Jo oli aikakin. Olen kolunnut maat ja mannut yrittäessäni löytää tätä vuonna -78 San Franciscon Cow Palacessa taltioitua konserttivideota, joka on ollut suomessa saatavilla ainoastaan vuokranauhana 80-luvun alkupuolella. Hyväähän ei tunnetusti voi odottaa liian kauan ja Rust Never Sleeps täydentää hienosti Young-materiaalin tulvaa, joka alkoi vuosi sitten Harvest Moonin julkaisusta. Vielä kun vuosikausia lupaillun mammuttiboksi Decade 2:n joskus näkisi...

Rust Never Sleepsin vierailevia tähtiä ovat Roadeyesit, nuo pygmimunkeilta näyttävät jokapaikanhöylät, jotka kasaavat lavalle mammuttikokoiset mikrofonit ja Fender-vahvistimet ja hyörivät muutenkin touhukkaina joka puolella. Välillä lihava kaupparatsu käy kertomassa yleisölle, että käyttämällä ainutlaatuisia Rust-O-Vision -laseja voi nähdä Neil Youngin ja Crazy Horsen ruostuvan silmiensä edessä. Ohjaaja Bernard Shakey - alias Neil Young - ei näytä yleisöä lainkaan; kamerat taltioivat vain ja ainoastaan lavan tapahtumia.

Roadeyesit käyvät herättämässä pressun alla nukkuvan, hämmästyttävän poikamaiselta näyttävän Youngin, joka aloittaa konsertin Sugar Mountainilla ja I Am A Childilla. Julmetun kaunis akustinen soolo-osuus (Thrasher, My My Hey Hey, Comes A Time) saa jatkoa mylvivästä sähkömyrskystä. Neil Young ja Crazy Horse eivät tunne käsitettä nimeltä aika; bändi soittaa yhtä vahvatassuisesti kuin parin vuoden takaisella Weldillä. Herrat Sampedro, Molina ja Talbot repivät rajallisilla taidoillaan instrumenteistaan tunnetta ja tärinää ja tukevan äänimaton päällä möyryää Youngin jumalainen piikkilankakitarointi. Biisimateriaali noudattelee pitkälti samaa klassikkolinjaa kuin Weld (Cortez The Killer, Cinnamon Girl, Powderfinger, Tonight's The Night jne.). Lisäksi bändi raivoaa läpi punkhenkiset Welfare Mothersin ja Sedan Deliveryn.

”It's better to burn out than to fade away”, Young kirjoitti vuonna -78. Kohta elämme vuotta -94, eikä artistilla ole huolta kummastakaan vaihtoehdosta.