Niilon elokuva on toissijaisen albumin toissijainen versio.

Neil Youngin (tai aliaksensa Bernard Shakeyn) rockoopperamainen elokuva Greendale ei filmitaiteellisilta meriiteiltään kestä kovin kriittistä tarkastelua. Dvd:n making of -dokumentissa Young toteaakin, ettei Greendalea pidä lähestyä perinteisenä elokuvana. Päinvastoin kuin leffoissa yleensä on musiikki Youngin mukaan nyt etusijalla. Lähinnä Greendale on nippu toisiinsa juonellisesti nivoutuvia musiikkivideoita.

Tarina seuraileekin Greendale-albumin sanoituksia, jopa kiusallisen tarkasti. Jos auto ajaa puiden välistä biisin tekstissä, ajaa se myös ruudussa. Kerronta on toisteista, ja sekä elokuvaksi että musiikkivideoksi kovin vanhanaikaisen tuntuista.

Ei auta muu kuin katsoa Greendalea vähän sinne päin kuvitettuna äänilevynä. Parista huippubiisistä (erityisesti loppukohtauksen Be the Rain) huolimatta Young on aika väsyneessä vireessä. Suuri osa biiseistä on tehty vain kuljettamaan sinänsä melko ohutta tarinaa. Melodioista ei ole tällä kertaa ollut niin väliksi.

Myönnettäköön, että tarinassa on kaikessa maailmanparannuksellisuudessa naiiviudessaan jotain hippimäisen hellyttävää. Pisteet Youngille myös kunnianhimosta - monikohan ikäisensä rockari ryhtyisi tällaiseen projektiin?