Nipa hyvä, meno vaisu

Hjalliksen jumppasalissa Helsingissä olivat puitteet kunnossa, kun Neil Young soitti neljännen Suomen-keikkansa torstaina. Sähköt tulivat sähkökitaraan ja soundit olivat kunnossa.

Neil itse oli myös hyvässä iskussa. Biisit olivat - tietenkin - joko hyviä tai erittäin hyviä.

Mutta joku meni pieleen. Kun N.Y. soitti viimeksi Jokeri-hallissa, kansa nousi permannolla heti seisaalleen ja bailasi alusta loppuun huikeissa tunnelmissa.

Syitä vaisuun menoon (siis lievään pettymykseen) oli nähdäkseni kaksi: 1) Youngin valitsema biisilista ei ollut paras mahdollinen ns. suuren yleisön kannalta ja 2) bändi ei ollut Crazy Horse.

Electric Band ei tietenkään ollut huono. Ben Keithin steel soi täyteläisesti, ja komppi kulki mallikkaasti. Mutta silti: kun tietää, mihin hurmokseen Young Hullu Heppansa kiihkeimmillään ajaa (ja päinvastoin), jää aina vähän valju fiilis.

Hieman sama tunnelma oli Nordenskiöldinkadulla vuonna 1993, kun Nipan taustalla soitti arvostettu Booker T and The MG´s. Orgasmi jäi saavuttamatta.

Toista oli Ruisrockissa 1996 ja Hjallissa 2001. Kolmikko Molina-Talbot-Sampedro on sellainen autotallirockin taikakalu, että ikävä iski torstaina. Ei auttanut vaikka kuinka hienoa musiikkia tuli lähes kahden tunnin verran.

Tietysti biisilistakin olisi ollut toinen, jos bändinä olisi ollut Crazy Horse. Luultavasti olisimme kuulleet ainakin kaksi tai kolme seuraavista revityksistä: Like a Hurricane, Down By The River, Rockin´in The Free World ja Hey Hey, My My. Ja se olisi ollut menoa, se!

Noh, omista mieltymyksistähän tässä tietenkin on kyse. En kiellä, etteikö esim. Heart of Gold ole omassa lajissaan yksi maailman parhaista biiseistä. Tuleehan sitä itsekin soiteltua mökin terassilla pikkupäissään. Olisin kuitenkin vaihtanut ko. biisin ja muutaman muunkin klassikon joko kunnon tykitykseen tai sitten harvinaisempiin helmiin.

Siis jompsin kumpsin: Crazy Horse harja hulmuten ja kansan villiten TAI sitten harras kavalkadi niitä liian vähän kuultuja, mutta sielun sopukoihin syöpyneitä biisejä. Torstainen keitos oli vähän sitä, vähän tota, jotain vanhaa, jotain uutta, mutta draaman kaari jäi matalaksi.

Helmiä onneksi löytyi, ja ne toivatkin - aivan sellaisenaan - illan parhaat hetket: Everybody Knows This Is Nowhere, I´ve Been Waiting For You ja Oh Lonesome Me tärkeimpinä. Words oli toki hauska erikoisuus tälle kiertueelle, mutta biisinä ei kyllä ihan henk.koht. suosikkitasoa.

Yleisellä tasolla meno oli parhaimmillaan Love And Only Love -avauksessa ja tietenkin parivaljakon Cortez The Killer - Cinnamon Girl kohdalla. No Hidden Path oli toki pitkä, mutta kuka helvetti voi sanoa, että Young soittaisi koskaan mitään LIIAN pitkään?

Iisimpi osuus oli se, mikä petti. Loistavia biisejä toki, mutta. Siellä sitä istuttiin kuin kirkossa (toki kyseessä oli Jumalanpalvelus).

Oma lukunsa oli tietenkin A Day In The Life. Ensinnäkin olin Lennon-fanina äärettömän iloinen siitä, kun kuulin Youngin ottaneen ohjelmistoonsa Beatles-coverin (vaikka siinä onkin se hölmö Maccan väliosa...). Toisekseen hienoa oli kuulla, miten noinkin Young osaa ottaa noinkin "mahdottoman" biisin aivan omakseen.

Loistava päätös keikalle. Viidestä näkemästäni Young-keikasta tämä oli kuitenkin - valitettavasti - vähiten loistava.

Henkilökohtaisesti tärkeintä oli kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa sain viedä omaa jälkikasvuani Jumalanpalvelukseen. 15-vuotias poikani syttyi youngiuteen vajaat kaksi vuotta sitten, aloitti kitaransoiton - ja on jo nyt treenannut itsensä isäänsä etevämmäksi. Mikä ei tosin vielä ole paljon...

Nuorenahan sitä Nipa Nuorta on hyvä alkaa livenäkin diggaamaan. Itse pääsin asiaan "vasta" 18-vuotiaana, kun äijä käväisi Johanneshovissa, Tukholmassa Trans Bandinsa kanssa syksyllä 1982.

Eipä sekään vocoder-keikka kai ollut maailman paras, mutta jätti lähtemättömän jälkensä. Tämä keikka ei tehnyt sitä; ikä tekee tehtävänsä.

Ikävintähän tässä on se, että Young on aika Old Man, sairastellutkin. Harras toiveeni onkin: Nipa, palaa pian Eurooppaan Billyn, Ralphin ja Timin kanssa!

Haluan erota sinusta paremmissa tunnelmissa.

Lava täynnänsä vintagevahvareita, Niilolla mukana 2 Fender Deluxea ja niihin Whizzerit.

Keikka aloitettiin oivallisesti pitkällä "Love And Only Love"lla, pituutta oli vajaat 10 minuuttia. Siinä sai jo Old Black kyytiä pitkien soolojen muodossa. Käytössä oli osiin biiseistä taulu, johon oli maalauksen kera kirjailtu biisin nimi. Neljäntenä oli uusi biisi, jossa teleprompterin virkaa toimitti jakkara, johon oli teipattu biisin sanat paperilapulla, oikein old school -meininkiä.

Illan ensimmäinen kohokohta oli "Cortez The Killer" ja sitä seurannut "Cinnamon Girl"iin, tiukat versiot kummastakin biisistä ja Cortezin introlla oli mittaa. Sitten alkoikin keskivaiheen suvantovaihe, jolloin Neil tarttui akustiseen kitaraan ja huuliharppuun esittäen Don Gibsonin "Oh, Lonesome Me"llä bändin säestäessä taustalla. Lavan takaosassa seisseellä urkuharmoonilla vedettiin "Mother Earth", jota seurasi "The Needle And The Damage Done", nämä kaksi soitettiin muistikuvani mukaan soolona. Bändi palasi säestämään seuranneita 4 biisiä Neilin soittaessa edelleen akustista kitaraa. "Heart Of Gold"in jälkeen hän esitteli bändin. "Old Man"issa Larry Gragg (Neilin kitarateknikko) soitti banjoa.

Akustisemman osuuden jälkeen listättiin vähän vauhtia ja siirryttiin kantrahtaviin tunnelmiin "Get Back To The Country"n muodossa, jota seurasi White Falconilla vedetty "Words". Keikan viimeisenä biisinä kuultiin todella pitkä, ehkä liiankin, versio "No Hidden Path"ista, jossa Neil soitti ja soitti ja soitti Old Blackia. Kumarrukset, kiitokset ja poistuminen lavalta.

Encorena kuultiin kesän festarikeikoilla ohjelmistoon otettu Beatles-cover "A Day In The Life". Mielenkiintoinen valinta ja mielenkiintoinen versio aiheesta, biisin lopussa Old Black sai oikein isän kädestä eli Neil katkaisi kitaran kaikki kielet ja siihen keikka sitten loppui. Jotain biisiä olisi kyllä vielä tämänkin jälkeen kaivannut, vähän tuntui keikka loppuvan kesken ja eniten jäin kaipaamaan "Like A Hurricane"a ja "No Hidden Path"in tilalla olisi voinut olla joku enempi klassikkobiisi -) Keskikohdan akustisvoittoista suvantovaihetta olisi voinut ehkä lyhentää biisin, pari tai sitten lisätä loppuun parit revitykset. Kokonaisuudessaan hyvä keikka, soundit ainakin omalla paikallani (A katsomon rivi 2 lavan oikealla reunalla) olivat ihan kohtuulliset, bändi soitti maltillisella volumella.

Sitä en kyllä oikein ymmärrä, että tällaisella rockkeikalla on jäälläkin istumapaikat. Kyllä se vähän latistaa tunnelmaa, välillä oli tunnelma katsomossa harrasta kuin kirkossa. Järkkärit vahtasivat haukkana että kaikki istuvat ja olivat tarkkoja myös kännykkäkameroidenkin suhteen.

NEIL & HIS ELECTRIC BAND HELSINGISSÄ 7.8.2008

Kun kesäkuun alussa Nelosen teksti-tv:n viihdeuutisia selatessani näin otsikon: "Neil Young elokuussa Suomeen", en meinannut housuissani pysyä. Ja lähes kirjaimellisesti, kun sen verran vauhdilla hyökkäsin heti netin äärelle ja availemaan sivustoja, jotka voisivat teksti-tv:n antaman uutisen vahvistaa. Tottahan se oli, Neil olisi tulossa Suomeen elokuun 7.päivä Hartwall-areenalle!

Lipunmyynnin aloituksen kertaalleen viivästyessä, nousi jo pieni järkytyksensekainen epäilys, että keikka ei sittenkään toteutuisi. Mutta onneksi huoli keikan peruuntumisesta osoittautui aiheettomaksi ja liput tulivat lopulta myyntiin. Lippuvarmistuksen tultua saattoi huokaista helpotuksesta ja alkaa varailemaan vapaapäiviä ja suunnittelemaan itsensä kuljettamista keikkapaikalle.

Kotoa on matkaa Hartwall-areenalle n. 700 km, joten autolla ajaen sinne ei jaksaisi missään tapauksessa lähteä. Se olisi tiennyt vähintään 8-9 tunnin ajomatkaa. Juna- ja lentomatkoja verratessa kävi ilmi, että lentäen ei matka tulisi juurikaan kalliimmaksi, jos vain lentoliput varaisi hyvissä ajoin. Junalla olisi joutunut jytkyttelemään 6-7 tuntia määränpäähän, kun taas lentokoneella matka taittuisi odotuksineen alle 3 tunnissa.

Edellisellä Neil-keikalla vuonna 2001, nousin junan kyytiin suoraan parin päivän kevyen festaritunnelmoinnin saattelemana. Unta ja lepoa ei ollut kovinkaan paljoa varastossa. Olin satunnaisesti ja huonosti torkutun junamatkan jälkeen iltapäivällä perillä Helsingissä. Illalla keikalla alkoikin jo hyydyttämään matkan teko sekä viikonlopun riennot sen verran hyvästi, että konsertin tarkkaavainen seuraaminen kävi kovasti voimille. Päätin, että tänä vuonna tätä itse aiheutettua ongelmaa ei olisi. Päätös oli, että kunnon yöunet pitää saada ja paikan päällä olla hyvissä ajoin, että jaksaa nauttia täysin rinnoin (tai korvin ja silmin) keikasta. Joten lentokoneella matkustaminen oli omasta mielestäni paras ratkaisu. Saavuin Helsinkiin ja ystävien luo majoitukseen jo keikkaa edeltävänä iltana. Nyt ei ainakaan onnistunut keikka olisi omasta olotilastani kiinni.

Perhosia vatsassa ja lahtaajien tapaamista odotellen

Keikkapäivän aamuna ei ollut vielä isompia kutinoita, mutta päivän edetessä alkoi jo perhoset räpyttelemään siipiään vatsassa. Siinä vaiheessa, kun laitoin vuoden 1993 kiertuepaidan päälle ja lämmittelyt illan keikkaa varten alkoivat, niin johan alkoi tuntua siltä, että vähintäänkin linnan juhliin tässä ollaan lähdössä. (Tuosta vuoden 1993 kiertuepaidasta vaimo totesi reissukamoja pakatessani: "Tuon reikäisen ja kulahtaneenko paidan meinaat tosiaankin laittaa päälle?")

Mukava hytinä kasvoi, kun Hartwall-areenalle saavuttaessa paikalla oli paljon ihmisiä jonottamassa sisäänpääsyä. Sisälle päästessäni kävin kurkkaamassa uudet kiertuepaidat, mutta ne eivät syystä tai toisesta omaa silmääni miellyttäneet. Kiertuemuistot jäivät siis tällä kertaa ostamatta. Hallissa kävellessäni silmiini osui useita vuoden 1993 kiertuepaitaan sonnustautuneita (mies)henkilöitä. (Olikohan heidänkin vaimot antaneet palautetta paidasta?)

Ennen keikkaa oli kuitenkin yksi tärkeä juttu eli LAHtaajien (Neil Young-sisältöisen Likeahurricane-postituslistan jäsenien) tapaaminen. Ja löytyiväthän he, kourallinen LAHtaajia oli vielä tapaamispaikassa valmistautumassa keikkaan. LAHtaajien joukossa vallitsi luonnollisesti odottava ja myönteisellä tavalla jännittynyt tunnelma.

Tippa linssissä ja silmät ummessa konsertista nauttien

Lämppäribändin lopetettua arvelin, että nyt olisi hyvä siirtyä hallin puolelle. Vähän ennen yhdeksää olin omalla paikallani istumassa ja odottelemassa keikan alkua. Istumapaikka oli ihan ok, vähän joutui istumaan sivuttain ja hieman kääntämään päätä kieroon. (Loppuvaiheessa keikkaa oli niskassa jo pientä jäykkyyttä havaittavissa.) Kellon lyödessä yhdeksää, Neil asteli bändeineen lavalle. Suunnitelmani oli pidätellä itseäni ja olla ölisemättä epämääräisiä äännähdyksiä ja olla huutamatta ylimääräisiä edessä sekä vieressä istuvien korviin ja niskaan. No, se melkein onnistui… Huomasin päästäväni jotakin epämääräistä huutoa jo Neilin nostellessa kättä yleisölle. Joka tapauksessa, nyt se sitten alkaisi, seitsemän vuotta välillä enemmän ja välillä vähemmän odotettu Neil Young-keikka.

'Love and Only Love' tärähti käyntiin ja hetihän sitä pääsi tunnelmaan. Neilin kitara soi uljaasti ja muhkeasti ja bändi soi omiin korviini erinomaisen hyvältä. His Electric Bandin rumpali Chad Cromwell ja basisti Rick Rosas soittivat yksinkertaisen tyylikkäästi ja jykevästi. Salaa ja hiljaa mielessäni olin tyytyväinen, että paikalla oli juuri tänä iltana nimenomaan His Electric Band eikä Crazy Horse, sen verran paremmin he soittivat kuin Crazy Horse. Ja älkää nyt ymmärtäkö väärin, pidän Crazy Horsesta ja sen ainutlaatuisesta soundista kuin hullu puurosta.

'Everybody Knows This Is Nowhere'n aikana alkoi jo silmät kostumaan ja 'I've Been Waiting for You'n aikana Neilin kitara soi muutamassa kohdin niillä korkeuksilla ja niissä sävelissä, jotka saa allekirjoittaneen liikutuksen asteelle. Joten kyyneltä puski silmäkulmiin. Pidin silmiäni välillä kiinni ja nautin vain korviin kantautuneesta musiikista. Tosin silmiä ei malttanut pitää kiinni, kun halusin kuitenkin nähdäkin bändin soitannan ja liikehdinnän lavalla.

Kun roudarit kantoivat lavalle paperilappusia Neilin ja bändin jäsenten eteen, heräsi heti mielenkiinto ja mieleen nousi varovainen toive; kenties uusi laulu?! Ja kyllä, uusi lauluhan sieltä tuli! Tosin ei se ensi kuulemalta vaikuttanut uudelta Neil-klassikolta, mutta sentään olimme saaneet maailman ensi-illan laululle, joka kantaa tällä hetkellä nimeä 'Just Singing a Song Won't Change the World'. 'Spirit Road' rokkasi muhevasti ja 'Cortez the Killer' sai jälleen kerran ihmettelemään, kuinka kolmella soinnulla ja mainiolla kitaroinnilla saadaankaan kaunista jälkeä aikaiseksi. Sitten tärähti ilmoille 'Cinnamon Girl' . Kun alkuintro "tadadadaa, tadadadaada…" lähti Neilin kitarasta, huusin taas jotakin epämääräistä edessä sekä vieressä istuvien niskaan ja korviin… Tämän laulun toivoin jo kuulevani jo ensimmäisellä Neil-keikalla, mutta viidentoista vuoden odottelu kannatti. On se kyllä komea jytäpala!

Neil & bändi tutuissa ja turvallisissa tunnelmissa akustisessa setissä

Akustisen vaiheen alkaessa toivoin, että tulisi jotain yllättäviä valintoja. Mutta valitettavasti omat toiveeni ja Neilin ajatukset settilistasta ei käyneet yksiin. Heartofgoldit, oldmanit, needlet ja helplessit sieltä tuli. Sen totesin mielessäni, että 'Mother Earth' on uskottavampi pelkistettynä harmoniversiona kuin 'Ragged Glory'-albumin pörisevänä kitaraversiona. 'Oh, Lonesome Me' viehätti minua enemmän ilmavan kuuloisena liveversiona kuin albumiraitana. 'Helpless'in alussa luulin kuulevani jälleen uuden laulun, kun Neil mielestäni rytmitti alun kitarasoinnut jotenkin eri tavalla kuin yleensä olin tottunut kuulemaan. No, tuttu ja turvallinen 'Helpless'hän sieltä kuitenkin paljastui.

"Tuttu ja turvallinen" voisi olla lyhyt ja tiivistetty kommenttini akustisesta osuudesta. Hienosti ja upeasti Neil ja bändi laulut veti, ei siinä mitään. Ja tämän lisäksi pidän mielin määrin Neilin akustisesta materiaalista, mutta tällä keikalla olin jotenkin etukäteen virittäytynyt enemmän sähköiseen tykitykseen. Tosin osa ympärillä ja lähistöllä olevasta yleisöstä tuntui hihkuvan enemmän ja äänekkäämmin näiden akustisten numeroiden kohdalla, joten varmasti näillä akustisilla takuuhiteillä on paikkansa Neilin keikkasetissä.

"Frank Sampedro lavalle!", eräs yleisön joukossa ollut huusi hiljaa mielessään

Sähköisen rypistyksen aloittanut 'Get back to the Country' kantrirokkasi komeasti. 'Words' soi uljaasti, vaikkei se mielestäni noussut niihin liitokorkeuksiin kuin se voisi parhaimmillaan nousta. Sitten olikin vuorossa eniten odottamani piisi eli 'No Hidden Path'. Neil oli soittanut tästä laulusta kesän keikoilla yli puolen tunnin vetoja. Olen alkanut tykkäämään alkukankeuksien jälkeen 'No Hidden Path'ista yhä enemmän ja tällä keikalla valmistauduin nauttimaan ja löytämään tästä kappaleesta vielä lisää. Ja kylläpä Neilin kitara soikin tässä kappaleessa todella tymäkästi (tuhdisti ja jykevästi suom. huom.).

'No Hidden Path'in aikana kaipasin ainoan kerran illan aikana Crazy Horsea tai ainakin Sampedroa rytmikitaraan. Mielestäni Ben Keith hiveli kitaraansa aivan liian hiljaa ja hipsutellen. Hän taisi katkaista kitaran kielensäkin laulun aikana, eikä päässyt sen jälkeen mielestäni mukaan menoon. Neil tarvitsisi näihin pitkiin vetoihin vierelleen kunnon kitarakomppaajaa, mihin (anteeksi nyt vain) Keithistä ei ole. Mutta Keith loistikin sitten pedal steelin kanssa aivan ylivertaisesti, niin kuin odotettua olikin.

Encore-taputtelun aikana ölisin, huusin ja löin kämmenpohjat punaisiksi ja kipeiksi. Tulihan bändi takaisin ja aloitti 'A Day in the Life'- versionsa. Mielestäni hieno laulu saa lisäansiota Neilin ja bändin komean version myötä. 'A Day in the Life' on omien maailman parhaitten piisien joukossa ainakin top 20:ssä. Neilin ja bändin veto on hienon neilyoungmainen, mutta ei kuitenkaan hävitä yhtään tai mitään alkuperäisen piisin tunnelmasta ja hengestä.

Piisin loppuessa pistin lisää huutoa ja käsien hakkaamista kehiin. Soittakaa vielä lisää! Mutta ei. Hallin valot tylysti päälle ja 'Greenleaves' pyörimään. Himskatti! Nyt jäi keikka kesken, vielä pari sähköistä rypistystä, niin olisin ollut kylläinen. Nyt homma jäi hiukkasen kesken. Kello oli tasan klo 23.00, joten järjestäjien kanssa lienee sovittu, että tuona kellon lyömänä pannaan pillit pussiin ja lähetetään yleisö kotiin. Eipä siinä mitään, joka tapauksessa keikan jälkeen oli mukava myhäillä konsertin jälkeisissä tunnelmissa ja vaihtaa ajatuksia ystävien kanssa mm. konsertin piisivalinnoista, bändin hyvyydestä ja Neilin komeasta kitaroinnista.

Neililtä toiseksi paras Suomen keikka?

Mutta olihan Neilin ja His Electric Bandin keikka aivan loistava, ehkei voittanut sitä ensimmäistä Neil keikkaa Helsingissä vuonna 1993. Ehkäpä siksi, kun se oli kuitenkin ensimmäinen Neil-keikkani alkuajan kuumimmassa Neil-intoiluvaiheessani. Mutta vuosien 1996 ja 2001 Suomen keikat tämä keikka "peittosi", niin hyviä ja mainioita keikkoja kuin nuo kaksi olivatkin.

Neilin tämän hetkinen vireys- ja energiataso ei kyllä vaikuta laimenneelta; loppuvuodeksi on jo sovittu Pohjois-Amerikan kiertuetta. Täytyy jäädä hartaasti odottamaan ja toivomaan, että Neil jaksaisi ja ehtisi saapua Suomeen akustiselle soolokiertueelle ja soittelemaan harvinaisempia lauluja. Allekirjoittaneen haaveena olisi päästä pyörittelemään päätään joka toisessa kappaleessa ja toteamaan: "Tätäkään en olisi uskonut Neilin koskaan soittavan" tai "Tätä piisiä en olekaan koskaan aikaisemmin kuullut. Onpas hieno!" Pitäähän sitä lisää suuria haaveita olla, vannoutuneella Neil-intoilijalla. Neil on toteuttanut haaveeni ja toiveeni jo neljä kertaa, joten enköhän uskaltaisi vanhaa sanontaa raa'asti muuttaen todeta; ei neljää ilman viidettä!