Neil Young on ehdottomasti legendaarisen asemansa ansainnut. Hän on yksinkertaisesti nerokas biisintekijä. Youngin taiteessa on sekä kauneutta että rosoisuutta. Young on monipuolinen artisti, joka toisaalta herkissä ja hauraissa lauluissaan (mm. Birds, Love In Mind, Wrecking Ball) osaa välittää hauraan ja haavoittuvan ihmisen tuntemuksia; toisaalta hullun hevosen lailla rokkaavissa lauluissaan Young niinikään heijastaa monia eri sävyjä luovan artistin mielikuvituksesta. Monissa Neilin lauluissa on vahva melankolinen tunnelma. Ehkä suomalaisen vähäpuheisen karujen metsien asukin on siksi niin helppo samaistua Neilin musiikkiin! Melankolisuus ei kuitenkaan ole yksinomaisesti leimallinen piirre Youngin lauluissa. Varmasti monia Youngissa viehättää myös se, että hän kuulostaa ja näyttää ja laulujensa maailmassa välittää kuvaa konstailemattomasta perusjätkästä. Young on tinkimättömästi ja menestyksellisesti ollut vuosikymmenestä toiseen oman tiensä kulkija. Young ei ole mikään tyhmä tyyppi vaan pohdiskeleva ihminen joka lauluissaan usein ilmaisee itseään kryptisillä lupsakkuuksilla.

Olen nähnyt Youngin kahdesti livenä, Ruisrockissa 1996 ja Hartwall Areenalla 2001. Ruisrockin keikka oli hieno! Young ja Crazy Horse olivat livenä juuri sitä mitä olin odottanutkin ja vieläpä moninkertaisesti. Yhtyeen soitto kuului hyvin kentän takaosaankin, jossa seurasin keikkaa. Keikka oli kokonaisuudessaan tyylikäs, mutta erityisen hyvin ovat mieleen jääneet Barstool Blues, Music Arcade ja Like A Hurricane.

Myös Areenan keikalla Neilin ja yhtyeen soitto kuului hyvin katsomon takaosaankin, jossa seurasin esitystä. Tästä konsertista jäi erityisesti mieleen mm. mestarin sooloesitys After The Goldrush, samoin kuin Down By The River, johon yleisön taputuskuoro toi yllättävän vuorovaikutuksen mukaan.

Sitten hieman omia mielipiteitä Youngin levyistä. Buffalo Springfieldin kolmesta levystä kaikkein vähiten olen luultavasti kuunnellut yhtyeen debyyttilevyä. Levy on silti toki mielestäni varsin mainio kokonaisuus. Ensimmäisenä tietenkin täytyy mainita levyn hittibiisi For What It's Worth. Neilin osuus laulunkirjoittajana tällä levyllä on varsin suuri. Neilin viidestä kappaleesta omia suosikkejani ovat ne kolme kappaletta, joita Neil ei itse laula vaan jotka laulaa Richie Furay, ja näistä varsinkin Nowadays Clancy Can't Even Sing sekä Flying On The Ground Is Wrong. Vielä levyn suosikkibiiseihini kuuluu Steven kirjoittama Everybody's Wrong.

Siinä missä edellisestä levystä pidän kokonaisuutena vain varovaisesti, yhtyeen kakkoslevystä Buffalo Springfield Again pidän todella paljon! Levy on kokonaisuutena klassikkoainesta. Levyllä on moneen suuntaan ulottuvaa ulotteisuutta ja sävyjä enemmän kuin ykkösalbumilla. Levyn kaikki kolme Youngin biisiä Mr. Soul, Expecting To Fly ja Broken Arrow ovat erinomaista vuoden 1967 Neiliä. Levyllä ei ole montaa keskinkertaista kappaletta. Steven biiseistä varsinkin Bluebird ja Rock & Roll Woman todella kuuluvat parhaitten Springfield-biisien joukkoon. Kolmesta Richien biisistä A Child's Claim To Fame on ihan levyn parhaimmistoa, ja Sad Memory on tunnelmallinen kappale.

Myös yhtyeen viimeinen levy Last Time Around on melko tyylikäs kokonaisuus, jonka folkrockissa on sekä pop-, kantri- että soul-sävyjä. Levyllä on muutamia yhtyeen koko tuotannon parhaimmistoon kuuluvia kappaleita. Levyn parhaimmistoa edustavat kaksi Youngin kappaletta On The Way Home ja I Am A Child. Muista kappaleista omiin suosikkeihini kuuluu ainakin Stillsin Pretty Girl Why.

Youngin ensimmäistä soololevyä kuuntelen melko harvoin, koska Youngilla on paljon parempiakin levyjä. Ei tämä toki mikään huono levy ole. Jo ykköspuolen ekana kuultava instrumentaali The Emperor Of Wyoming on omalla tavalla viehättävä melodisuudessaan. Levyn parhaimmistoa ovat The Loner ja The Old Laughing Lady, jotka ovat epäilemättä tämän levyn biiseistä useimmin Neilin konserteissa kuultuja. Maininnan ansaitsee myös ainakin I've Been Waiting For You, josta David Bowie levytti mainion cover-version jokunen vuosi sitten. Levyn erikoisin kappale on viimeisenä kuultava pitkä akustinen The Last Trip To Tulsa (erikoinen kappale on nimenomaan tekstiltään).

Everybody Knows This Is Nowhere aloittaa suurten Neil Young -levyjen sarjan, sarjan joka jatkuu 70-lopulle asti. Tässä levyssä on jo aika paljon suuren levyn aineksia. Crazy Horsen soitto luo pohjan levyn yleisilmeelle. Levyn kuudesta kappaleesta erottuvat parhaina Young-klassikko Cinnamon Girl, samoin kuin levyn letkeä nimikappale. Myös Down By The River ja Cowgirl In The Sand ovat taattuja Neil-klassikoita.

CSN&Y-yhtyeen Deja Vu on niin ikään todellinen rock-klassikko, jonka pitäisi löytyä jokaisesta sivistyneestä levyhyllystä. Youngin kaksi biisiä Helpless ja Country Girl eivät todellakaan ole ainoita levyn huippuja, vaan albumilta löytyy biisihelmiä paljon: Stillsin Carry On, Nashin Teach Your Children ja Our House, Crosbyn Almost Cut My Hair ja Deja Vu, cover Joni Mitchellin Woodstockista… oikeastaan koko levy on todella hieno.

After The Gold Rush on rockmusiikin ehdottomia kulmakiviä. Jos täytyisi nimetä vain yksi Youngin levy, luultavasti olisin sitä mieltä että tämä levy on Neilin suurin mestariteos. Levyn ilmaisussa on sekä kauneutta ja runollisuutta että rosoisuutta ja rokkisäröä. Mitään negatiivista on vaikea sanoa tästä levystä. Ehkä ainoa välipala timanttisten biisien keskellä eräänlaisena suvantokohtana on Oh Lonesome Me -cover. Lähes kaikki muut levyn kappaleet ovat Young-klassikkoja, erityisesti nimikappale sekä Tell My Why ja Southern Man. Erityismaininnan ansaitsee myös kaunis pianokappale Birds.

Myös Harvest on hieno levy, klassista 70-luvun Neiliä. Oikeastaan levy on melko hieno, vaikkei toki mikään liioittelun vääristämä. Onhan levyllä esim. Youngin singlehitti Heart Of Gold, samoin kuin kaksi muuta Young-klassikkoa Old Man ja The Needle And The Damage Done. Kahteen kappaleeseen sinfoniaorkesteri tuo mielenkiintoista lisäsävyä.

Oma studiolevyjen joukkoon kelpaava erikoistapaus on Time Fades Away -livelevy, jolla kuullaan vain ennenkuulemattomia kappaleita. Vaikka levy onkin jonkinlainen välityö, on se kuitenkin ihan kivaa kuunneltava. Kaksi levyn ehdotonta suosikkibiisiäni ovat Love In Mind ja The Bridge, jotka kummatkin ovat tunnelmaltaan kauniita kappaleita.

On The Beach -levyn kannen kuva rannalla mietteliäänä merellä katselevasta Youngista heijastelee hyvin levyn kappaleitten tunnelmia. Tämän laadukkaan levyn suosikkibiisini on luultavasti Motion Pictures, samoin kuin kaksi muuta kakkospuolen kappaletta, akustinen Ambulance Blues ja bluesmainen On The Beach. Myös ykköspuolen Revolution Blues on jännittävän tiivistunnelmaisena levyn suosikkiraitojani.

Synkkäsävyisen Tonight's The Nightin (tai ehkä synkkyyttä korostaa levynkannen mustuus) materiaali on tasaista. Suosikkeja ­ nimikappaleen lisäksi tietenkin ­ on vaikea nimetä, mutta ainakin Roll Another Number voisi olla sellainen, samoin kuin Tired Eyes.

Zuma-levyllä kehässä on jälleen Crazy Horse. Levyllä kuullaan myös akustisia, mietiskeleviä kappaleita. Levyn omat suosikkiraitani ovat Lookin' For A Love, letkeän kantrimeininkinsä ansiosta, sekä Stupid Girl, erityisesti ironisen tekstinsä vuoksi.

Sivuprojekti-levy Stills-Young Bandin Long May You Run on soundeiltaan melko erilainen verrattuna esim. Crazy Horse -soundiin, mutta ehkä juuri siksi tämä levy onkin ihan kiinnostava lisävivahde Youngin levyjen soundimaailmaan. Levyn Youngin kappaleista kaikki ovat tyylikkäitä. Ocean Girl on leppoisan reggaemainen, Midnight On The Bay on keinuva ja yötunnelmainen, Let It Shine on crazyhorsemainen ja Fontainebleau on hieman erikoinen ja mystinen. Long May You Run puolestaan ­ no sehän on klassikko. Stillsin biiseistä suosikkini on levyn päättävä jazzsävytteinen ja tiivistunnelmainen Guardian Angel.

American Stars'n Bars on yksi suosikeistani. Levyn ykkönen on tietysti Like A Hurricane, mutta on levyllä paljon muitakin jotka mielellään erityisesti mainitsee: Will To Love, Star Of Betlehem, Hey Babe, The Old Country Waltz, Homegrown.

Comes A Time on myös yksi suosikeistani, hieno levy ­ akustinen ja kantrivaikutteinen. Levyn biiseissä on haurasta kauneutta ja loppukesän auringonpaisteen leppoisuutta. Ainakin puolet levyn kappaleista tekee mieli mainita erikseen: Comes A Time, Lotta Love, Motorcycle Mama, Four Strong Winds, Peace Of Mind.

Rust Never Sleeps on omassa taulukossani hyvin lähellä kakkossijaa 70-luvun Neil-albumeissa. Levyn parhaat ovat tietysti Hey Hey, My My ja My My, Hey Hey, sekä Powderfinger. Kuitenkin koko levy on korkeatasoinen. Erityisesti Thrasher on erittäin hieno kappale.

80-luvun ensimmäinen Young-albumi Hawks & Doves ei toki ole mikään suuri Young-levy siinä missä esim. Rust Never Sleeps, mutta ainakin itse pidän tästä levystä. Akustinen A-puoli on kokonaan hieno. Levyn avaava Little Wing on kaunis, hiljainen kappale. The Old Homesteadissa on myhäilevää mystisyyttä. Lost In Space on melodisesti pätevä ja veikeä kappale. Koko levyn suosikkibiisini on A-puolen päättävä Captain Kennedy. Leppoisa kantripuoli on tasaisen hyvä.

Reactor on kieltämättä heikoin Neilin ja Crazy Horsen levyttämistä albumeista. Tietysti tämäkään ei mikään aivan onneton räpellys ole, niin kuin ei yksikään Young-levy, sillä esim. Opera Star on periaatteessa ihan vauhdikas kappale. Mutta tosiasia on että levyn biisimateriaali on kauttaaltaan täysin keskinkertaista. Jos jonkun biisin tahtoo mainita erikseen muita parempana niin ehkä se on levyn päättävä sirkkelimäisesti laukkaava ja pamahteleva Shots.

Trans-levy ”robottiäänisine” biiseineen on toisaalta rohkea kokeilu, toisaalta klassikkolevyihin kuten Harvestiin verrattuna tämäkin levy jää välityön asemaan. Oma suosikkini on levyn päättävä Like An Inca.

Everybody's Rockin' -levy kuuluu vähiten kuuntelemieni Young-levyjen joukkoon, vaikka levy sinällään onkin ihan tyylikäs kunnianosoitus fiftari-/rockabillytyylille. Suosikkeja on vaikea nimetä, mutta kaiken kaikkiaan pidän enemmän Youngin omista kuin lainabiiseistä, ts. levyn suosikit ovat siis ainakin A-puolen Payola Blues ja Wonderin' sekä B-puolen albumin nimikappale.

Kantrilevy Old Ways on mielestäni ehkäpä onnistunein Neilin vuosien 81-86 välillä julkaisemista viidestä albumista. Kantri-kokeilun Neil hallitsi varmasti erityisen hyvin siksi, että tyyli oli hänelle tutumpaa kuin rockabilly tai ”robottiääninen” musiikki. Old Waysilta on vaikea nostaa tiettyä suosikkia. Kaikki levyn biisit ovat tasaisen hyvää kantria alusta loppuun.

Youngin 80-luvun yöperhosmaisesti lyhdystä lyhtyyn lepattavat tyylikokeilut päättävä AOR/syntetisaattori-keskeinen levy Landing On Water on monien mielestä maestron heikoimpia albumeita. Itse en täysin negatiivisesti suhtaudu tähän levyyn, sillä levyllä on mielestäni monta kappaletta, jotka ovat tiivistunnelmaisia ja melodisesti päteviä (Weight Of The World, Violent Side, Hippie Dream, People On The Street, Hard Luck Stories, Pressure) eivätkä ollenkaan huonoja biisejä, mutta levyn soundipolitiikka kolkosti kolistelevine rumpuineen ei tee niille täyttä oikeutta.

Life on soundeiltaan hieman erilainen kuin aiemmat Crazy Horse -levyt ­ tyylikkään hiottu. Monet eivät tätäkään levyä arvosta korkealle, mutta omasta mielestäni tälläkin levyllä on ainakin muutama melko hieno kappale, etenkin Long Walk Home ja myös muutama muu.

CSN&Y:n American Dream ei tietenkään ole mikään uusi Déjà Vu, mutta albumi on kuitenkin mielestäni melko kivankuuloinen poprock-levy. Kappaleet ovat kauttaaltaan melodisia ja mieleenjääviä. Poprock-kappaleitten joukossa on myös kaksi Neilin rauhallista, akustista kappaletta This Old House ja Feel Your Love. Monien kappaleiden (American Dream, Name Of Love, Nighttime For The Generals, Shadowland, Clear Blue Skies, Soldiers of Peace) teksteissä on hienoa yhteiskunnallista valveutuneisuutta.

”Voima-swing”-levy This Note's For You on omalla tavallaan hupaisa albumi. Aikanaan 1988 levy oli ensimmäisiä merkkejä Neilin uudesta paluusta, mutta on nykyään jäänyt hieman vähemmälle kuuntelulle, koska Neilin myöhemmissä levyissä on vielä parempia teoksia. Tällä levyllä tyyli on pikemminkin pääosassa eivätkä biisit. Tasaiselta levyltä on vaikea mainita tiettyjä suosikkeja, no ainakin nimikappale This Note's For You on sellainen. Ja Coupe De Ville. Ja Life In The City. Ja Sunny Inside…

Freedom on yksi suosikeistani! Levy on ensimmäinen mestariteos Youngilta sitten Rust Never Sleepsin, albumi jolla maestro on jälleen omalla korkealla tasollaan. Levyllä on yksi suuri Young-klassikko Rockin' In The Free World, ja koko levy on tasaisen laadukasta. Kappaleet ovat monipuolisia, on rajua rokkimättöä, täysin akustista ilmaisua, herkkiä pianokappaleita, letkeää kantria… Levyn kaikkien hienojen kappaleitten joukossa yksi oma suosikkini on esimerkiksi Wrecking Ball.

Ragged Glory on Goldrushin ohella ehkä kaikkien aikojen Neil Young ­suosikkilevyni. Suosikkikappaleitani levyltä ovat Mansion On The Hill, Over And Over, Country Home, Love And Only Love, Days That Used To Be, Love To Burn, Mother Earth, White Line, Farmer John ja F*!#in Up ­ tuota noin siis kaikki levyn kappaleet!

Harvest Moon on seesteinen ja tasaisen hyvä levy, vaikkei mielestäni varsinainen mestariteos kuitenkaan. Koko levyn suosikkini on viimeisenä kuultava tunnelmallinen, akustinen Natural Beauty.

Sleeps With Angels on ehkä kakkossuosikkini Youngin 90-luvun levyistä. Monilla Youngin levyillä on paljon surumielisyyttä, mutta Sleeps With Angels on ehkä kaikkein surumielisin Neilin levyistä. Syynä tietenkin Kurt Cobainin kuoleman Youngissa aiheuttama masennus ja suru. Levyn suosikkibiisejäni ovat ainakin albumin avaava My Heart ja albumin päättävä A Dream That Can Last, lisäksi ainakin nimibiisi Sleeps With Angels ja tietenkin pitkä Change Your Mind, joka on tavallaan koko albumin keskeisin laulu.

Mirror Ball on ihan laadukas levy, mutta Youngilla on niin laaja tuotanto ja niin monta hienoa levyä, että tällainenkin hieno levy saattaa ansaitsemattomasti unohtua helposti liian vähälle kuuntelulle. Joka tapauksessa levyn kaksi suosikkibiisiäni ovat I'm The Ocean ja Throw Your Hatred Down. Vaikka eihän tälläkään levyllä huonoja biisejä olekaan. Em. biisien lisäksi erityisesti Song X on omia suosikkejani.

Broken Arrowin suosikkibiisejäni ovat ehkä levyn kolme ensimmäistä kappaletta Big Time, Loose Change ja Slip Away ­ vaikkakin hieman tuntuu että kappaleet olisivat toimineet yhtä hyvin tai paremminkin puolta lyhyempinä. Muut biisit ovat ihan kivoja pikku kappaleita ­ eivät suuria mestariteoksia mutteivät huonojakaan.

CSN&Y-poppoon vuoden 1999 levy Looking Forward on varmasti monen mielestä parempi levy kuin American Dream, koska tämä levy on ”enemmän rock”, mutta omasta mielestäni levyn biisimateriaali ei ole yhtään parempaa kuin American Dreamilla. Parhaiksi biiseiksi erottuvat kolme ensimmäistä Neilin kappaletta Looking Forward, Slowpoke ja Out Of Control. Muista kappaleista paras on levyn päättävä Sanibel, joka melodisuudessaan on tavallaan koko levyn kaunein esitys.

Silver & Gold osoittaa, kuinka Neil Young osaa edelleen 2000-luvulla tehdä erittäin hienoja levyjä. Levyn kaikki biisit eivät toki ole mitään klassikkokappaleita, mutta huonoja ei ole yksikään. Suosikkejani ovat ainakin Good To See You, Distant Camera ja Razor Love.

Soul- ja r&b-vaikutteinen Are You Passionate? on Youngin levyksi mielestäni keskinkertainen, ei kylläkään mikään huono. Tältä tasaiselta levyltä on vaikea nostaa tiettyjä kappaleita toisia paremmiksi. Ehkä sellainen kuitenkin saattaisi olla Goin' Home, sillä vaikkei se sävellyksenä olekaan maailman persoonallisimpia tekeleitä, lähes yhdeksän minuutin kestonsa aikana kappaleen tunnelma rakentuu lähes hypnoottisen kiehtovaksi.

Greendale on hieno levy, jossa on klassikon piirteitä. Kaikki kappaleet eivät ehkä sävellyksinä erotu erityisesti omiksi teoksikseen, mutta albumi onkin nimenomaan teemallinen, yhtenäinen levy, joka tekee levystä omanlaisensa ja jossa tarina on pääosassa ja kappaleet ovat tarinan eri lukuja. Yksittäisistä kappaleista ainakin Bandit ja Be The Rain ovat erityisen hienoja.

Youngin uusin levy Prairie Wind on kuin eräänlainen Silver & Gold osa kaksi. Suosikkibiisejäni levyltä ovat ainakin Elviksestä kertova He Was The King, samoin kuin Youngin ehkä kaikkien aikojen hengellisin kappale When God Made Me. Younghan ei ole koskaan ollut uskonnollinen lauluntekijä samalla tavalla kuin esimerkiksi Dylan. Koko levy on kuitenkin tasaisen hyvä eikä epäonnistuneita biisejä ole yhtään. Young-asteikolla Prairie Wind ei ehkä ole kuin kolmen ja puolen tähden levy, mutta on kuitenkin uusin esimerkki, jonka perusteella on oikeutettua sanoa että Young on todella lahjakas kirjoittaja. Young on individuaali, joka on tuomittu vapauteen, ja eläessään vapaana hänen on kevyempi raahata selässään yksilöllisen ihmisen ristiään.

Kirjoittaako Young millaisen levyn seuraavaksi? Ainahan uusi levy on ilmestynyt vaikkei välttämättä olisi uskonutkaan. Levyillä Young on välittänyt taiteellista ystävällisyyttään. Vuosien aikana Young on myös kirjoittanut valmiiksi levyjä, jotka eivät ole ilmestyneetkään. Joten niinkin voi käydä ettei levy koskaan päädy kuulijalle, vaikka fani niin toivoisikin.