Näinä päivinä ei ole kovin omaperäistä kritisoida Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa, tai etenkään George W. Bushia. Bushin karikatyyri heiluu öljytynnyrissä viimeisimmän Ministryn levyn kannessa, ja Pearl Jam'kin omistaa aiheelle uusimman levynsä. Bush on jo kauan sitten lakannut olemasta poliittinen hahmo ja siirtynyt satiirin puolelle. Hänen hahmonsa on kenties jopa tutumpi pilapiirroksista ja netissä risteilevistä dadaistista sana-sammakoista kuin varsinaisista poliittisista esiintymisistä. Tahattoman komiikkansa ja aggressiivisen politiikkansa takia Bush onkin tarjonnut helppoa riistaa erilaisille koomikoille ja ilveilijöille.

Sitten on tietenkin Neil Young. Young on kommentaattorina monimutkainen, koska hänen poliittinen menneisyytensä on varsin laikukas. CSN&Y:n aikana Young kirjoitti Kent Staten kansalliskaartin murhaamista opiskelijoista niin voimakkaan laulun (Ohio), että se sai David Crosbyn itkemään äänityssession päätteeksi. Kritiikin kohteena oli silloin epäsuorasti vastuussa ollut Richard Nixon. Aiheeseen Young palasi paria vuotta myöhemmin vähemmän tunnetulla kappaleella Campaigner, jonka kertosäe päättyy unohtumattomasti sanoihin ”…where even Richard Nixon has got soul”.

Kahdeksankymmentäluvulla Young käänsi veneen ja tuntui omalla hippi-höperöllä tavallansa kannattavan Reaganin politiikkaa. Vuoden 1980 Hawks and Doves'in Old Homestead ja viisi vuotta myöhemmin julkaistu kantrilevy Old Ways (1985) julistivat hämmästyttävän avoimesti republikaanisia arvoja, ja monelta vanhalta hipiltä loksahti syystäkin suu auki. Ilmiö pyrittiin ohittamaan varhaisena seniliteettinä ja poliittisena naiiviutena.

Näistä jälkimmäinen on varmasti osaksi totta, sillä Young on parhaimmillaankin naivisti. Hänen taiteessaan on ympäröivään todellisuuteen puhtaasti emootion kautta suhtautuvan yksilön näkemyksen haurasta kauneutta, ja siinä on sen omintakeinen voima. Hieman kuin Youngin kapea ja nariseva lauluääni, tai orgaanisesti polveileva soolokitarointi, on koko hänen maailmankatsomuksensa eräänlainen tasapainoiluakti. Alituinen epäonnistumisen vaara tekee siitä entistä koskettavampaa.

Tästä seuraa se, että epäonnistuessaankin Young tavallaan onnistuu. 80-luvun taiteellisen ja yhteiskunnallisen mitättömyyden jälkeen Young palasi komeasti vuonna 1989 levyllä Freedom, jonka Crime in the City kritisoi varsin tiukoin sanankääntein Bush vanhemman sisäpolitiikkaa bändin pauhatessa taustalla. Tätä seurasi vanhan sotaratsu Crazy Horsen aktivoituminen mestariteoksella Ragged Glory (1990), ja tätä vuorostaan Youngin toinen tuleminen grungen kummisetänä ja alkuperäisenä flanellipaitasena pitkätukkana.

90-luvun lopulle tultaessa mestari oli taas tuuliajolla. Nadiiri saavutettiin kummallisella maastokuviokantisella white soul-levyllä Are You Passionate?, jonka singlelohkaisu Let's Roll oli Youngin nimenmukaisesti intohimoinen (ja puhtaasti tunneperäinen) reaktio amerikkalaisen gung ho -mentaliteetin puolesta. Vaikkei Young sanonut sitä suoraan, saattoi rivien välistä lukea että vanha korppikotka piti Afganistanin sotaa ja Bush nuoremman ramboilua oikeutettuna.

Kurssi korjaantui hieman mainettaan paremmalla konseptilevyllä Greendale (2005), jossa Young piirsi kuvaa kahden sodan välissä elävästä Amerikasta pikkukaupungin kautta. Oli ympäristöaktivisteja, pikkurikollisia ja jopa piru punaisessa fedorassaan. Paraabeli meni kuitenkin suurelta yleisöltä reippaasti yli hilseen, ja musiikillisesti projekti oli väsyneintä Youngia vuosiin. Viimevuotinen mainettaan reippaasti heppoisempi Prairie Wind taas oli niin rauhallinen ja mitäänsanomaton, että dementikkojen osastollakin olisi yleisö nukahtanut puolessa välissä.

Sitten tulee - kuin salama kirkakalta taivaalta - yhdeksän päivän aikana äänitetty äärimmäisen tiukka ja vihainen paketti suorasanaista poliittista kritiikkiä, poliittinen manifesti nimeltään Living with War. Levy on aluksi kuin isku vasten kasvoja. Tuottajana on Freedomista aikoinaan vastannut Volume Dealers (eli Young itse ja LA-veteraani Niko Bolas), ja jälki on sen mukaista. Rumpali Chad Cromwell hakkaa tahtia olan takaa kuin riivattu, ja Young itsekin tuntuu saaneensa parituhatta volttia raakaa energiaa itsensä läpi. Vanhalle fanille riemastuttavinta on kuulla Youngin vanhan Gibsonin eli Old Black'in murisevan taas kerran näin vihaisesti. Kappaleet ovat lyhyitä ja intensiivisiä kuin hyökkäykset salamasodassa. Aggressioltaan ja tiiviydeltään levy vetää vertoja punk-henkiselle mestariteokselle Rust Never Sleeps (1979), ja soonisessa ja temaattisessa yhtenäisyydessään Pearl Jamin kanssa niinikään nopeasti purkitettuun rupiseen projektilevyyn Mirrorball (1995).

Sitten on tietenkin sanat. Young esittää varsin rohkeita ja radikaaleja ajatuksia sodassa olevan maan sisäpolitiikasta (”what if Al Qaeda blew up the levees / would New Orleans have been safer that way”), sodan hypertodellisesta spektaakkelista (”the sun was setting on a golden photo op / back in the days of 'mission accomplished' ”) ja uskaltaa jopa katsoa tulevaisuuteen (”America has a leader but he's not in the house… maybe it's a woman or a black man after all”).

Sen merkitystä, että vanha über-hippi Neil Young kirjoittaa vuonna 2006 laulun, jossa vaatii suoraan presidenttiä tuomiolle virkarikkeestä (Let's Impeach the President) voi verrata oikeastaan vaan siihen jos Bob Dylan olisi tehnyt saman. Living with War resonoi koko 60-lukulaisen poliittisen folk-liikkeen ja sen vesittäneen hippiliikkeen kaikupohjan kautta.

Ja resonoi, ihan konkreettisestikin. Liekö syy nopeassa aikataulussa vai onko efekti tarkoitettu, tietyt ikoniset laulut soivat taustalla. Flags of Freedomin taustalla kaikuvat jo melodiankin tasolla Dylanin vapaudenkellot (Chimes of Freedom), ja samaisen kappaleen avauslause on selkeä viittaus Eric Boglen sodanvastaiseen klassikkoon My Youngest Son Came Home Today. Families taas lainaa Youngin oman hippi-ideaaleja muisteleven Days That Used To Be'n melodiaa, ja toisaalta sekoittaa siihen Springsteenin uhmakkaan No Surrender'in säkeistöjen melodiaa. Kaatunutta veteraani-kaveria eulogisoiva Roger and Out taas lainaa rakenteeltaan Knockin' on Heaven's Door'ia (ja tietenkin Youngin omaa Helpless'iä), ja viesti on selkeä. ”Mama put my guns in the ground / I can't shoot them anymore”.

Viisi pistettä horroksesta heränneelle vanhalle hipille, viisi pistettä spontaaniudelle, viisi pistettä Repriselle rohkeudesta, viisi pistettä kaikelle sille raivokkaalle intohimolle ja energialle, jota levyn päättävä siirappinen 100-päisen kuoron tulkitsema America the Beautiful'kaan ei pysty vesittämään. Tervetuloa takaisin elävien pariin, Neiler. Long May You Run.