Decade-kokoelman sinänsä maukas toisinto tyydyttänee ainoastaan Niilo-ummikoita.

Kolmenkymmenen vuoden mittaisen uran tehneen suosikkiartistini kokoelmalevystä on harmillista motkottaa, mutta minkäs teet. Neil Youngin Greatest Hits on kapeakatseisesti koottu kokoelma, joka painottaa Youngin uraa jokseenkin epätasaisesti.

Levyn kuudestatoista klassikosta peräti kymmenen sijoittuu 70-luvun kulta-ajalle. Kaikki oleellinen on tältä ajalta mukana. 80-luvun taiteellinen suvanto ja levy-yhtiötekniset asiat ovat puolestaan syitä siihen, että Rocking in the Free World on levyn ainoa kasarikappale.

Pahiten kokoelmalla jää varjoon Youngin sinänsä kunniakas 90-luku ja 2000-luvun alku. Vuoden 1992 Harvest Moon on levyn ainoa ”uudempi” biisi. Eikö esimerkiksi Sleeps with Angelsilta tai Silver & Goldilta muka löydy loisteliaimpien suoritusten joukkoon yltävää materiaalia?

Juuri tässä valossa 70-lukuun painottuva kokoelma tuntuu turhalta. Se aika on jo koottu kattavasti Decade-tuplalle (1977), jolta löytyviä biisejä on uutuuskokoelmalla peräti yksitoista. Uuden Greatest Hitsin laatimista perustellaan sillä, että mukaan on huomioitu niin levymyynti, radiosoitto kuin tiedossa oleva ”download historykin”. Silti motkotuttaa. Eikö uusi kokoelma olisi voinut vaikka alkaa siitä, mihin Decade jäi? Eipä kai, sillä myyntiä silmälläpitäen se ei olisi ollut kannattavaa.

Kaikkein tavanomaisin tapaus ei rocklegendan kokoelma kuitenkaan ole. Harvemmin vastaavat kokoomat nimittäin alkavat kahdella kymmenminuuttisella ”hitillä” (Down by the River, Cowgirl in the Sand).

Loistavasti musiikista huolimatta uusi Young-kokoelma jättää kylmäksi. Niilo pelittää parhaiten studiolevyjen muodossa.