehet ovat todella lähinnä vain vierailleet toistensa raidolla. Stillsin komean päätösraidan Guardian Angel olisi kruunannut hienosti kitaristien välinen tulikepitys, mutta se jää puolitiehen. Vaikka kyseessä onkin siis tavallaan "kaksi soololevyn puolikasta". albumia kuuntelee varsin mielikseen. Sen ilmestymisaikana Neilin synkkä kausi oli hänen ystävillään vielä tuoreessa muistissa. ja miehen tuolloiset rennot fiilikset olivat kuin raikas tuulahdus kaiken hänen vuodattamansa tuskan jälkeen. Nimikappale, Midnight On The Bay ja Ocean Girl edustavat Youngia rennoimmillaan, terävyyttä löytyy vain raidalta Fontainebleu, sekin varsin helposti sulatettavassa muodossa. Varsinaista "easy listening" -Youngia, mutta sellaisenaankin perin nautittavaa.

Vuoden -76 sähläysten jälkeen menikin pitkä aika ennen kuin Neil Youngin ja CS & N -kolmikon tiet yhtyivät. Ja miksi olisivatkaan, kun Neil eli muutenkin omaa nousukauttaan. Seuraavana kesänä ilmestynyt American Stars 'N Bars oli paketoitu huimaan kanteen, joka paljasti nimen (itseironiseksi?) sanaleikiksi. Sisältö oli todellinen Neil Young -puzzle; yhtenäinen ykkössivu oli peräisin Nashvillessä nauhoitetuista kantri-sessioista, kakkosposki sieltä täältä. Harvest-tunnelmiin osin palaava a-puoli ei ole ikimuistoisinta Youngia, sinänsä tasapainoista, mutta vailla sitä jotakin. Neil oli paneva samalla saralla paremmaksi myöhemmin.

Like A Hurricane on Crazy Horse -revittely melodisimmillaan. Singleksi se oli liian pitkä, mutta kaikkihan sen silti tuntevat. Em. Homegrown-raidat hajottivat vielä osaltaan LP:n yhtenäisyyttä, mutta Neil kokoaa levyt, me kuuntelemme...

Young-faneille vuoden -77 kruunasi jo edellisenä vuonna rummutettu mahtava Decade-tripla, joka ei tyytynyt olemaan nopeasti kasattu "best of' .Tuttujen, eri aika- ja tyylikausilta olevien Neil-raitojen lisäksi mukana oli aiemmin julkaisematontakin tavaraa, ja lisäksi maestro oli raapustanut lauluista mukaan henkilökohtaiset kommenttinsa monilta levyiltään tutuilla kammottavilla harakanvarpaillaan. Jos joku ei tuolloin ollut huomannut, että sankarissamme on monia puolia. viimeistään Decade paljasti asian. Noista puolista lisää ensi kerralla, jolloin Neil Young palaa taas USA:n Top 10:een ja kohtaa sitten 80-luvun...