Neil Youngin diggareita on tässä maassa jostain syystä kiitettävän runsaasti, mutta minua on välillä jäänyt vaivaamaan se seikka, että niin monelle Youngin tuotannon tunteminen supistuu miehen seikkailuihin Crosby, Stills, Nash & Youngissa sekä albumeihin »After the Goldrush» ja »Harvest». Edellä mainitut albumit sisältävät tietysti kauneinta musiikkia mitä Young on koskaan tehnyt, mutta se tuskaisa voima, joka on myös olennainen osa hänen luomistarpeestaan, ei näillä levyillä välity. Ja se Neil Young, joka »American Stars 'n' Bars»-albumillaan räväytti nauhalle vimmatun intensiivisen »Hurricanen» soittaen aivan uskomattoman latautuneita kitarasooloja, on kyllä kuuntelijan kannalta sellainen emotionaalinen kokemus, että sääli on ellei se mene perille siinä missä joku hivelevän kaunis »Helpless'kin».

Karkeasti yleistäen voisi kai sanoa, että silloin kun Young on ollut raaimmillaan ja tunnepohjaisesti vereslihalla, niin taustalla on soittanut Crazy Horse.

Tiedätte varmaankin kaiken tämän jo ennestään, mutta kerrottakoon nyt vielä kerran lyhyesti, että Crazy Horse oli The Rockets, täysin tuntematon yhtye, joka 60-luvun lopussa tapasi Youngin, soitti hänen kanssaan ja tuli riisutussa muodossa hänen taustabändikseen ja ryhtyi levyttämään hänen kanssaan. Vuonna -73 kitaristi Danny Whitten kuoli heroiinin yliannostukseen, eikä Crazy Horse ollut oikein entisellään ennen kuin Frank Sampedro vuonna -75 kuin tyhjästä ilmestyi täyttämään Whittenin jättämän aukon. Sampedron raaka ja jykevä komppityyli oli kuin luotu basisti Billy Talbotin ja rumpali Ralph Molinan verrattain raskassoutuista soittotyyliä tukemaan ja kun nämä kolme yhdessä ahertavat Youngin takana, joutuu tämä antamaan kaikkensa.

Nyt on Crazy Horse saanut markkinoille uuden albumin ja sitä voi varauksetta suositella kaikille, joille esim. »Zuma» on rakas. Sampedro, Molina ja Talbot osallistuvat kaikki erikseen laulu- ja sävellystyöhön ja on oikeastaan ihmeellistä, että poikien kykyjä ei ole tässä muodossa hyödynnetty aikaisemmin. Apuvoimia on sitten käytetty eri muusikoiden muodossa, mutta ydinryhmä on ratkaisevasti johtamassa asioiden kulkua koko ajan. Ja tähän ydinryhmään kuuluu myös Neil Young, joka esiintyy tässä yhteydessä pelkästään soolokitaristina.

Tuo pelkästään on kyllä sellainen »understatement», sillä Young on todella riemuisalla tuulella ja soittaa vapautuneen riehakkaasti ja paljon. Huomaa että mies täysin palkein nauttii siitä, että laulusta ja omien piisien projisoimisesta ei tarvitse kantaa huolta. Se rönsyilevä irrottelu, jota tällä levyllä kuullaan, olisi Youngin omalla levyllä huomattavasti kireämpää ja tuimempaa. Eli soitannollisesti tämä albumi on täyttä juhlaa - elinvoimaista ja suorasukaista kantrirockia, joka on kaukana Eagles-tyyppisestä makeilusta.

Laulullisesti mennään samoissa tunnelmissa. Koko Crazy Horse laulaa yhdessä ja erikseen. Sekä solisti- että stemmaosuuksissa on sellaista maanläheistä koruttomuutta, joka lämmittää samalla tavalla kuin esim. Levon Helmin ja Rick Dankon laulu The Band-yhtyeessä.

Entä sitten sävellykset? No, eivät ne Youngin tasoa ole, mutta ne toimivat huomattavasti paremmin kuin useimmat muut kantrirock-rallatukset. Rakenteellisesti ne eroavat rohkeasti Youngin tekeleistä, mutta koska samasta soittotavasta ei luonnollisestikaan pääse eroon, niin sittenkin eletään pitkälti samoissa tunnelmissa kuin Younginkin tuotannossa.

Crazy Horse ei pelkää luoda sellaisia täydellisen merkityksettömiä piisejä, joissa sanoitusten tehtävänä on vain antaa solistille syy aukaista suunsa ja saada jengi heräämään menevän kompin tahdissa. Avauspiisi »She's Hot» ja vähän myöhemmin seuraava »Dancin' Lady» ovat juuri tällaisia menopiisejä, joilla esim. keikalla pidetään menoa yllä loppua kohden. Ja tällä albumilla niiden huumoripitoinen live-energia todella välittyy hyvin, vaikka kuuntelijana onkin vain yksi ainut henkilö.

Crazy Horsen tukeva balladienkäsittely on aina ollut jotain ainutlaatuista ja tällä albumilla siitä saadaan nauttia useaan otteeseen. »Going Down Again» -nimi jo sanoo kaiken siitä minkälainen piisi se on. »Lost and Lonely Feelin'» samoin, mutta tässä kannattaa mainita laajennetun kokoonpanon todella hieno yhteissoitto. Avustajiksi ovat tulleet Ben Keith steelinsä kanssa, Greg Leroy sliden kera ja Barry Goldberg pianoa kilkuttelemaan. Laulun lisäksi Sampedro soittaa sähköpianoa ja huuliharppua. Kaikki soittavat mahdollisimman yksinkertaisesti ja koruttomasti - siitä syntyvä täyteläisyys on kuin lämmin syli. Lähellä poppia olisivat sellaiset kauniit ja melodiset sävellykset kuin »Love Don't Come Easy» ja »That Day» ellei nyt olisi niin että Crazy Horse ei yksinkertaisesti pysty soittamaan makeilevasti ja näin näiden sävellysten todellinen sisäinen kauneus välittyy suoraan ilman turhaa kiillotusta.

Kaiken kaikkiaan tämä vuosi on ollut kaikille Young-diggareille varsin antoisaa aikaa. Ensin Neil julkaisee akustisimman ja kauneimman albuminsa aikoihin ja juuri sopivasti »Comes a Timen» sulosointujen jälkeen ilmestyy tukevana vastapainona Crazy Horsen tanakkaa ja hiomattoman säröistä kantrirokkia sisältävä »Crazy Moon». Molemmat kuuluvat näihin pakollisiin hankintoihin.

Ettäkö pidätte Neil Youngista? Kyllä te sitten todennäköisesti tästäkin pidätte. Edellyttäen tietysti, että haltioidutte Youngin rokkaavammasta tuotannosta siinä missä Harvestin sulosoinnuistakin. Sanokaamme näin, että jos pidätte Zuma-albumin kaikista piiseistä, niin silloin te ette varmastikaan koe Crazy Horsen esikoisalbumia ainakaan vastenmielisenä.

Young on uransa aikana levyttänyt monenmoisen kokoonpanon myötäilemänä, mutta rohkenisin väittää, että juuri Crazy Horsen hiukan ontto ja raskas soittotapa on onnistuneimmin heijastanut niitä tunnelmia, jotka Youngin sävellykset ja soittotapa synnyttävät. Ralph Molinaa epätiukempaa rumpalia saa etsiä, eikä basisti Billy Talbot näitä vipinäkinttujakaan ole, mutta yhdessä Youngin kanssa he muodostavat sellaisen ihmeellisen raskaasti leijailevan ryhmän, joka ikään kuin repii ja kiskoo piiseistä elämää irti. Tämä kokoonpano vahvistui entisestään kun kitaristi Frank Sampedro liittyi joukkoon mukaan vuonna 1975, pönkittäen tätä jo ainutlaatuista soundia komppaamalla lähes samalla tavalla kuin Young.

Nyt Crazy Horse esiintyy ensimmäistä kertaa ilman Neil Youngin upeita piisejä ja tämän tunnepitoisia laulusuorituksia. On ilo todeta, että tämä bändi pärjää todella hyvin omilla resursseillaan, mutta on samalla riemuisaa todeta, että Young on kuitenkin tässä ratkaisevasti mukana soolokitaristina ja soittaa vapautuneen rohkeasti.

Crazy Horsen sanoitukset ja sävellykset eivät ole Youngin luokkaa, mutta jos niitä vertaa muiden kantrirock-bändien aikaansaannoksiin, niin eihän niiden tarvitse hävetä ollenkaan. Horsen jäsenet, jotka kaikki säveltävät ja laulavat, eivät onneksi ole edes pyrkineet luomaan Young-maisia tekstejä ja sävellyksiä. Se, että Youngin henki kaikesta huolimatta leijuu koko tämän projektin yllä, johtuu siitä, että kundit ovat soittaneet yhdessä sentään 10 vuotta, eikä se ole voinut olla jättämättä jälkeänsä.

Tyylillisesti liikutaan sellaisista tahallisen tyhjänpäiväisistä menopiiseistä kuin She's Hot ja Dancin' Lady alakuloisiin, mutta tukeviin balladeihin, joista kannattaa mainita Sampedron kynäilemät Going Down Again ja Downhill. Yksikään muu bändi ei soittaisi näitä periaatteessa kauniita sävellyksiä niin täysin säröisillä kitarasoundeilla kuin Sampedrolla ja Youngilla tässä on. Edustaisikohan Crazy Horse kantrin uutta aaltoa? Punk-kantria? No juu, jätetään leikki sikseen, totuushan on se, että tämä Crazy Horsen tinkimätön rotevuus on tervetullut piirre juuri nyt, kun kaikki kantrirock-bändit ja artistit enemmän kuin koskaan kosiskelevat tiskijukkia.

Crazy Horse luo variaatiota meininkiin käyttämällä eräissä kappaleissa vierailevia muusikoita. Laajennettu kokoonpano, johon kuuluvat Barry Goldbergin piano, Ben Keithin steel ja Greg Leroyn slide saa aikaan melkoisen tunnelmapalan kappaleesta Lost And Lonely Feeling. Kaikki soittavat säästeliäästi ja vähäeleisesti ja sävellys välittyy omilla ehdoillaan.

Studiokitaristina tällä hetkellä mainetta niittävä Jay Graydon vierailee Talbotin hiukan pop-maisessa rallissa That Day, ja heittää täysin kliseistä ja totutuista kuvioista vapaan soolon. En epäröi suositella sitä tutkimuksen kohteena kaikille niille kitaristeille, joilla on tekniikkaa ja opintoja takanaan mutta jotka edelleen kamppailevat tyylinsä löytämiseksi. Graydon soittaa aivan vaistonvaraisesti ja tämän johdosta vapaasti ja omaleimaisesti, ajattelematta sormituksia ja skaaloja ja että toi sopii hyvin tähän jne.

Näitä apujoukkoja käytetään muissakin piiseissä, mutta Crazy Horsen määräämillä ehdoilla. Ne eivät ole siellä kompensoimassa tämän yhtyeen rajoituksia tai mitään sellaista. Crazy Horse selviytyi tästä esikoisalbumista liput liehuen ja täytyy vain ihmetellä ettei tätä projektia toteutettu jo vuosia sitten.