Varhaisin muistikuvani Neil Youngin musiikista liittyy hämärästi Heart Of Gold kappaleeseen. Vartuin 1970-luvun maaseudulla ja radion harvat pop-ohjelmat olivat erittäin tarkan seurannan alaisina. Todennäköisesti olin kuullut Heart Of Goldin hyvin varhain ja noteerannut kappaleen ytimekkään luonteen, mutten muista innostuneeni sen rajummin. Onhan kappale selkeä genrensä edustaja, eikä sen vuoksi herättänyt suurempia ahaa-elämyksiä, koska folk ei ollut enää tuolloin mikään uusi juttu.

Eräs toinen Neil Youngin kappale kuitenkin mullisti pop-musiikillisen maailmankuvani. Se tapahtui muistaakseni kesällä 1977. Istuin helteisenä heinäkuun päivänä isoveljeni Fiat 128:ssa kuuntelemassa Rinnakkaisradiosta Toivepoppia-lähetystä. Lähetyksen juonsi Tero Liete ja viimeisenä toiveena oli jonkun tytön toivoma Cortez The Killer, koska sitä ei koskaan soiteta radiossa kokonaan.

Biisi alkoi ja minä istuin Fiatissa ihmeissäni: mitä tämä musiikki on? Karheata, rauhallista, riipivää kitaransoittoa minuuttitolkulla. Ihan kuin soittajalla olisi jotain sanottavaa soitollaan. Se ei ollut mitään lapsenomaisilla tehokeinoilla iskevyyteen pyrkivää purkkaa. Se ei ollut tanakkaa puberteettisen itsetunnon korostukseen tarkoitettua jytää. Eikä se ollut soittajan teknistä taitotasoa tai jotain kemikaaleilla aikaansaatua olotilaa tähdentävää progea. Aika pysähtyi ja tajusin kuuntelevani jotain aivan mullistavaa musiikkia, jotain hyvin vanhanaikaista ja hyvin oleellista.

Pitkän intron jälkeen valittava laulaja alkoi laulaa surumielistä mutta tyyntä melodiaa. Ensimmäisen säkeistön jälkeen kitarasoolo alkoi uudestaan, mutta sitten lumous särkyi Yleisradion aikamerkkiin, biisi häivytettiin ja uutiset alkoivat.

Cortez The Killer ei vieläkään soinut radiossa kokonaan, mutta kuulemani oli tarpeeksi. Musiikillinen aikakäsitykseni muuttui kertaheitolla. Löysin pop-musiikista aivan uuden ulottuvuuden.

Meni pitkään, ennen kuin sain biisin sisältävän Zuma-levyn käsiini ja vielä pidempään, että opin tajuamaan, että kyseessä on Neil Youngin taustayhtyeen Crazy Horsen modernin soinnin kivijalka erotuksena Danny Whittenin aikaiseen suttuisempaan ja enemmän tavalliseen rockilta kuulostavaan aikakauteen. Zumalla on siemen Rust Never Sleepsiin, Ragged Gloryyn, Weldiin ja Greendaleen. Ragged Glory soi nykyään levysoittimessani tiuhempaan, mutta aina silloin tällöin on kaivettava Cortez esiin ja palautettava mieleen, mistä kaikki alkoi.

Vasta 2003 opin Jimmy O´Donoughin Shakey-kirjasta, että hartaana ja puhtaana pitämäni Zuma syntyi tekijöiden syötyä ankarasti hummausaineita kitusiinsa. Pelkän farmakologian tuotos kyseessä ei kuitenkaan taida olla, koska nelikko on myöhemminkin kyennyt mestarillisiin suorituksiin.