Neil Youngin konsertissa oli pitkästä aikaa oikein kunnon toivioretken tuntua, mutta itse ilta lähti varsin yskähdellen käyntiin - syy ei kuitenkaan ollut Ison Niilon vaan lämppäribändinsä. Pearl Jam oli vaisu isolla v:llä, vieläpä varsin v-maisin voluumein. Suurin osa yleisöstäkin näytti haukottelevan unissansa.

Neil Youngilla oli tällä kertaa mukanaan varsinainen kaikkien taustabändien äiti, maanläheisen soulgrooven suurvisiirit Booker T. & MG's. Booker T. Jones, Steve Cropper ja Donald ”Duck” Dunn ovat juuri ne herrat, jotka loistivat Otis Reddingin, Wilson Pickettin ja muiden Stax-tähtien 60-luvun evergreenien taustalla - rumpalina kolmikolla oli vanhan ässäkapuloitsija Jim Keltner (alkuperäinen MG-rumpali Al Jackson ammuttiin vuonna -75 Memphisissä). Steve Cropper on ollut mukana säveltämässä useampia soulklassikoita kuin laki sallii ja Neil Young esittikin ehkä tunnetuimman niistä eli Dock Of The Bayn ensimmäisenä encorebiisinään.

Young esitti keikalla 16 omaa biisiä ja painotus oli selvästi vanhemmassa materiaalissa. Buffalo Springfield -pala Mr. Soul avasi pelin, sitä seurasivat The Loner ja Southern Man (esittäjinään siis tällä kertaa aidot etelän herrasmiehet Tennesseestä), Neil vaihtoi pianoon ja vuorossa oli Helpless... ymmärrettävästi yleisö oli riemuissaan.

Bändi soitti kiitettävän hiljaa. Harvoin olen kokenut näin intiimiä fiilistä kolkossa jäähallissa! Harvest Moonin tahtiin rakastavaiset valssahtivat jäähallin käytävillä viimeisten auringonsäteiden siivilöityessä pimennysverhojen raoista sisään... siinä nousi pala kurkkuun itse kullekin.

Konsertin kaikkein kaunein biisi oli vanha I Believe In You - jostain syystä se vain kolahti täysillä tuona iltana. Separate Ways ihastutti sekin - biisissä kuultiin lisäksi Steve Cropperin komea kitarasoolo. Keikan kivijalkoja olivat massiiviset Like A Hurricane ja Powderfinger, kevennyksenä kuultiin mainiosti svengannut This Note's For You, jossa Booker T:n Hammond-soundi pääsi oikeuksiinsa ja setin päätti raskaan gospelsävyinen finaali Down By The River.

Illan ehdottomasti raivokkain esitys oli toinen encorebiisi, kun Young pääsi vanhan jamitoverinsa Jimi Hendrixin pelikentille Bob Dylanin All Along The Watchtowerin kimppuun.

Olen varma, että ainakin 99 prosenttia yleisöstä oli enemmän tai vähemmän haltioissaan keikasta. Miksi kuitenkin taputukset loppuivat kuin veitsellä leikaten, kun ensimmäisen encoren jälkeen valot laitettiin päälle? Silloinhan pitää taputtaa ja huutaa kahta kauheammin! Rockin' In The Free World, perkele! Niinhän ne tekivät Tukholmassakin ja saivat siitä hyvästä palkinnoksi lisäherkkuja. Ehkä suomalaisyleisö kerta kaikkiaan tunsi olonsa täysin tyydytetyksi - minä olisin kernaasti kuullut vielä vaikkapa Cinnamon Girlin tai Mansion On The Hillin tai Hey Hey My Myn...