Tämä sivusto sai alkunsa joulukuussa 2002. Jo pitemmän aikaa olin ihmetellyt sitä, ettei kukaan ollut vielä tehnyt suomenkielistä Neil Young -sivustoa. Miehen uraa käsitteleviä kirjojakaan ei ensimmäistäkään ole käännetty suomeksi. Herra Youngin uraan pituuden ja monipuolisuuden vuoksi englanninkieliset sivustotkin ovat yleensä laajoja kokonaisuuksia. Viime vuoden lopulla päätin sitten itse alkaa työstämään jonkinlaista Neil Young -sivustoa, kokeilla mitä saisin aikaiseksi.

Aina kuitenkin löytyy uusia nuoria, miksei vanhempiakin, jotka löytävät uutena tuttavuutena tämän kanadalaisen kitarasankarin ja haluavat tietää hieman enemmän hänestä. Tavoitteenani olisi, että tältä sivustolta löytyisi perusteita aiheesta, vastauksen alkua kysymykseen "Kuka on Neil Young ja mitä kaikkea hän oikein on tehnyt", lopullista ratkaisua voi sitten yrittää jäljittää laajemmilta sivustoilta, kirjoista, levyistä ja tuttavilta.

Tämä sivusto on minulle vain vapaa-ajan harraste, joten aineistoa ilmaantuu lisää pikkuhiljaa, epäsäännöllisen säännöllisesti. Sivustolta löytyvä muiden kirjoittajien materiaali on julkaistu sivustolla kirjoittajan luvalla, muiden kirjoittajien tekstien yhteydessä on aina mainittu tekstin kirjoittaja, aikaisemmin muualla julkaistuissa kirjoituksissa myös alkuperäinen julkaisu.Otan mielihyvin vastaan kaikenlaista palautetta sivustosta, etenkin risut ja kehitysehdotukset ovat tervetulleita. Täydellistä tai valmista tästä sivustosta tuskin koskaan tulee, parantamisen varaa varmastikin aina löytyy.

Sitten vähän taustaa sille, miksi juuri Neil Young -sivusto. Itse tutustuin ensimmäistä kertaa Neil Youngin musiikkiin joskus 1970-luvun loppupuolella. Tuttavallani Vuorion Jukalla oli osittain enolta peritty, osittain itse hankittu hieno levykokoelma 70-luvun ns. vakavammin otettavan rockmusiikin helmiä. Tuskinpa olisin itse 15-vuotiaana nuorukaisena tutustunut sellaisiin esiintyjiin kuin Led Zeppelin, Yes, Deep Purple, Genesis, Pink Floyd ja ennen kaikkea Neil Young. Joukko miehen klassikkolevyjä, mm. On the Beach, Zuma, American Stars & Bars ja Comes a Time jäivät jo silloin pysyvästi mieleeni soimaan.

Sitten tuli 70-luvun loppupuoli ja punk-aika. Tuntui kovin epämuodikkaalta pitää ikälopusta (= yli 30-vuotiaasta), kantrivoittoisia lauluja tekevästä pitkätukasta kun kerran tarjolla oli räväköitä uusia orkestereita kuten Sex Pistols, Clash, Sham 69 ja Stiff Little Fingers. Mutta Neil Young ei suinkaan jäänyt elämään klassikkolevyjensä varjossa. Nekin tosin jo olisivat taanneet hänelle varman suosion yhä kasvavan keski-ikäisen rockyleisön silmissä. Aina riittäisi niitä, jotka haluaisivat kuulla hänen esittävän yhä uudelleen sellaisia kuolemattomia lauluja kuin Heart of Gold, Like a Hurricane, Needle and the damage done, Southern man tai Cortez the Killer. Niinhän on monelle suosikille käynyt, uudet levyt eivät ole enää käyneet kaupaksi entisten malliin. Konsertteihin on kuitenkin riittänyt kohtalaisesti yleisöä, kunhan on muistettu soittaa kaikki vanhat hitit.

Neil Youngin kohdalla vuosi 1979 on melkoinen käännekohta. Silloin ilmestyi kaksi levyä, jotka vaikuttivat syvästi moneen myöhempien aikojen grunge-yhtyeeseen ja myös moneen tavalliseen rockmusiikin kuluttajaan: loistava studiolevy Rust Never Sleeps ja legendaarinen livelevy Rust Live. Omalla kohdallani nämä kaksi levyä ratkaisivat asian lopullisesti. Pikkuhiljaa sitten hankin lisää miehen levytyksiä välillä pettyen välillä löytäen uusia innostuksen aiheita.

Jos ajatellaan Neil Youngin levytysuran alkaneen ensimmäisestä Buffalo Springfield -levystä vuonna 1967, niin voidaan sanoa, että vuonna 2002 hänelle tuli 35 vuotta täyteen edelleen levyttävänä, esiintyvänä ja ennen kaikkea vakavasti otettavana taiteilijana. Se on rockmusiikissa pitkä ura. Onhan Rolling Stones -yhtyekin vielä edelleen kai virallisesti olemassa. Loistavia konsertteja Rolling Stones edelleen tekee kiertueille lähtiessään, oleellinen ero kuitenkin Neil Youngiin on se, etteivät Neil Youngin kiertueet yksin, Crazy Horsen tai jonkun muun kokoonpanon kanssa ole maailmanlaajuisia spektaakkeleja. Kun Neil Young oli kesällä 2001 Suomessa esiintymässä, kiteytti Nyt-liitteen toimittaja ehkä olennaisimman asian Neil Youngista: hänen konserteissaan ei ole VIP-aitioita.

Laskutavoista riippuen määrä voi hieman vaihdella, oman kirjanpitoni mukaan Neil Young (jos mukaan otetaan Buffalo Springfield ja Crosby, Stills, Nash & Young -levyt) on 35 vuoden aikana tehnyt 52 levyä (mukana tosin muutama kokoelma). Se on melkoinen määrä musiikkia. Joukkoon mahtuu tietysti Neil Young -asteikolla keskinkertaisiakin levyjä. Enemmistö on kuitenkin kestävää, mielenkiintoista, vaihtelevaa ja haastavaa musiikkia. Etenkin 80-luvun alkupuolella hänellä oli hieman etsiskelevä vaihe, toisaalta kahden klassikon jälkeen on aivan ymmärrettävää, että joutuu pohdiskelemaan suuntaa seuraaville levyille.

Neil Youngin musiikkia ja levytyksiä on aina leimannut yllätyksellisyys. Rankan kitararevittelylevyn jälkeen saattaakin vuorossa olla hempeä akustinen julkaisu, sitten lähdetäänkin kiertueelle taas vaihteeksi herrojen Crosby, Stills ja Nash kanssa. Crazy Horse -yhtye taitaa olla yleisin kokoonpano, jonka kanssa Neil Young on levyttänyt, mutta levytyshistoriaan mahtuu melkoinen joukko erilaisia kokoonpanoja. Monien pitkään levyttäneiden artistien ja yhtyeiden soundi alkaa muodostua kuulijoille tutuksi, ennen kuulemattomista kappaleistakin tunnistaa esittäjän. Neil Youngin kohdalla tätä ei helposti pääse käymään, niin monenlaista tyyliä ja kokoonpanoa hänen levytys- ja kiertuehistoriaansa kuuluu.

Kaupallisuus on aina ollut rockmusiikille vaikea asia. Toisaalta kaupallisuus on muusikon uskottavuuden kannalta kirosana, todellista taiteilijaa ei kiinnosta yhtään paljonko hänen levyjään myydään. Rockkulttuurissa ainakin yrittää yhä elää jonkinlainen kapinallisuuden ja vastakulttuurin elementti. Todennäköisesti kuitenkin jokainen levyjä julkaiseva artisti tai yhtye kuitenkin myös haluaisi niitä ostettavan mutta jos suosiota tulee liikaa, kärsii uskottavuus. Neil Young on onnistunut säilyttämään uskottavuutensa, hän näyttää ja kuulostaa itseltään, ei levymyyntiä varten suunnitellulta tuotteelta. Kapinallista hänestä ei taida löytyä mutta tuskin kukaan vakavissaan uskookaan maailman muuttuvan määrätynlaista musiikkia kuuntelemalla.

Neil Young on onnistunut huomattavasti monia nuorempiakin rockhahmoja uskottavammin pitämään yllä jonkinlaista musiikillista uskottavuutta muuttumatta irvikuvaksi itsestään. Jim Jarmuschin dokumenttielokuva Year of the Horse antaa hienon kuvan Neil Youngista Crazy Horse -yhtyeen kera. Soitto on raakaa ja voimakasta. Yhtye näyttää siltä, että he todella nauttivat siitä mitä tekevät. Ehkä se onkin yksi tärkeimpiä syitä siihen, miksi Neil Young merkitsee todella paljon rockmusiikille. Hänen musiikkiaan ei paljoa soiteta Music Televisionissa tai radiokanavien "voimasoittolistoilla". Hänen musiikkinsa on ajatonta, trenditöntä, persoonallista ja omaperäistä. Häntä on vaikea sulloa mihinkään valmiiseen muottiin.

Vaikka Neil Young onkin parhaat levynsä tehnyt Crazy Horse -yhtyeen kera, hän on myös esiintynyt ja esiintyy edelleen paljon yksinään. Se on varmaan myös yksi syy Neilin vahvoille esiintymisille. Maineensa ja suosionsa Neil Young onkin viimeisen 30 vuoden aikana luonut ennen kaikkea vaikuttavana esiintyjänä niin yksin, eri yhtyeiden säestämä kuin myöskin yhtenä nelikosta Crosby, Stills, Nash & Young. 70-luvulla Neil Youngin levyjä myytiin valtavasti, tyylilaji hänellä silloin oli folk- ja countrypohjainen musiikki. Levyillä oli ollut aikaisemminkin rankempiakin rock-kappaleita, mutta yksi etappi hänen urallaan oli juuri Rust Never Sleeps -levyn (1979) b-puolen raaka kitararevittely. Uudelleen hän löysi levyilleen kunnolla särökitarasoundin vuonna 1990 Ragged Glory -levyllä.

Oma Neil Young -kokelmani ei vielä täydellinen ole, mutta onhan tässä vielä aikaa täydennellä kokoelmaa.