Legendaarinen Buffalo Springfield oli ollut koossa kaksi vuotta, kun "Buffalo Springfield Again" ilmestyi. Se oli heidän toinen albuminsa ja huomattava parannus edelliseen, yksinkertaisesti yhtyeen nimellä kulkevan levyn kevyisiin tunnelmiin. Nämä tunnelmat johtuivat ehkä siitä, että bändi oli ollut koossa vasta vuoden kiekkoa tehtäessä. Nimenomaan lavabändinä maineensa luonut Buffalo onnistui toisella älpeellään luomaan sellaisen kokoelman, jota ei hevin ylitetty - ainakaan noihin aikoihin. Turhaan eivät monet amerikkalaiset kriitikot verranneet kokoonpanoa itseensä Beatleihin. Eroavaisuutena englantilaisiin virkaveljiin oli soittimien loistava hallinta ja taito luoda yhtenäinen äänimassa yksittäisten soolosoittimien ja laulun vastakohdaksi. Tämä ei nyt tarkoita, etteivätkö Beatlet olisi osanneet soittaa, vaan sitä, että koska yhtyeessä oli kolme kitaristia ja kova rytmiryhmä, antoi tämä mahdollisuuden päästä suurempaan vapauteen lavatyöskentelyssä ja mahdollisuuden jopa jammailuun muuten tiukan kappaleen puitteissa.

Levyn ilmestyessä eli vuonna 1968 yhtyeen muodostivat seuraavat muusikot: Dewey Martin, rummut, Richie Furay, kitara, Stephen Stills, kitara sekä Neil Young, kitara. Kokoonpanosta erosi juuri levyttämisen aikoihin alkuperäinen basisti Bruce Palmer, joten eri raidoilla esiintyy eri basisteja. Heti kiekon ilmestymisen jälkeen tuli mukaan basson varteen Jim Messina, joka toi mukanaan kantrivaikutteita, joita ei tällä levyllä pahemmin esiinny.

Älpeen yleisilmettä voisi kuvata vaikka sanomalla, että siinä heijastuvat yhteen hard-rock, Byrdsien country-rock, folk-balladi, Beach Boys -harmoniat ja jopa pieni annos jatsia (selkeästi sanottu, vai?). Levy sijoittuu rockin kovin kirjavalla kartalla aikaan ja paikkaan, jolloin hippieliikkeen kovin kärki oli jo taittunut, jolloin elettiin vielä jonkinlaisessa huumeiden löytämisen jälkivaikutuksessa, jolloin country-rock oli kovassa nousussa Bvrdsien "Sweetheart of the Rodeon" ilmestyttyä ja jolloin heavy-rock alkoi nostaa päätään Englannissa Yardbirdsien, Creamin ja myöhemmin Led Zeppelinin ja Amerikassa Detroitin Amboy Dukesin, MC 5:n ja Mitch Ryderin myötä. Paikkana oli aurinkoisen Kalifornian Los Angeles, joka san Fransiscon ohella nousi Yhdysvaltain musiikkielämän keskukseksi.

Vihdoin itse levyyn. Se ei muodosta yhtenäistä kokonaisuutta, vaan jokainen kappaleista voisi olla listamenestys. Sävellyksiä on siis katsottava erillisinä kokonaisuuksina ja kyllä niissä tarkisteltavaa onkin. Albumin avaa Neil Youngin "Mr. Soul", joka on levyn viittaus heavy-rockiin raskaine Satisfaction-vaikutteisine riffeineen ja fuzz-kitaroineen. Kappaleen synkät sanat ovat itsepuolustusta Youngin omaa omalaatuisuutta kohtaan, mikä aihe tulee myöhemminkin esille Youngin sanoituksissa. Synkkyys saa vielä lisää voimaa säveltäjän ja Stillsin karmeista äänistä ja kitaroista. Koko levyllä on nimenomaan kitaroitten yhteistyöhön pantu paljon vaivaa, mutta kyllä jälkikin on sitten sen mukaista. Millään toisella sen aikaisella kiekolla en muista kuulleeni moista sovitustaitoa.

Toisena kappaleena on Richie Furayn ”A Child's CIaim to Fame", joka luo hyvän kontrastin edellisen esityksen synkkyydelle. Bassoa soittaa esityksessä vielä Bruce Palmer ja dobroa veteraani James Burton. Kappale on hyvin maanläheinen rentoine soittoineen ja Furayn vähintäänkin yhtä rentoine äänineen. Sanoituksen on sanottu olevan tarkoitettu Neil Youngille, joka olisi muka muuttunut huonommaksi muusikoksi liiallisen yrittämisen takia... Jutun todenperäisyyttä en menisi vannomaan, mutta tosiasiahan on että seuraavalla, yhtyeen viimeiseksi jääneellä levyllä "Last Time Around" on Youngin sävellys "I'm a Child", ja tosiasia on myös että Young jo silloin otti kovastikin yhteen Stillsin kanssa aiheesta kuka oikein on pomo.

LP:n jazziin päin vivahtava kappale on Steve Stillsin "Everydays", Se on äänitetty livenä Gold Star -klubilla, ja bassoa soittaa myöhemmin mm. Blood, Sweat & Tearsissa musisoinut Jim Fielder. Jazzvivahteensa sävelmä saa venyvästä sävelestään ja Stillsin yhtä venyvästä äänestä ja melko vaisusta pianonsoitosta, Youngin feedback-kitarointi hallitsee jokapäiväisistä tapahtumista katselijan silmin kertovaa kappaletta. "Everydaysista" on muuten Yes tehnyt onnistuneen version levyllään "Time and a Word".

Neil Youngin "Expecting to Fly" on ensimmäisiä monista Youngin utuisista rakkausballadeista. Raidalla soittaa pianoa Jack Nitzsche, joka on myös sovittanut taustalla soittavan orkesterin. Sanoitus on Youngille epätavallista tyhjänpäiväistä sanahelinää, jota ei onneksi juuri enää löydä herran myöhemmiltä sävellyksiltä. Yleensäkin sanoitukset tällä albumilla eivät ole kovin merkittäviä; sopivathan levyn kauniiseen kokonaisilmeeseen ”Mr. Soulia” lukuun ottamatta. Ei löydy yhtään ensimmäisellä levyllä olevan "For What It's Worthin” tapaista poliittista kommenttia eikä Youngille tyypillisiä tosi koskettavia rakkauslauluja.

No niin. Ykköspuolen päättää toinen Stillsin klassikko tällä levyllä: "Bluebird”, jossa kitarat, kaikki 11386, kuten Stills kannessa huomauttaa, soivat todella komeasti yhteen. Bassoa soittaa Bobby West ja banjoa Charlie Chin Cat Mother and the AlI Night Newsboys -yhtyeestä. Kappale on monine eri osineen todellinen taideteos näyttäen kitaristien taidon sekä akustisen että sähkösoittimen käsittelyssä. Stillsin usein väitetty pukkimaisuus saa tällä raidalla taas tulta siipiensä alle kertoen kaipuusta johonkin menneeseen naiseen, jonka hän väittää olleen vain lyhyen ihastuksen. Kappaleesta on olemassa toinenkin, yli yhdeksän minuuttia pitkä versio, joka esittelee Buffalo Springfieldin jamimeininkiä. Siinä Stills nousee etualalle huutaen ja laulaen aivan muita kappaleita, mitä muut soittavat. Tämä live-versio esiintyy kokoelmalevyllä ”Buffalo Springfield" (Atlantic SD 2-806), joka muutenkin on paras tapa tutustua bändiin. Stills on käyttänyt ”Bluebirdiä" myös toisella soololevyllään ”Stephen Stills 2" (Atlantic SD 7206) tosin nimellä "Bluebird Revisited" muutamalla lisätyllä säkeistöllä.

Kakkospuoli alkaa sittemmin Stillsille tutuksi tulleella tyylillä. "Hung Upside Down" on jonkinlainen hidas country-blues, jossa sanat eivät merkitse juuri mitään. Ovatpahan vain oman mielentilan tutkistelua. Richie Furayn suuri hetki tulee seuraavassa ”Sad Memoryssa", jossa Richien akustisen kitaran ja valittavan laulun lisäksi ei ole muuta kuin Youngin kaukainen soolokitara. Näihin rakkauslauluihin Furayn hento ja herkkä ääni sopii erinomaisesti, vaikka hän onkin joskus erehtynyt laulamaan rockia. "Sad Memory" aloittaa koko Pocon tuotannon läpiulottuvan sarjan samantyylisiä kappaleita. Sävelmä on yksinkertainen, mutta ah niin kaihoisa - vetää melkein vertoja Pocon ensimmäisellä älpeellä olevalle klassikolle "First Love” Vielä selvennykseksi: Richie Furay perusti Pocon erottuaan Buffalosta.

Kun on päässyt muistelemaan menneitä "Sad Memoryn” soidessa taustalla, on seuraava "Good Time Boy" todella riipivä. Tämäkin on Furayn sävellys, mutta funky musiikki ei varmaankaan ole hänen bravuurilajinsa. Kun vielä kappaleen laulaa rumpali Dewey Martin ja taustalla soivat jonkinlaiset todella torvet, on parempi yrittää unohtaa esitys mahdollisimman pian. Ja onnistuuhan se, kun seuraavana on vuorossa Stillsin klassikko "Rock & Roll Woman”. Tässä tulee todella hyvin ilmi, kuinka hyvin laulajien äänet soivat yhteen. Tulee melkein mieleen harmonian mestarit Beach Boysit ja alkuaikojen Byrdsit. Kun vielä sävel ja sanat, jotka kertovat sen ihannenaisen löytämisestä liikkuvalle muusikolle, sopivat hyvin yhteen, niin mitä muuta enää kappaleesta puuttuu. Tuskin mitään, joten tätä voidaan hyvällä syyllä pitää eräänä kaikkien aikojen parhaana Stills-sävellyksenä.

Ja sitten todellinen mysteeri. Mitä Neil Young on halunnut sanoa levyn päättävällä kappaleella ”Broken Arrow"? Nyt voitaisiin puhua äänikollaasista, jolle jonkinlaisen jatkuvuuden antaa silloin tällöin toistuva moniosainen laulelma, jossa kylläkin on kaunis sävel mutta jonka jokaisen osan sanat muodostavat kertomuksen liittyen toisiinsa ainoastaan säkeistöjen loppuosan kohdalta. Jokainen kertomus liittyy edellä olevaan ääninäytteeseen, esimerkiksi raidan aloittava live-versio ”Mr. Soulista” liittyy seuraavaan sanoitukseen pop-konsertin jälkitunnelmista. Toinen esimerkki on huvipuiston äänet, jotka liittyvät tarinaan Amerikkalaisesta Unelmasta ja sen särkymisestä. Ehkä tarina on turhan laaja käsite, sillä sanat koostuvat todellakin vain parista rivistä. Ehkäpä ratkaisu löytyy yhteisestä säkeistöstä, joka kertoo mystisesti katkenneesta nuolesta. Onko katkennut nuoli intiaanipäällikkö vai Neil Young itse? Well, oli miten oli, ei voi välttyä tunteelta, että Young on yrittänyt liikaa ja hieman epäonnistunut.

No, siinä se oli - todellinen klassikko, jonka soisi löytävän tiensä jokaisen vähääkään tämän päivän musiikista pitävän henkilön käsiin. Näkisitte muuten, miten osa nykypäivän musiikista on saavuttanut erään huippupisteensä.