Paul Williams kertoo Neil Youngista.

Paul Williams tunnetaan parhaiten ”ensimmäisenä rock-kriitikkona”. Hän aloitti varsinaisen pop-musiikkijournalismin alkaessaan 1966 julkaista legendaarista Crawdaddya, rock-lehdistön veteraania, joka yhä tänä päivänä puolustaa ansiokkaasti paikkaansa yhtenä maailman parhaista alan julkaisuista.

Nyt 10 vuoden kuluttua voimme havaita musiikin, kritiikin ja Paul Williamsin muuttuneen, kehittyneet. P.W. on kirjoittanut nivaskan rock-esseitä nimellä ”Outlaw Blues”, lukuisia artikkeleita Rolling Stoneen ja runokirjan ”Das Energi”.

Myöhemmin tänä vuonna tulee julkisuuteen ”Apple Bay”, kirja, joka perustuu Williamsin kokemuksiin kanadalaisessa erämaakommuunissa. Tällä hetkellä Paul asuu vaimonsa kanssa Pohjois-Kaliforniassa ja on kaiken muun ohella vapaapalomies...

Paul Williamsin juttuja on julkaistu aiemminkin Musassa, edellinen hänen kirjoittamansa stoori käsitteli Leonard Cohenia.

Toivon, että sinäkin näit Bob Dylanin TV:ssä, hänen esittäessään ”Hurricane”-piisin, kappaleen, joka kertoi eräästä mustasta väärän vallankäytön uhrina ja välikappaleena. Sitä esitystä ei voinut nähdä tuntematta Dylanin voimaa, joka on uskomaton - mitä se onkaan? mistä se on lähtöisin? - miten se vaikuttaa hänen teoksiinsa, sävellyksiinsä ja ajatuksiinsa?

Joka kerta, kun koen tuon voiman jossain ihmisessä (onni on ollut myötä, joten olen saanut tuntea sen useammin kuin kerran vuosien aikana, Dylanissa, Neil Youngissa, ja monessa muussa ihmisessä), minun on pakko tajuta, että tuo salaperäinen ja väkevä dynaamisuus on taiteellisen suuruuden ehdoton edellytys.

Minulle suurin artisti on henkilö, joka sanoo ”minä olen” rehellisemmin, suoremmin ja todellisemmin kuin kukaan muu; lukuun ottamatta muita todella suuria artisteja. Tämä ei ole mittatikku, jota käyttäisin ihmisten arviointiin, vaan päätelmä, johon olen tullut käytännön kokemuksen ja harkinnan pohjalta.

Luin, kuuntelin, näin ja olin joskus sitä mieltä, että tämähän on todella suurta... - Sitten ihmettelin, MIKSI näin on. Etenkin on vaikea ymmärtää, miten toiset (harvat) ihmiset pystyvät tekemään sen saman yhä uudelleen ja uudelleen kuitenkin toistamatta itseään. Miksi he ovat suurempia kuin muut - mikä heissä on erilaista. Vastaus, jonka ehkä voisin harkita antavani, jos joku sitä kysyisi: he pystyvät täydellisemmin kuin muut olemaan OMA ITSENSÄ... He ovat siis, mitä ovat, eivät kuten muut.

That's all... Tämä on kirjoitus Neil Youngista.

Neil Young on tehnyt enemmän hyvää jälkeä kuin uskoisikaan. Minulla on kaikki hänen Reprise-merkillä julkaistut albuminsa, joita myös kuuntelen, paitsi ”Journey Through The Past'ia”, koska se julkaistiin LP:nä vastoin hänen tahtoaan. Usein tunnen samaistuvani Youngiin tulisesti. No, lisäksi löytyy varsin mittavaa matskua CSNY / Buffalo Springfield -ajoilta ja on olemassa myös hyvä bootleg-äänitys, tunnettu kahdellakin nimellä. Toinen nimi on ”Young Man's Fancy” ja toinen ”I'm Happy That Y'all Came Down”. Bootleggarit iskivät Anaheimissa vuoden 1971 alussa ja ovat sittemmin pitäneet huolta siitä, että levykäisiä on ollut jatkuvasti saatavilla ties millä vaihtelevalla levymerkillä.

Koska olen hieman epätietoinen siitä, mistä aloittaisin Youngin levyjen seulomisen, niin ehkä katsomme, mitä sisältää ”Young Man's Fancy”. Neljä puolta, 15 laulua, vähän tekstiä raitojen välissä sekä huvittava versio ”Sugar Mountainista”. Matsku on äänitetty konsertissa Etelä-Kaliforniassa keväällä 1971, ja mikäli minä olen tajunnut oikein, teki Neil koko homman yksinään - aseinaan oma äänensä, piano ja kitara. Laulu ja kitarasoundi on levyllä erityisen hyvä, kuten Neilillä yleensäkin, mutta sen lisäksi tuntuu kyseiseltä kiekolta tihkuvan todellista karmaa, resonanssia, joka saa sisukset värähtelemään - onko se taikaa?

Ajallisesti bootleg sijoittuu ”Gold Rushin” ja ”Harvestin” väliin. Mukana on kaksi laulua ”After The Gold Rushilta”: ”Tell Me Why” ja ”Don't Let It Bring You Down”, yksi Neilin toiselta albumilta: ”Cowgirl In The Sand”, kaksi vikalta Buffalo Springfield -kiekolta: ””I'm A Child” ja ”On The Way Home”, tuttu ”Ohio”, yksi legendaarinen b-puoli: ”Sugar Mountain”, joka oli kakkospuolena mm. ”The Lonerissa” ja ”Heart Of Goldissa”, neljä laulua joista tuli keskeisiä sävelmiä ”Harvest”-levylle: ”Heart Of Gold”, ”Old Man”, ”The Needle And The Damage Done ” ja ”A Man Needs A Maid”. Lisäksi siltä löytyy vielä kaksi biisiä, jotka putkahtivat ilmoille ”Time Fades Away'llä”: ”Love In Mind” ja ”Journey Through The Past”, sekä ”See The Sky About To Rain”, joka otettiin mukaan ”On The Beach'lle”. Eräänlainen helmi on toistaiseksi julkaisematon ”Dance, Dance, Dance”, joka on diggaripiireissä klassikko muistuttaen melodialtaan ja rytmeiltään varsin paljon Linda Ronstadtin hittiä ”Love Is A Rose”, paitsi että tämä aikaisempi versio kuulostaa huomattavasti paremmalta. Koko albumi muodostaa suurenmoisen kokoelman, joka on varsin vahva elämys varmaan myös sellaisille, joiden mielestä vain sähköinen musisointi on poikaa...

Yksi edellä luetelluista lauluista, jonka kuulin ensimmäisen kerran juuri bootleg-versiona, inspiroi minut kirjoittamaan kirjan. Biisi oli ”Heart Of Gold”, myös muutama muu noista sävelmistä kolahti tavallista kovemmin...

Kun Youngin ensimmäinen albumi, ”Neil Young” ilmestyi tammikuussa 1969, ei kenelläkään Buffalo-bändin kundeista ollut vielä nimeä. LP oli alunperin aika huonosti miksattu ja muutenkin epätasainen, joten ura ei sen pohjalta lähtenyt nopeasti liikkeelle. Uusi miksaus on parantanut asiaa ja olen alkanut juuri syventyä levyyn uudestaan uudelta pohjalta. Neil sanoo itse yrittäneensä liikaa päällekkäisäänityksiä ja muuttaneensa preferenssinsä myöhemmin suorien live-äänitysten suuntaan. Hän sanoo pitävänsä kaikesta huolimatta myös alkuperäisestä versiosta. Omassakin mielessä soivat jatkuvasti sen biisit ”Here We Are In The Years” ja ”What Did You Do To My Life?”. Young on kaveri, jolta löytyy linjakkaissa melodioissa...

Yleisö ei jaksanut odottaa uutta ”Harvestia”, ja Neil oli taas vapaa mies.

Kaikista kolmesta Neilin seuraavasti älppäristä kuulee usein sanottavan, kustakin erikseen, että ne ovat joko Neilin paras tai hänen ainoa todella hyvä albuminsa. Kriitikotkin jakautuvat eri leireihin, joista ”Everybody Knows This Is Nowhere” -leiri ei suostu keskustelemaan ”Harvest”-leirin kanssa. Tämä aika olikin Neilin parasta kaupallisessa mielessä. Toinen sooloalbumi ”Everybody Knows...”, joka on äänitetty ”Crazy Horsen” kera, tuli markkinoille toukokuussa 1969 saaden ihmiset hetimiten hörölle. Elokuussa -69 liittyi Young osapäivähommiin Crosby, Stills & Nash -yhtiöön. Woodstock oli heidän toinen keikkansa.

CSNY-mania lähti liikkeelle kuin kulovalkea, ja seuraavan vuoden elokuussa, ”After The Gold Rush” -levyn julkaisun jälkeen oli Neil vuoden 1970 superstar no. 1. Neilille itselleen ”The Gold Rush” oli sikäli merkityksellinen, että se toimi kokoavana liimana hänen henkilökohtaisen suosionsa lujittamiseksi tuoden hänelle rutkasti lisää ystäviä. Samoin se avasi tien toiseen yhtä suureen levymenestykseen ”Harvestiin”, joka julkaistiin helmikuussa 1972. Nämä vuodet olivat Neilin lihavat vuodet. Hän lauloi itse vuonna 1973: ”Now I'm a pauper in a naked disguise, a millionaire through a businessman's eyes. Oh, friend of mine, don't be denied...”

Neil Young? - En tahdo asettaa häntä jalustalle. Itse asiassa vuosien vieriessä, oppiessani pitämään sekä Dylanista että Youngista, olen huomannut heidän tulevan minulle inhimillisemmiksi, läheisemmiksi. Samaistan itseni heidän tekoihinsa ja sanoituksiinsa. En ole esimerkiksi ollut koskaan varma Dylanin motiiveista säveltää ”George Jackson”, mutta hänen syynsä kirjoittaa ”Hurricane” ovat yksiselitteiset, todelliset ja pyyteettömät. Se laulu on toimenpide, kunnioitan ja rakastan sitä.

Neil Youngilla oli paljonkin vaikeuksia supertähti-imagossaan. Toisaalta hänen pitäisi ehkä sanoa, että vaikeudet olivat paremminkin hänen yleisönsä kuin hänen itsensä ongelmia. ”What do you want from me”, huutaa tähti pala kurkussa, mutisten sekavasti mikkiin, josta ei itsekään tiedä, mihin se on kytketty...

Kaikki yleisön joukossa istuvat muodostavat oman käsityksensä sekä musiikista että esittäjän persoonasta. Sille emme minä ettekä te voi mitään. Periaatteessa meidän pitäisi sulkea silmämme ja keskittyä yksinomaan musiikkiin, tai päinvastoin. Mutta vain harva onnistuu kontrolloimaan itseään. Havainnoimme väkisinkin myös puhtaasti ulkoisia asioita. Jos emme tiedä esiintyjästä kuin imagon, suhteutamme itsemme siihen ko. esityksen aikana. Jos taas musiikki on kyllin hyvää ja olemme pesseet korvamme kunnolla, kuulemme ja aistimme sen musan ja imago ”tuhoutuu” ja uusi henkilökohtaisempi suhde valtaa meidät.

En tarkoita sitä, etteikö ”Harvestin” jälkeinen Neil olisi ollut hyvä. Esim. juuri tällä hetkellä on ”Time Fades Away” suosikkialbumini. Kuten ”John Wesley Harding”, se alkaa nimikkopiisillä, joka sattuukin olemaan koko LP:n vähiten huomionarvoinen pala, jolle annetaan piristysruiske nimeämällä koko albumi sen mukaan. ”Time Fades Away” - tämä fraasi - ei siis laulu, antaa ymmärtää, että kaveri on jo nähnyt parhaat päivänsä. Se on itsensä vähättelemistä. Albumin todellinen sanoma on lähempänä seuraavaa: ”You can live your own life” - mutta minulta meni kymmeniä kuuntelukertoja sen tajuamiseen...

Aluksi en päässyt lainkaan sisään koko levyyn. Siltä ainakin tuntui. En pitänyt laulusta ”Journey Through The Past”, vaikka olin ollut usein itkun partaalla kuullessani sen Rita Coolidgen levyltä...

Ilmeisesti koko esitys oli liiaksi raakile, jolla ei ollut yhteyttä siihen Neil Youngiin, josta olin aina pitänyt. Vuotta myöhemmin sain käsiini tuliterän ”On The Beachin”, josta pidin. Se, sekä eräät R. Christgaun älykkäät sanaideat ”Time Fades Away'lla” lähettivät minulle matkalle siihen aikaisempaan albumiin. Silloin löysin myös ”Don't Be Denied'in”, jonka kuulin myös livenä CSNY:n kiertueen yhteydessä. Samalla sain myös aivovamman, joka ei milloinkaan peseydy pois harmaamassastani:

Kuuntelin albumia yhä uudelleen ja uudelleen, erityisesti tätä laulua ja veljet sitä kitaraa! - ja vähitellen kaikki alkoi selkiytyä. Eräänä päivänä huomasin, että samalla LP:n puoliskolla oli vielä voimakkaampi laulu, vuosikymmenen piisi.

Se, mitä haluaisin sanoa Neil Youngista, ei ole helppoa ilmaista. Hänestä puhuminen on yhtä vaikeaa kuin kertoa omasta itsestäni. Olen kirjoittanut tätä juttua kuukausia, ehkä vuosia... Olen halunnut kirjoittaa sen, olen kysellyt eri päätoimittajilta sitä tehtäväksi - ja silti minun on taisteltava saadakseni mitään paperille. Kaipa yritän oppia jotakin - ja se ei ole helppoa.

En itse asiassa kirjoita musiikista. Kirjoita musiikin kuuntelemisesta, mikä on henkilökohtainen kokemustapahtuma ja yhtä yleismaailmallinen kuin seksi. Siitä on jo yhdeksän ja puoli vuotta, kun kuulin ensikerran piisin ”Nowadays Clancy Can't Even Sing”, ja yhä vielä yritän kurottautua korkeammalle, jotta pääsisin vielä lähemmäksi Neil Youngin musiikkia. Samaan aikaan Neil tekee koko ajan uutta musaa, joka myös tavoittaa minut - ja se on jotain sellaista, mitä et näe ikinä printattuna Newsweekissä...

Se on sitä, että Neil ja minä, me molemmat ELÄMME. Meitä on vain noin 42 tällä planeetalla, joten tämä ei ole mikään pikkujuttu, if you know what I mean.

Tämä on aidompaa ja rehellisempää kuin leikkelyn tulokset - siitä saatu musiikkikuva on todellisempi kuin mikään mekaaninen tulos.

Slick is sloppy because it's superficial. Kun kirjoittaa tarinaa, on useimmiten aivotyö jo tehty. Itse sanoma on jo muotoutunut ennen kuin istumme kirjoituskoneen ääreen. Sama pätee levyn tekoon - tehtiin studiossa miten paljon työtä tahansa niin tulos ei ole enempää kuin se, mitä muusikko toi mukanaan päässään astellessaan sisään studion ovesta.

Ellet ole käynyt Neilin konsertissa tai ellet voi sitä tehdä, voit kuitenkin pelastaa sielusi hankkimalla ”Time Fades Awayn”. Siinä hän melkein rukoilee noita lapsia, yleisöä, jok'ikistä, jotta kaikki heräisivät huomaamaan. Hän pilkkaa heitä ja suree samaan hengenvetoon - ja se on niin paljon, että sitä voisi verrata siihen, mitä joskus irtosi DOORSien ”When The Music's Over'ista”.

Kaikella on omat esteettiset arvonsa. Itse arvelen omakseni lausetta ”And the truth shall make you dance”. Voin kuunnella ”Tonight's The Nightia” aamuisinkin.

Kalifornian osavaltion arkistot paljastavat Neil Youngin lahjoittaneen 5000 dollaria kampanjaan ydinvoimaloiden vastustamiseksi, kunnes olisi ratkaistu kysymys niiden turvallisuudesta. Robert Redford irrotti 200 dollaria ja Jane Fonda 50 dollaria, näin on...

Melodiat, kitarakuviot, hullut imagot, kehno mutta ekspressivinen ääni ja menevät rytmit - kaikki ovat paikallaan, jopa Neilin akustisella kitaralla esittämissään piiseissä. Se kaikki puhuttelee minua, kertoo minulle tunteistaan ystäviä kohtaan, rakkauden pelosta, tarpeesta saada tunnustusta, mistä sitä sitten lähteekään - jopa yksinäisyydestä, rohkeudesta, eristäytyneisyydestä, hulluuden pisarasta ja energisestä, todellisesta ilosta. Miten ihmisen omaista, miten inhimillistä.

Jokaista Neilin levyä on pakko kuunnella. Ne ovat erilaisia. Löydän niistä sitä, mitä etsin - itseäni... On hyvä asia, että on olemassa yhden miehen kynänjälkiä kymmenen vuoden ajalta, jotta niissä voi liikkua. Otetaanpa sävelmä ”Last Dance”. Voin kuunnella sen latautumatta lainkaan sen vastaanottamista varten. Tämän piisin soitannollinen voima saa minun haltioitumaan. Tanssin tuolissani, lyön varjonyrkkeilykuvioita eteeni ja nautin kuulemastani.

Musiikki / luovuus on johtolanka johonkin suurempaan. ”I sing the song because I love the man; I know that some of you don't understand. Milk-blood to keep from running out...”

Kiitos kaikesta, Neil Young.

Alkuperäinen artikkeli löytyy Paul Williamsin kirjasta Neil Young - Love to Burn (Omnibus Press).