Virtaa kuin vain Neil Young voi

Niille, joita ei kiinnosta lukea Neil Youngista enempää kuin yhden kappaleen verran, totean, ettei miehen uudelle levyllä ole syytä antaa kahta tähteä enempää.

Jäljellejääneille seuraavaa: kyllä se nyt vaan on niin, ettei ole toista Neil Youngia. Yhtä omituista, jäljittelemätöntä, ennalta-arvaamatonta ja suosiostaan piittaamatonta artistia ei rockin historia tunne.

Tai onhan sellaisia muitakin. Yksikään heistä ei vain ole pystynyt luomaan vastaavaa uraa, saavuttamaan vastaavaa uskollista yleisöä. Yksikään rockin peruskallio ei ole samalla yhtä huojuva ja kestävä.

Youngin uusin tuotos, Greendale, on levy, jota voi suositella ehkä noin yhdelle tuhannesta musiikin ystävästä. 999:lle tällä musiikilla ei ole todennäköisesti mitään arvoa.

Sitten on tämä promillejengi. Heille Greendale on herkkupala parhaasta päästä.

Onhan Young jonkun kerran onnistunut valloittamaan ns. suuren tai ainakin keskisuuren yleisön. Ja saahan Youngin näkemys ja tinkimättömyys usein tunnustusta sekä musiikkikollegoilta että kriitikoiden enemmistöltä.

Mutta Youngia ei ole luotu miellyttämään satunnaisia peesaajia. Greendale on malliesimerkki äärimmäisestä Youngista, joka vähät välittää ennakko-odotuksista.

Mitä teki Young hittilevynsä Harvest (1972) jälkeen? Päättömän elokuvan (Journey through the past), fanit karkottaneen kiertueen ja kolme toisistaan täydellisesti poikennutta kummajaislevyä (Time fades away, Tonight's the night, On the Beach) - Harvestia paljon parempia muuten kaikki...

Entä kuinka Young lähti kasvattamaan suosiotaan ansiosta klassikoksi nousseen Rust never sleepsin (1979) jälkeen? Soittamalla muun muassa b-luokan heviä kieli poskessa (Re-ac-tor), vaihtamalla teknoon (Trans) ja heti perään rock-a-billyyn (Everybody's rockin').

Sama ailahtelu, tahallinen tai tahaton, jatkuu edelleen. Young nyt vain tekee sellaista musiikkia kuin tuntuu oikealta tehdä.

Mullantuoksuinen mielikuvitusmaa

Greendale poikkeaa Youngin aiemmasta tuotannosta eniten ulkomusiikillisesti. Ensimmäistä kertaa - poislukien Decade-kokoelma (1977) - urallaan Young on lähtenyt levyn kansia myöten selittelemään tekemäänsä.

Greendale on Youngin luoma mielikuvituskaupunki Pohjois-Kaliforniassa. Levyn traagiset ja ihmisarvoa korostavat tarinat kietoutuvat Greenin perheen ympärille.

Niin teksteissä kuin soitossakin tuoksuu multa. Vaikka tarinaa piisaa, ei filosofointi karkaa taivaisiin. Vielä tiukemmin maassa ryömii Youngin ja uskollisen Crazy Horse -yhtyeen musiikillinen toteutus.

Youngin visiota Greendalen saundi-ilmeestä kuvaa Crazy Horsen kokoonpano. Kakkoskitaristi Frank ”Poncho” Sampedro ei ole mahtunut kokoonpanoon lainkaan; Youngia säestävät vain Ralph Molina (rummut) ja Billy Talbot (basso) - 35 vuoden kokemuksella.

Sovituksiin ei ole montaa ajatusta uhrattu. Trio jyrää levyn kymmenen simppeliä kappaletta läpi pääosin livenä. Sekaan on lisätty muutama studioefekti ja taustakuoroa sinne tänne. Young tarttuu jonkun kerran myös huuliharppuun ja harmoniin.

Sävellyksistäkään ei juuri kannata puhua. Sekä Youngin romanttisen melodinen että kokeilevampi osasto loistavat poissaolollaan. Tarjolla on lähinnä 3-4 soinnun pitkiä, pelkistettyjä blues-kantri-folk-rynkytyksiä parilla pysäyttävästi viiltelevällä tunnelmapalalla maustettuna.

Levyn tyyliä korostaa se, ettei kitaristi Young tallo tällä kertaa pedaaleja feedbackia hakien. Särösaundi on mikä on, ja sillä yleensä selvitään läpi soolojen, riffien ja kompin.

Greendale on täydellinen levy. Siinä ei ole periaatteessa mitään uutta, ei yhtään poikkeuksellisen hyvää biisiä, ei mitään muutakaan ”elämää suurempaa”. Se vain virtaa, on. On juuri sellainen kuin vain Neil Youngin levy olla voi.

Jos vertailukohtia kaivataan, niin Greendalelta löytyy jotain yhteistä Everybody knows this is nowhere -levyn (1969) saundien kanssa, jotain samaa syvyyttä kuin Sleeps with angelsilla (1994) ja hypnoottista voimaa kuin Ragged Glorylla (1990).

Parasta Youngissa on kuitenkin se, ettei hän tee rankkoja käänteitään ollakseen tyly tai erikoinen. Joskus Youngia pakottaa läpi pään puhaltava soittamisen vimma, joskus lapsenomainen kokeilunhalu, joskus paljaaseen tunteeseen pohjaava kontrolloimatonkin sanomisen pakko.

Jos Neil Youngia ei olisi, voisin heikkona hetkenä kuvitella, ettei pyyteetöntä rockmusiikkia enää olisi olemassakaan. Siksi, ja juuri siksi, tämä levy on tärkeämpi kuin parempi.

Greendale on Neil Youngin konseptialbumi kuvitteellisen kaupungin kuvitteellisesta perheestä ja heidän ympärilleen kietoutuvista tapahtumista, joiden kautta artisti kommentoi nyky-Yhdysvaltoja. Greendale ei missään tapauksessa ole Young-klassikko, riittävän pätevä ja parhaimmillaan jopa kunnon fiilikseen yltävä albumi. Toisaalta: vuoden 2001 löysäilylevy Are you passionaten jälkeen Hobby Hallin katalogikin tuntuisi askeleelta parempaan. Crazy Horse (miinus kitaristi Frank Sampedro) soittaa yllättävänkin varovaisesti; vuoden 1990 Ragged glory -albumin raivopäiseen kirskuntaan on muutama valovuosi. Biisit ovat lähes poikkeuksetta tolkuttoman pitkiä, mutta joku kipinä pitää kokonaisuuden kasassa.

Youngin uralla saattaa seuraavaksi tapahtua mitä tahansa. Hän joko julkaisee pitkään suunnitellun Decade II -boksin, keskittyy muutamaksi vuodeksi pienoisrautateihinsä tai sitten luvassa on kokeilu jazzbaletin maailmaan. Eihän tuosta vanhasta penteleestä vieläkään tiedä.

Teemalevy Neil Youngilta? Pienen fiktiivisen kalifornialaisen kaupungin elämästä? Poliittisia vertauskuvia? Pelottava ajatus, mutta Young vetää taas maton jalkojen alta. Greendale on hyvä albumi, tekijöidensä paras vuosiin. Päällisin puolin se on aika monotonista hullun hevosen boogiea, mutta pinnan alta löytyy hämmentävän detaljirikas ja kiehtova tarina, joka aukeaa joka kuuntelukerralla hieman enemmän.

Young ei ole vakuuttava poliittinen oraattori, mutta se ei toisaalta ole hänen tehtävänsä. Greendale, kuten Hawks and Doves, tai Let's Roll, tai Ohio, on Youngin äärimmäisen subjektiivinen vastaus ahdistavaan kysymykseen, mielipuoliselta vaikuttavaan poliittiseen tilanteeseen. Sen viesti on jossain satiirin ja moraliteetin välillä, luomiensa henkilöiden kautta Young piirtää armottoman kuvan amerikkalaisesti pikkukaupungista ja sen asukkaista. Greendale on kertomus sukupolvien välisistä kuiluista, 60-luvun ihanteista ja niiden velvoitteista, nurkkapatriotismista ja horisontissa uhkaavasta lähestyvästä länsimaiden perikadosta.

Young on vienyt idiosynkraattisen tekniikkansa äärimmilleen, ja lopputulos on eräänlainen tunnin mittainen Cortez the Killer. Young huutaa feedbackin takaa parin vuoden takaisen Year of the Horse -livelevyn alussa ”They all sound the same... It's all one song!” ja samaa voi sanoa Greendalesta. Kappaleet jatkavat siitä mihin edellinen on päättynyt, ja juuri tämä on Crazy Horsen tehtävä tällä(kin) levyllä: bändi on se monotoninen noitarumpu, joka vaivuttaa kuulija transsiin. Unien tavoin kappaleet virtaavat toisiinsa, ja kaiken tämän yllä leijuu Youngin arkisen nariseva kertojan ääni. Kansivihon tekstit täydentävät kappaleiden sanoituksia, ja lukemalla niitä vuorotellen kappaleiden kanssa Greendalen apokalyptinen viesti aukeaa.

Tämä levy on kaikin tavoin poikkeuksellinen, ja se vaatii kuulijalta paljon, mutta se myös palkitsee. Kyseessä ei missään tapauksessa ole välityö, vaan mahdollisesti yksi Youngin tärkeimmistä levyistä. Ja se on aika paljon sanottu.