Eräänä talvena englannin tunnilla...

Se oli yksi englannin tunti alkuvuodesta '90, kun kuulin Neil Youngia ensimmäistä kertaa. Akustinen versio Rockin' in the Free Worldistä kaikui vanhasta kelanauhuri/c-kasetti soittimesta, jolla yleensä kuunneltiin jotain englannin kuunteluja. Jokin kiehtoi itseäni uudella ja ennen kokemattomalla tavalla tuntemattoman Neil Youngin soitossa ja laulussa.

Samaisen tunnin päätteeksi kuunneltiin vielä sähköinen versio samasta kappaleesta. Olin kovasti kiinnostunut tietämään enemmän tästä muusikosta. ”Kukas tämä Niil Jang oikein on?”, kyselin uteliaana. ”Vanha hippi, joka on tehnyt 80-luvun kummallisia kokeiluja ja huonoja levyjä. Ne vanhat 70-luvun levyt on ihan hyviä.”, enemmän tietävät totesivat. Näin jälkeenpäin ajatellen he olivat osittain oikeassa, mutta samalla niin paljon väärässä.

Rosoista kitarapörinää etsimässä S-marketissa

Rockin' in the Free World ei tehnyt minusta vielä Niilo-fania, mutta pieni Young-näykkäisy oli saatu. Aikaa kului vuosi eteenpäin, aina alkuvuoteen '91…

Eräissä illanistujaisissa kuulin Ragged Gloryn avauspiisin Country Homen. Olin innosta mykkänä tuosta merkillisesti sydänalaan ja koko kehoon vaikuttavasta kitarasoundista. Tuossa kitarasoundissa oli jotain maagista! Ja koko levy sisälsi loistavaa ja äänekästä kitarapörinää, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin kuullut.

Eipä aikaakaan, kun riensin paikkakuntamme tavaratalon hyvin pienen ”musiikkiosaston” levyhyllylle, josta ei harmikseni löytynyt tätä ihmeellistä Ragged Glorya. Mutta siinä levyhyllyn vieressä oli sekalaista tavaraa sisältävä ale-laari, jossa tuo kitarasurinaa ja -pörinää sisältävä vinyyli odotteli ostajaansa. Ja hinta vain 35 markkaa. Voi sitä onnenpäivää!

Kotona tuo levy soi lukemattomia kertoja ja joka kerta sieltä tuntui löytyvän jotain uutta ihmeteltävää. Eniten ihastelin Neilin kitaran soittoa, joka kuulosti kovin yksinkertaiselta, mutta jokin siinä kiehtoi suuresti. Pitkät kitarasoolot ja varsinkin Neilin kitarastaan ulvottamat korkeat sävelet tekivät vaikutuksen. Ensimmäinen kunnon Niilo-purema oli saatu Ragged Glory -albumin myötä ja siitä en ole toipunut vielä tänäkään päivänä.

Lopullinen niittaus Ladan kyydissä

Samaisen vuoden syksyn aikana Time Fades Away ja Tonight's the Night tuli tutuksi. C-kasetilta noita kahta levyä tuli kuunneltua korvalappustereoilla lukemattomia kertoja. Hiljalleen molempien levyjen hienous alkoi avautua. Viimeinen Neil-niitti oli tulossa otsaan, vähintäänkin tuplaniittauksella. Se tapahtui loppuvuodesta '91…

Olin lähdössä käymään autolla (tai sanonko että Ladalla) kaupassa. Auton kasettinauhurissa oli em. c-kasetti pyörinyt jonkin aikaa. Auto käyntiin, kasetti jälleen pyörimään ja kaiuttimista kuului Don't Be Deniedin kitaraintro. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin ja juuri tuona hetkenä, '77 vuosimallin Ladan etupenkillä, Niilo kolahti lopullisesti. Tämä kokemus oli niin ainutlaatuinen ja sieluun syvällekäyvä, että Neilin musiikin hienous ja koskettavuus koko laajuudessaan alkoi avautua ihan toisella tavalla.

Tiedon etsintää heinäsuovasta ja hitsautumista kiinni Youngin musiikkiin

90-luvun alussa oli vaikeaa saada tietoa Neil Youngista. Silloin ei ollut vielä laajalti internetiä käytössä, joten Neil-tietouden hankkiminen oli vaivalloista. Elämänkertoja ei ollut tuolloin vielä ilmestynyt, ainakaan Suomessa. Antti Marttisen Soundissa ilmestynyt kaksiosainen Neil-historiikki tuli luettua useampaan kertaan läpi. Mutta vähitellen alkoi seljetä käsitys Niilon persoonasta ja kuinka vahva oman tien kulkija hän oli musiikin alalla sekä sen ulkopuolella. Nyt ei oltukaan tekemisissä minkään tusinahemmon kanssa.

Jos ei kirjoituksia juurikaan löytynyt luettavaksi, niin sentään levyjä löytyi, kun ajeli 200 km edestakaisin paremmille levyapajille. Paikkakunnan ainoa ”levykauppa” kun ei hemmotellut kovin laajalla valikoimalla musiikkia. Ensimmäisiltä ostosreissuilta tarttui mukaan seesteinen Harvest, erinomaisen lämmintunnelmainen After the Goldrush ja monipuolisen mainio Freedom.

Vielä en ollut nähnyt parin vuoden Young-innostuksen aikana Neiliä millään videolla tai muutenkaan ”elävänä”. Tämän tilanteen paikkasi Weld-video. Muistan tuon päivän vielä hyvin. Elettiin kesää '92…

Paluumatka levyostoksilta tuntui kestävän tuskastuttavan kauan. Odottelin kotona rauhallista hetkeä ja mahdollisuutta katsoa Weld ihan rauhassa. Hetki tuli ja video pyörimään. Alkutekstit, hitsausmaski, hitsauskipinöitä ja Hendrixin versio Star Bangled Bannerista soi… Sitten pärähti Hey Hey, My My soimaan. Neil tanssahteli jännästi jalalta toiselle soittaessaan, juuri niin kuin Marttinen Soundissa oli kuvaillut Neilin liikehdintää. Muutoinkin koko konserttitaltiointi oli yhtä särökitaran ja loistavien piisien juhlaa. Weld-video tuli katsottua tuon jälkeen kymmeniä kertoja sekä hartaudella että innokkuudella. Nyt se on ollut tarpeellisessa katselukiellossa pitemmän aikaa uutta DVD-versiota odotellessa.

Hienoja hetkiä eli Neilin Suomen keikat sekä levyjen ja tiedon keräilyä

Muita yksittäisiä hienoja hetkiä ovat olleet keikat Helsingissä '93 ja Turussa '96. (Helsingin keikka '01 ei syystä tai toisesta sykähdyttänyt.) Voin vain kuvitella pitkäaikaisten Neil-fanien odotusten täyttymistä, jotka olivat odottaneet Neilin saapumista Suomeen, parhaimmat pari vuosikymmentä. Itse uuden sukupolven Neil-intoilijana jouduin odottelemaan vain pari vuotta Neilin livenä kuulemista ja näkemistä. Voi sitä iloa ja riemua Helsingissä! Turun keikalta on jäänyt mieleen se, että itsellä oli joku ihmeellinen kestovirne keikan jälkeen naamalla pitkään. Sen verran hyvältä oli ilmeisesti Neil & Crazy Horse -keikka tuntunut…

Ensimmäisen hankkimani Neil-kirjan, David Downingin A Dreamer of Picturesin, lukeminen oli odotettu hetki ja luin sen ahmien lävitse. Mutta kyllähän myöhemmin ilmestyneet Roganin ja McDonoughin kirja-järkäleet jyräävät mennen tullen ja palatessakin Downingin varsin heppoisen kirjan.

Internet on tarjonnut Niilo-harrastukselle laajat väylät seilailla monenlaisilla Neil-sivustoilla ja hankkia kaikenlaista tietoa. Hyperrust oli pitkään ”ainoa oikea paikka” surffailla, mutta toki viime vuosina on tullut lisää mainioita Neil-sivustoja, jopa suomenkielelläkin…

Neil-levykokoelman karttuminen on aina pieni juhlahetki. Päällimmäisenä mielessä ovat Eldorado-cd:n löytyminen ja Tonight's the Night -vinyylin saaminen lisälehtineen. Unohtamatta Suomessa hankalasti saatavilla olevien sinkkujen löytymisiä. Työtä tällä keräilyn saralla riittää tulevaisuudessakin.

Seitsemän asiaa, jotka tekevät Neilistä ylivertaisen (jos minulta kysytään)

Ja vaikkei kysytäkään, niin…

Ensinnäkin Neil on loistava piisin tekijä. Enpäs tiedä montaa lauluntekijää, joka on pystynyt 40 vuotta kyhäämään tasaisen varmaa ja laadukasta jälkeä. Näennäisen yksinkertaiset laulut sisältävät paljon aitoa tunnetta ja avointa rehellisyyttä, ettei siinä voi kuin antautua musiikin vietäväksi. Kaiken lisäksi Neil on jättänyt julkaisematta ison nipun hienoja kappaleita, joiden virallista julkaisua odottelemme vesi kielellä pitkälti toista vuosikymmentä. On sillä pokkaa!

Toiseksi Neil on mainion persoonallinen laulaja. Ei hän varsinaisesti hyvä laulaja ole, se on myönnettävä. Vikinäksihän Neilin laulua jotkut mitään tietämättömät ja ymmärtämättömät moukat sanovat. (Tähän väliin vitsi: Kerrotaan, että Neil Young on vakuuttanut äänensä miljoonasta dollarista. Hmm… Mitähän se on tehnyt niillä rahoilla..?) Neil-intoilun alkutaipaleella lauluosastolla ensimmäisen suuren vaikutuksen teki I Believe in You. Yksinkertainen kappale, mutta tavalla jolla Neil sen laulaa, on jotain ylivertaista ettei mitään rajaa.

Kolmanneksi Neilin kitaransoitossa on jotain sellaista, millaista ei kenenkään muun kitaran vinguttelussa ole. Sähkökitaran soundi on ainutlaatuinen, mitä Neil itsekin vaalii tarkoin käyttämällä juuri tiettyjä laitteita ja vahvistimia. Minulle Neilin kitarasoolojen hienous avautui Ragged Glorya kuuntelemalla ja Weld-videota katselemalla. Yksinkertaiset ja melodiset sävelkulut tehosivat aisteihin niin syvälle, että tippa linssiinhän niitä kuunnellessa tuli ja tulee vieläkin. Varsinkin silloin kun Neil vetää niitä korkeita ääniä Old Blackistään.. Voih…

Neljänneksi Neilin akustinen kitara, huuliharppu ja laulu -yhdistelmä jyrää paremmin, uskottavammin ja tehokkaammin kuin tuhat Manowaria. Akustisella osastolla ensimmäiset vaikutukset ovat tehneet Harvest Moon -levy ja Freedom-videon Rockin' in the Free World. Ensin mainittu on monipuolinen osoitus Neilin kyvystä tehdä moni-ilmeistä akustista musiikkia, jossa yksinkertaisilla aineksilla tehdään sykähdyttävää jälkeä. Minulla meni tämän ymmärtämiseen pari vuotta ja useampi Harvest Moonin kuuntelukerta. Jälkimmäisessä tapauksessa Neil hakkaa ja revittää akustistaan sekä ulvottaa huuliharppuaan niin, että allekirjoittaneella meni käsitys kitara ja mies -meiningistä ihan uusiksi.

Viidenneksi Neil tekee mainioita sanoituksia, joista ei paikoin ymmärrä hölkäsenpöläystä, mutta hienoilta ne kuulostavat. Neilin rakkauslaulut ovat ylivetoja. Ne kun suomeksi vetäisi, niin vähintään Suomen Boltonin Michaeliksi tai Manilowin Barryksi haukkuisivat. Tässä tapauksessa ehkä syystäkin. Mutta Niilon laulamana nämä rakkauslaulut tuntuvat juuri oikeanlaisilta ja aidoilta lemmenlurituksilta, ilman mitään pateettisuuden tai imelyyden häivää. Ja tätä(kin) taitoa tai kykyä ihailen Neilissä.

Kuudenneksi Neil on hyvin monipuolinen artisti. Tyylikirjo on laaja ja lähes joka levyllä on oma tarinansa kerrottavanaan. Albumit rakennetaan ja kootaan levykokonaisuuden, ei yksittäisten piisien ehdoilla. Jos Neiliä kuvailisi lyhyesti, niin hän on folkrockcountrypopbluesrockn'rollsoul miehiä. Mikä haastavinta ja toisaalta samalla mukavinta; lähes kaikki levyt vaativat usean kuuntelukerran ennen kuin niiden hienous (tai heikkous) paljastuu.

Seitsemänneksi voisi sanoa sen, että edelleenkin Youngin niin vanhat kuin uudet levyt saavat parhaimmillaan aikaan sekä suuria että herkkiä tuntemuksia jäyhässä suomalaisessa miehessä. Eli täytyyhän siinä miehessä jotain selittämättömän erikoista olla.

Ja takaisin alkuun..

Jos en olisi ollut 15 vuotta sitten alussa mainitulla englannin tunnilla tai jos olisin jättänyt yhdet illanistujaiset taannoin väliin, olisinko Neilin musiikkiin tutustunut myöhemmin? Kenties, kenties en. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuisi nyt ajatellen kamalalta. Joten… Nuoremmat ja varttuneemmatkin homo sapiensit! Joskus koulussa voidaan todellakin oppia elämääkin varten. Ja kyllä illanvietoissakin kannattaa käydä, sillä joskus sieltä voi löytää jotain pysyvämpää kuin elimistössä nopeasti kiertoon menevät juomat ja ruoat. Että sen nyt tiedätte, jotka ette sitä vielä tienneet!

PS. On Youngin musiikissa ja hänen tekemisissään jotain huonoa ja jopa umpisurkeaakin. Kirjoittajalla on välillä käytössä vahvat neilyoung-lasit, jotka päässä maailma näyttää hyvin toiselta, jolloin on helppo intoilla Niilosta:) Ja tiedoksi laseista kiinnostuneille, ne voi hankkia itselle kuuntelemalla ahkerasti Neilin levyjä…