Asiat, jotka yleensä tekevät kuulijasta Neil Young -fanin, ovat joko miehen hauras ääni tai hänen persoonallisen primitiivinen sähkökitaran soittonsa. ”Missä olit kun kuulit ensi kertaa Neil Youngin äänen?” - asia ei ole piirtynyt mieleeni suurten historiallisten käännekohtien lailla, enkä ole edes täysin varma minkä kappaleen ensiksi kuulin. Todennäköisimmin kuitenkin kyseessä on ollut joko Helpless tai The Loner, sillä tutustumiseni Neil Youngin musiikkiin tapahtui vanhemman serkkuni välityksellä. Hän oli pitkän linjan Hollies-fani ja ihastunut Crosby, Stills & Nashin debyyttiin, jonka vuoksi hän hankki välittömästi Youngilla vahvistetun kvartetin Deja Vún sen ilmestyessä keväällä 1970. Serkku ei tuolloin tuntenut Neil Youngia, mutta ihastui hänen musiikkiinsa välittömästi ja hankki saman tien Neilin tuossa vaiheessa saatavilla olleet sooloalbumit, eli LP:t Neil Young ja Everybody Knows This Is Nowhere.

On mahdotonta nostaa esille yhtä ainoaa asiaa, joka noilta Youngin ensimmäisiltä albumeilta olisi vienyt mukanaan, pikemminkin kyse oli miehen lauluäänen persoonallisesta koskettavuudesta, vaikuttavista melankolisista (tätä asiaa ei koskaan pidä väheksyä!) biiseistä joissa kuuli pop-musiikin jatkumon mutta jotka olivat myös omaleimaisia, eikä tietenkään pidä unohtaa Neilin sähkökitaransoittoa jollaista ei ollut muualla kuullut. Varsin ainutlaatuinen yhdistelmä, siis.

Harvest oli ensimmäinen Neil-albumi, jonka ostin tuoreeltaan. Odotukset olivat kohtuuttomat, eikä levy tietenkään niitä pystynyt täyttämään. Vasta viime vuosina Harvest on löytänyt paikkansa, viimeksi hienossa audio-dvd -muodossa. Sitä paitsi kun mies itse nykyään laulaa Old Manin, biisi on saanut aivan uutta ulottuvuutta ja herkkyyttä.

Harvestin jälkeinen synkkä kausi jätti alussa huulen pyöreäksi, kunnes Tonight's The Night osoittautui vastustamattomaksi ja Zuman ilmestyminen vain muutama kuukausi myöhemmin iski Neil Youngin taas keskeiseksi hahmoksi omaan universumiin. Pysyvästi? Ei toki, sillä Hawks And Dovesista alkanut alamäki - kuulijan kannalta, Neil tuskin ajattelee noin (ja ilman loistavaa edeltäjää Rust Never Sleeps tuskin Hawks And Doveskaan olisi kuulostanut aivan niin vaisulta) -laski miehen kurssin pohjalukemiin liki vuosikymmeneksi. Käyrä kohosi sitten kertaheitolla kattoon vuoden -89 Freedomilla, ja laski seuraavan kerran vasta Broken Arrowin myötä, tosin pettymystä lievensi huomattavasti hieno Euroopan kesäkiertue. Niin, livenähän Neil on tietenkin oma lukunsa, ovat kyseessä sitten hänen upeat live-taltiointinsa tai esiintymisensä eri kokoonpanojen kera. Itse koin Young-konsertin ensi kertaa Tukholmassa -82 hienon Transbandin kera, soolo-Neil taas sai palan vanhan fanin kurkkuun viime keväänä Skandinaviassa uusine ja vanhoine biiseineen.

Näin kolmen vuosikymmenen jälkeen voi todeta, että osa Neil Youngin viehätystä piilee hänen arvaamattomuudessaan ja yllättävyydessään. Ja kun sellaisesta on kyse, onnistuminen ei aina ole takuuvarmaa, mutta silloin kun niin käy, kyse on usein täysosumasta. Ja jotenkin niitä vähemmän onnistuneitakin saavutuksia on oppinut vuosien myötä ymmärtämään osana elämää, joka ilman Neil Youngia olisi ollut huomattavasti vajaampaa.