Neil Youngin uraan jonkin verran seuranneet tietävät, etteivät Neilin tekemiset ja kuuntelijoiden toiveet ja odotukset aina kohtaa. Olen tähän juttuun kirjannut omia kokemuksiani Neilin ohilyönneistä ja omien odotusten pettämisistä Neilin touhuihin 90-luvun alusta tähän päivään.

Aloitin Young-diggailun todenteolla 90-luvun alussa, joka oli erinomaista aikaa löytää Neil Young ja hänen musiikkinsa. Youngin varsin moni-ilmeinen ja vaihtelevantasoinen 80-luku oli takanapäin ja edessä olisi musiikillisesti mainio 90-luku. Mutta ei Youngin hienoa 90-lukua ilman pettymyksiä selvitetty.

Sähköiseen tykitykseen hullaantunut kakisteli pitkään akustisen ”hempeilyn” kanssa

Tästä Young-höyrähtämiseni lähti: Ragged Glory -albumi sekä Weld-konserttivideo saivat nuoren miehen pään sekaisin. Suuren ja lähtemättömän vaikutuksen tekivät nimenomaan Neilin sähkökitaran soundi ja tapa millä hän kitaraansa soitti. Mieli ja korvat mielivät lisää Neilin sähköistä ilotulitusta. Mutta miten sitten kävikään..?

Seuraava levy Harvest Moon oli pettymys sähköiseen Youngiin hullaantuneelle. Vaikka olin selvillä jo tässä vaiheessa Youngin äkillisistä tyylin muutoksista ja tiesin etukäteen Harvest Moonin olevan akustinen, ei pettymykseltä voinut välttyä. Koko pitkäsoitto oli pelkkää akustista ”hempeilyä”. Suurin syy pettymykseeni oli se, ettei levyllä soinut missään vaiheessa Neilin sähkökitara eikä Crazy Horse murjonut tuhtia taustatukea soitannalle. Ensimmäinen pettymyksen isku oli otettu Neil Young-diggailussa vastaan. (Harvest Moon osoittautui ensipettymyksen ja useamman kuuntelun jälkeen ehdottomasti Neilin top 10-albumiksi.)

Archives tulee! Oletko valmis?

Harvest Moonin jälkeen ilmestyneen Lucky Thirteen -cd:n kannessa oli lupauksia antava tarra, jossa luki ”Contains previously unreleased recordings from the Neil Young archives 1993”. Tästä Archivesista olin lukenut lehtiartikkeleita, joissa kerrottiin Neilin olevan tuomassa päivän valoon julkaisemattomia kappaleitaan Broken Arrow -ranchinsa nauhahyllyjen kätköistä. Tämä Geffen-levymerkille tehty 13 piisin kokoelma olisi siis esimakua tulevasta laajemmasta kokoelmasta. Lucky Thirteenillä oli mukana maistiaisina muutamia ennen julkaisemattomia kappaleita. Lisäksi kansilehden sivuilla oli lueteltuna monia itselle tuntemattomia kappaleita, jotka mahdollisesti olisivat mukana Archivesissa. Sisäkansista löytyi myös muutaman piisin kohdalta maininta: ”from Neil Young Archives Video Collections”. Vuosi 1993 kului ja meni, mutta minkäänlaista Archivesia ei näkynyt eikä kuulunut. Ei kyllä kuulunut sitä seuraavanakaan vuonna, eikä sitä seuraavana…

Tasaisen varmaa etenemistä vuosituhannen vaihteeseen ja kolmas Neilin live-keikka

Tämän jälkeen 90' luvulla ei pettymyksiä tullut. No, Broken Arrow ja Year of the Horse -albumit eivät olleet parhainta Neiliä ja Crazy Horsea, mutta selviä riman alituksia eivät kumpikaan levyistä olleet. Ennen vuosituhannen vaihtumista CSNY-nelikolta tuli pitkän tauon jälkeen yhteinen tuotos Lookin' Forward, joka ei kuitenkaan suuria tunteita herättänyt allekirjoittaneessa.

Vuosituhannen vaihteessa pidin Neil Young -intoilussa lähes täydellisen parin vuoden tauon. Youngin levyt pysyivät hyllyssä ja en niitä juurikaan kuunnellut. Taisi olla jonkinlainen Young-yliannostus tullut saatua ja pieni paasto oli paikallaan. Neil-paaston aikana tuli tieto Neilin ja Grazy Horsen Euroopan kiertueesta, joka yltäisi Suomeenkin asti. Uutinen tuli otettua ilolla ja riemulla vastaan, koska Neilin loistavat keikat Suomessa vuosina 1993 ja 1996 olivat olleet, vain hieman liioitellen, elämää suurempia hetkiä.

Odottavin mielin matkustin vuoden 2001 Helsingin keikalle. Sydän tykytti malttamattomasti, kun ensimmäiset soinnut pärähtivät kaiuttimista Areenalla. Mutta Niilo ja Hullu Hevonen eivät saaneet itseäni oikein tempaistua mukaansa. Mieleen jäi yhtenä huippuna raivokas Hey Hey, My My veto, jossa Niilon kitara ulvoi ja Hullu Hevonen komppasi niin kuin he parhaimmillaan pystyvät. Sydäntä kirvellen täytyy todeta, että Hartwall Areenan keikka oli lievä pettymys. Lieneekö omat odotukset olleet liian korkealla?

Shakey (alias Neil Young) ravistelee allekirjoittaneen ymmärrystä

2000-luvun alkutaipaleella Neil tarjosi taas ihmettelyn aiheita. Archivesin ilmestyminen oli jälleen mukamas tulossa. Ja pyh! Ei näkynyt, eikä kuulunut Neilin ikuisuusprojektiksi muuttunutta piisi/video-arkistoa. Eikä Neilin vastaan hangoittelut ja mielenailahtelut tähän loppuneet.

Neil Youngin ensimmäinen virallinen elämänkerta Shakey, Jimmy McDonoughin kirjoittamana, oli vähällä jäädä ilmestymättä. Niilo-herra oli jo antanut luvan kirjan julkaisulle, mutta viime hetkillä hän oli vänkäämässä Shakeyn julkaisun kieltämistä. Kauhulla näitä uutisia muistan netistä lukeneeni. Onneksi Jimmy sai oikeusteitse luvan kirjan julkaisemiseen. En vielä tähän päivään mennessä ole saanut tietää kunnollista syytä, mikä lienee ollut Youngin syynä evätä kirjajulkaisu.

Itselleni Red Rock Live vol. 1 ilmestyi yllättäen levykauppojen hyllylle. Youngin live-levyt ovat usein mielenkiintoisia ja onnistuneita tuotoksia, mutta tämän levyn kanssa oli vähän niin ja näin. Kappalelista oli hyvin pitkälti tuttua kauraa Youngin live-levyiltä. Albumilla eräänlaisena täkynä oleva aiemmin julkaisematon Fool for Your Love oli ja on edelleen yksitotinen veto. Raskas pettymyksen huokaisu pääsi tämän live-levyn kohdalla. Neil, ei sinun pidä tällaisia live-levyjä julkaista! Päässäni pyöri kysymys: ”Miksi Neil (tai levy-yhtiö) laittaa tämmöisiä epäolennaisia live-julkaisuja tarjolle, kun maestron arkistoista löytyisi komeasti 100 kiinnostavampaa keikka-julkaisua.”

Herra Young tarjoilee puolivalmiita tuotoksia

Jäykän ja sakean kaurapuuron syönti jatkui. Are You Passionate? -albumin ensimmäisen kuuntelun jälkeinen tila oli epätietoisen pettynyt. Levyn piisit kuulostivat keskinkertaisilta tekeleiltä ja bändi ei tuntunut saavan niihin oikein henkeä ja paloa. Edes Horsen kanssa esitetty Goin' Homekaan ei tuntunut lähtevän lentoon. Levyn päättävä She's a Healer oli (ja on edelleen) allekirjoittaneen mielestä Youngin virallisen levytyshistorian junnaavin esitys tai ainakin kilpailee siitä tasaväkisesti T-Bonen kanssa. Cd-levyn kannen kuvassa on laitettu takit naulaan, mutta tuntui että Neil oli heittänyt hanskat naulaan. Ainakin onnistuneiden laulujen ja albumien teon suhteen.

Seuraavaksi Neil tarjoili katseltavaksi ja kuunneltavaksi jotain mielenkiintoisempaa kuvitteellisen kaupungin ja niiden asukkaiden myötä. Greendale-kokonaisuus (levyt, elokuva, keikat, kirja) oli mielenkiintoinen veto Neililtä. Greendale oli lähellä täysosumaa, mutta tässä vakiossa jäätiin täysosuman sijaan 12 oikein tulokseen. Kaksi asiaa Greendalessa mietitytti. Ensinnäkin, tarvitsiko Greendale-elokuva tehdä niin alleviivaavasti ja pilkun tarkasti kappaleiden sanojen mukaan kuin se loppujen lopuksi tehtiin? Ja vielä toinen asia. Ponchon mukana olo albumilla olisi voinut tehdä levystä pari astetta tiukemman, minkä ansiosta Greendalea olisi kenties voitu yksimielisemmin kutsua klassikko-albumiksi. Nyt Greendale-kokonaisuus jäi oivasta yrityksestä huolimatta ”ok tuotos”-asteelle, jos mielipidettä minulta kysytään.

Youngin kokoelma-levyn Greatest Hitsin ilmestyminen tuntui turhauttavalta. Levyllä oli toki Youngin mahtavimmat hitit, mutta miksei tätä julkaisua olisi voinut tehdä vuonna 1977 ilmestyneen Decade-kokoelman mukaisesti. Mielessä kieppui jälkikäteen huokaistu harras toive: olisipa mukana ollut muutama ennen julkaisematon piisi ja olisipa albumi ollut muutoinkin laajempi otanta Niilon tekemisistä. Uusille Youngista kiinnostuneille Greatest Hits oli ja on edelleenkin ok-hankinta, mutta Young-keräilijälle vain pakonomainen ostos. Varsinkin kun mielessä välkkyy edelleen Archives, josta tuntui tulevan eräänlainen Neilin kiusanteon ilmentymä fanejaan kohtaan. Tulee, eipäs tule, tulee sittenkin…

Ja lopuksi vielä kerran pari sanaa Isosta A:sta…

Tätä kirjoittaessa Neilin Archivesista on liikkeessä jos minkälaista tietoa, huhua ja arvailua. Itse maestro laittoi vettä lisää myllyyn kertomalla, että Archivesin rinnalla julkaistaan erikseen erinäisiä live-levyjä. Ota tässä nyt selvää mitä loppujen lopuksi oikein tulee tapahtumaan.

Jos olisin syntynyt aikaisemmin ja diggaillut Youngia jo 70'luvulta lähtien, olisi varsinkin 80-luvusta ja Youngin touhuiluista enemmän pettymyksen ja ihmettelyn sekaista kirjoitettavaa. Tämän kuudentoista vuoden Young-intoiluni aikana pettymyksiä on tullut kuitenkin vähän. Todettavahan on, että Neil kokoaa ja julkaisee levyt miten haluaa ja me Young-diggarit tyydymme siihen. Toisaalta on sanottava, että iso osa Youngin viehätyksestä ja kiinnostavuudessa on juuri tässä ennalta arvattomuudessa.

Archivesia edelleen odotellessa huhtikuussa 2006,

PS. Jutun lukijalle tarkennukseksi kaiken varalta: kirjoittaja on Neilistä erittäin paljon intoileva henkilö, joka on kiinnostunut lähes kaikesta mitä liittyy Neiliin. Kirjoittaja pitää Youngia kevyesti maailman parhaana lauluntekijänä ja kitaristina.